Evil Twin I Love You With My Stout

Illan toinen vahva stout, nyt Connecticutin Two Roads -panimosta, 12%. Vaaleampaa vaahtoa, tummempi runko. Makean hedelmäinen tuoksu, maku myös hedelmäinen, ei juuri paahteisuutta, pehmeän liukas, mutta nyt myös makeampi, suklaata enemmän kuin kahvia. Hiilihappojakin enemmän, peräkärryä ei ole ja muutenkin aika yksiulotteinen. Jää selvästi edellistä espanjalaista heikommaksi, vaikka ei tämäkään epämiellyttävän makea ole. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Guineu La Quince Vanilla Black Velvet

Kahden espanjalaispanimon yhteistyö, pullon kyljessä lukee myös Rapaces Night Hunters Brewing Co., en tiedä mihin se viittaa. Russian imperial stout, 9,5%, IBU 70, Chinook, Madagaskarin vaniljaa. Hyvin tummanruskea, ei juuri vaahtoa syntynyt (pienen lasin toisella täyttökerralla kyllä syntyi runsaasti kaunista beigeä vaahtoa).  Mausteinen ja viinainen tuoksu. Maku on täyteläinen, pehmeä, lievästi yrttinen, luumuisen hedelmäinen, yllättävän kuiva, jopa kookkaahko peräkärry. Lämmetessä yrttisyys lisääntyy, mutta ei ole erityisen häiritsevää. Varsinkaan vaniljan tyypillistä makeutta en erota. Matalat hiilihapot, soijakastikkeet tästä mieleen tulee, mutta juotavuus on hyvää tasoa. Positiivinen yllätys ilman muuta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Dennis Lehane: World Gone By

Kolmas osa Lehanen historiallisessa trilogiassa vuodelta 2015. Pääosassa Live By Nightin tapaan irlantilaisgangsteri Joe Coughlin, joka yrittää nyt tehdä liiketoimistaan laillisempia, mutta toimii silti rikollisorganisaation consiglierena Floridan Tampan Ybor Cityssä toisen maailmansodan aikaan. Jonkin verran takaumia ja viittauksia aikaisempiin romaaneihin, mutta pääosin tapahtumat sijoittuvat alkuvuoteen 1943. Tämä on paljon pienimuotoisempi romaani kuin edeltävät osat, mutta sitäkin intensiivisempi. Alkupuolella on pientä rutiinimaisuutta Lehanen otteessa, vaikka kieli on edelleen loistavaa ja tarina etenee kuin raiteilla. Dialogi on iskevää ja ehkä lakonisempaakin kuin Lehanella yleensä. Jälkipuoliskolla mies pääsee sitten parhaaseen vauhtiinsa ja kohtalonomainen toiminnallisuus kohoaa lähes shakespearemaisiin mittoihin. 

Kannen mainostarrassa Stephen King pitää tätä parhaana gangsteriromaanina sitten The Godfatherin. King on mainostanut kollegojaan usein, mutta ainakin kerran mies osui täysosumaan: "After finishing Glitz I went out to the bookstore and bought everything by Elmore Leonard I could find". Tällä kertaa King saattaa myös osua maaliin, loppupuolen dramaattisimmissa käänteissä on sellainen vääntö, jota ei Puzon ja Coppolan päivien ole nähty. Lehane ei anna periksi, hän on edelleen amerikkalaisen kirjallisuuden huipulla, vaikka tämä ei ehkä uran kovin saavutus olekaan. Mutta se johtuu vain siitä, että mies on jo niin monta mestariteosta kirjoittanut. Elegantti ja eleginen lopetus Havannan kadulla tässä romaanissa saattaa olla Lehanen uran paras.

Lehanen suuruus tulee nyt selvimmin ilmi harhanäkyjä näkevän stressaantuneen Coughlinin käydessä lääkärintarkastuksessa. Sen kuluessa Lehane kertoo italicsilla lääkärin oman tarinan muutamalla tiheällä kappaleella. Se tarina on niin hieno, että siitä voisi tehdä oman romaaninsa. Lehanella on varaa, kuten kirjan mottoon siteeratulla Bruce Springsteenillä, tuhlata timanttisia tarinoita pieniin tukirooleihin. 

Pari pientä Suomi-viittausta, mafiapäällikön viinalle persona henkivartijana toimii mies nimeltä George The Finn ja muinaisella persialaiskuninkaalla Dareios I:llä oli Lehanen kertoman mukaan skyyttien vastaisella sotaretkellään riesana suomalainen heimo, joka harrasti kannibalismia. Netistä löytyy asialle vahvistusta, kyseessä on mordvalaisiin yhdistetyt ns. androphagit.

Stadin New England IPA

Tässä on nyt käsillä niin saatanallinen olut, että tämä ei edes mahdu media-ammattilaisten demonisoimaan viinaoluiden kategoriaan. Olisiko tämä pirtuolut? Tämän juotuaan kansanedustaja repii tukan omastakin päästään ja eduskunta-avustajat vaipuvat viikoksi koomaan. Stadin NEIPAssa on bofooreja peräti 5,6%, huhhuh. Soitin tutulle sairaalalääkärille, jotta alkavat nostaa valmiutta, kohta korkkaan. 79 IBUa, erä 920, pullotettu 10.11.17.

Hyvin kirkas olut, kullankeltainen väri. NEIPAn pitäisi olla samea, mutta alan olla tyystin kyllästynyt tähän hössötykseen. Yleensä ohitan oluen ulkonäön olankohautuksella, vain maku ratkaisee. Miksi minun nyt pitäisi olla kiinnostunut tämän mahdollisen tyylin ulkomuodosta? Mutta vaahtoa olisi voinut hieman enemmän muodostua, sillä on merkitystä makuunkin. Tuoksu on kuitenkin aitoa suvilahtelaista, trooppisen hedelmän voimakas henkäys. Maku on hieman odotettua kuivempi, maltaisuus on pinnalla, hedelmäisyys on enemmän geneerisempää brittiläistä variaatiota. Mukavasti vähäinen hiilihappoisuus. Katkeruus jättää toivomisen varaa, kuten usein Stadin kohdalla. Ehkä pienoinen pettymys, liian samanlainen monien muiden Stadin oluiden kanssa. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Victory Storm King, hanaversio

Angleterressa tapaamani Ratebeer-aktivisti ja juoksufanaatikko (päivällä olisi ollut Mikkeller Running Club Helsingin juoksu&olut -tapahtuma) Hermod suositteli One Pintin hanaan saapunutta pennsylvanialaista imperial stoutia, jota olen aikaisemmin juonut vain pullosta. Baarissa oli mukavasti väkeä, mm. toinen Ratebeer-aktivisti VastActiv, ja oikein näppärää livemusiikkia, Alice Aloof -niminen roots-bändi. Päätin ottaa aluksi Maistilan tuttua Vallesmanni IPAa, puhdas hedelmäinen raikas olut. 

Storm Kingissä paahdetta ja lakritsaa, pehmeyttä ja katkeruutta monimuotoisesti. Hyvä juotavuus 9,2-prosenttisessa oluessa. Tätä olutta lopetellessa Ruoholahdessa alkoi satamaan hämmästyttävästi lunta. Poislähtiessä kävin vessassa ja hämmästyin kovasti, olin ehtinyt unohtaa One Pintin remontoineen legendaarisen vessansa. Siistiä oli ja lukkokin toimi, mutta lievää kaihoisaa nostalgiatunnetta ei voinut välttää vanhaa asioimistilaa muistellessa. One Pint, 6.1.2018.

Malmgård X-Porter, cask ale

Malmgårdin savonlinnalaiseen historiaan liittyvä vahva (7,0%) porter nyt pernajalaisena cask-versiona. Kaakaomaista pehmeyttä, paahteisuutta, makeahko, hyvin kuohkea. Peräkärrykin on mukavasti kytketty mukaan. Tämä hieno olut lievensi pettymystä siitä, etten tullut lähteneeksi Gallows Birdin 25-vuotisjuhlien cask-orgioihin. Angleterre, 6.1.2018.  

Hiisi Herrasmies IPA

Luulin juoneeni aikaisemmin tätä jyväskyläläistä IPAa, mutta sotkin sen hieman vahvempaan Herraskaiseen. 6,2%, tuoksussa brettamaista funkysuutta, mutta maussa vähemmän. Herraskainenhan oli huomattavan brettainen. Muodikkaasti sameassa oluessa on raikkaasti belgiestereitä ja hedelmäisyyttä, ei juuri katkeruutta. Angleterre, 6.1.2018.

Signature Stagediver, hanaversio

Vuosi sitten tölkistä nautittua itälontoolaista IPAa nyt hanassa, 7,2% ja 50 IBU. Trooppista hedelmää, karamellista makeutta, pihkaa, katkeruutta. Kohtuullisen tasapainoinen, puhdas, ei horjahteluja. Katkeruus yllättävän voimakasta, tölkistä en sitä näin paljon löytänyt. Hedelmä olisi voinut korostua enemmän karamellin kustannuksella. Angleterre, 6.1.2018. 

François Truffaut: Vivement dimanche!

Tykkäsin kovasti Truffaut'n viimeisestä elokuvasta ensi-iltakierroksella syksyllä 1984. Se tuntui lähes paluulta Tirez sur la pianisten tasolle, vaikkakin komediallisemmin. Katselukerta jäi ainoaksi, en ole törmännyt elokuvaan missään sen jälkeen. Siksi odotin nyt innokkaana elokuvan saapuessa Orioniin, hieman omituisesti toinen näytös on vasta ensi kesänä. Odotukset olivat nyt ylimitoitetut, en päässyt elokuvaan sisään millään tavalla, pettymys oli melkoinen. Orionin kopio hieman kulunut, mutta elokuva tuntui muuttuneen poikkeuksellisen haalean harmaaksi, siis useammassa mielessä. Muistikuvissa Almendrosin kuvauksessa oli teräväkontrastista noir-mustavalko-otetta. Dennis Hopperin mestarillisen The Hot Spotin tavoin tämäkin elokuva perustuu Charles Williamsin romaaniin, jota en ole lukenut. Luultavasti Truffaut on ottanut sovituksessa suuria vapauksia. Elokuva tuntuu kovin irralliselta läjältä Hitchcock-vitsejä, kokonaisuus ei toimi millään tasolla. Olisi pitänyt sittenkin mennä Gallows Birdin 25-vuotisjuhliin, joissa olisi ollut tarjolla Fuller'sin cask-pinttejä 25 sentillä.

Stuart Heisler: The Glass Key

Dashiell Hammettin The Glass Key jäi miehen uran suurimmaksi mestariteokseksi. Se filmattiin pari kertaa tuoreeltaan ja Frank Tuttlen vuoden 1935 versio pysyttelee edelleen itselleni tuntemattomana. Katsoin nyt taas kerran Heislerin version vuodelta 1942. Mielenkiintoisesti tämä liittyy Tuttleen toisellakin tavalla, koska kyseessä on ns. Ladd & Lake -vehicle, Tuttlen Greene-filmatisointi This Gun for Hiren löysä sequel. Mutta kyllä tätä tietysti voi tarkastella pelkkänä Hammett-tulkintanakin. Hustonin The Maltese Falconin tasolle ei ylletä, ei edes lähelle, mutta yllättävän ryhdikäs Heislerin teos on, skenaristina alan mies Jonathan Latimer. Poliittista kähmintää pikkukaupungissa, Alan Ladd esittää Hammettin Ned Beaumontia, jonka nimi on elokuvassa muuntunut Ed Beaumontiksi. Lakella varsin pieni rooli. Rapeaa dialogia, tämä ei ole oikea film noir, mutta kuvaustyylissä on aineksia sinne päin. Omituisen kepeä tunnelma heikentää tehoja, henkilöhahmot eivät ole realistisia, tämä on pelkkää peliä. Mutta silti, väkivalta on yllättävän brutaalia, ennakoi paria vuotta myöhempää Chandler-filmiä Murder My Sweet. Hammettin juonta on radikaalisti yksinkertaistettu, melodramaattiset vaiheet ovat epäuskottavia ja poliittisen korruption läpitunkevuus jää tässä jokseenkin ohueksi. Viihdyttävä leffa kuitenkin.

Pieni Paikallinen NEIPA

Työkaveri on nyt innovoinut kotipanimolleen nimen, joulukuun alussahan arvioin hänen tuotoksensa Nimetön-otsikon alla. Pieni Paikallinen Panimo siis, tulee mieleen Oulun Bronxissa Tuirassa toimiva Joku Paikallinen Pubi ja Perämeren Havannassa Kemissä taitaa olla Joku Paikallinen Bändi. NEIPAssa 5,8%, humalina Amarillo, Simcoe ja Chinook. Sameaa on, vaahtoa melko vähän, tuoksussa kirpeähkön greippistä sitrusta. Maku on maltainen, makeahko, hedelmäinen, ehkä enemmän trooppinen kuin sitruksinen. Katkeroa on jonkin verran, mutta makeus jatkuu takamatkallakin. Hiilihappoja miellyttävän vähän, mutta mehumaisuus jää tyylisuunnan benchmarkeja huomattavasti ohuemmaksi. Tässä on ehkä enemmän amber alen ominaisuuksia, jos unohtaa ulkonäön. Ei mitään sivumakuja, mutta lievä makeus ei tässä minua miellytä.

Fat Lizard 254 California Redwood IPA

Täysin kirkas meripihkainen olut, nyt ei todellakaan mitään NEIPA-pelleilyä. Ei juuri vaahtoakaan jenkkipintissä. Pihkaa, neulasia, Sierra Nevadan rinteitä kolutaan punapetäjien katveessa. Sitrusta taustalla, hyvä mallastuki, kohtuullinen peräkärry. Nyt loksahtaa, Espoon hipit ovat saaneet nyt osaset kohdalleen. Red IPA, 6,3%. 75 IBU. Karamellia kevyesti, mutta se ei pilaa kokonaisuutta. Hilpeä Hauki, 4.1.2018.

Stadin Barrel Aged Imperial Stout

Tarkoitus oli kävellä pitkästä aikaa Stadin Panimobaariin, mutta voimakas vastatuuli tihkusateessa kasteli sen verran ikävästi, että pysähdyin puolimatkassa Kurviin. Join liettualaista NEIPAa, joka oli nyt nimetty ovelasti Prohibicijaksi. Tämä oli törkeää harhaanjohtamista, koska kuukausi sitten olin juonut samassa baarissa samaa olutta pelkällä panimon NEIPA-nimellä. Luulin nyt saavani uutta olutta, mutta minua kustiin silmään. Tämä ottaa nyt sen verran raskaasti päähän, että pistän Kurvin William K -baarin toistaiseksi boikottiin.

Tässä vaiheessa sade oli lakannut, joten pääsin siirtymään Suvilahteen. Lämmittelyksi vetäisin tuttua Gasometer Grapefruitia. Sitten tynnyrikypsytettyä imperial stoutia, 10%. Kevyt vaahto, musta väri, tuoksussa paahteisuutta, vaniljaista makeutta. Maku kuohkean täyteläinen, kuivan hedelmäinen, paahteisuus lievää. Hitaasti kasvavaa mukavaa peräkärryä. Aika mielenkiintoinen, alkoholi peittyy hyvin, yllättävän hyvä juotavuus. Lämmetessä enemmän makeutta, mutta ei häiritsevästi. Puukypsytyksen vaikutus ei kovin ilmeinen, mutta varmaan pehmeyttä se on tuonut lisää. Erittäin hyvää. Stadin Panimobaari, 4.1.2018.

HIMA Dávgon Rye Pale Ale #2 & #3

Kaksi uutta versiota HIMA-yhteisön alkusyksyisestä ruisoluesta. Nyt vahvempi seos, 7,7%, ja humalina Herkules, Citra, chinook, TNT. Hiivana WLP095. Hyvä vaahto, tummanruskea olut. Luumua ja kiiviä, pehmeitä hedelmiä tuoksussa. Vähän hiilihappoa, hieman kirpeä, marjaisan hedelmäinen, varsin kuiva, hillitysti katkera. Tasapainoa on, rukiin karamellisuus ei erityisemmin esillä. Chinookin pihkaisuus ei pinnassa, ykkösversion mausteisuus on selvästi lieventynyt. Pehmeä, hyvä juotavuus, riittävästi luonnetta, erittäin hyvä kokonaisuus. HIMA alkaa saada homman kasaan, tähän ei oikein nyt keksi parannusehdotuksia. 

Kolmosversiossa muuten samat raaka-aineet, mutta hiivana WLP001. Vahvuutta mielenkiintoisesti selvästi enemmän, 8,3%. Ulkonäkö sama, tuoksussa enemmän ylikypsää hedelmää, märempää kiiviä. Maku on aavistuksen makeampi, kirpeys poissa, kypsää pehmeää hedelmää, nyt hieman alkoholin poltettakin. Runko tuntuu hieman ohuemmalta, paradoksaalisesti ehkä. Katkeruusvaikutelma suunnilleen samanlainen, mutta makeus jatkuu takamatkallekin ja se häiritsee jälkimaun nautittavuutta. Hiivalla on tunnetusti suuri rooli oluen maussa ja tässä se taas realisoituu. Kokonaisuus on tasapainottomampi, hieman karkeampi, tykkäsin selvästi enemmän kakkosversiosta. Sinänsä mukava olut tämäkin.

Beerbliotek Colonial Hipster #192

Ylimitoitettua vaahtoamista, samea olut. Tuoksussa makeaa hedelmää, appelsiinia. NEIPAa siis tyylin eurooppalaiselta tukialueelta Göteborgista, 6,6%. Maku on hedelmäisen mehumainen, hotelliaamiaisen juomana ei ehkä sentään jengiin uppoaisi ilman kohoavia kulmakarvoja, maltaisuus tuntuu taustalla.  Hyvin pehmeää ananasmaisuutta, hiilihappoja heikosti, mutta myös katkeruus minimissä. Jos katkeroton NEIPA kiinnostaa, niin tässä on aika ortodoksinen tapaus. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Tuju Haraipainen

Jo hieman historiallinen olut, viime vuonna ostettu silloinen maksimivahvuinen maitokauppainen sessio-IPA Lappeenrannasta, 4,7%. Omituinen nimi, ehkä jokin viittaus etiketissä olevaan teollisuus(?)rakennukseen. Googlauksella opin, että Lappeenrannassa on Harapainen-niminen kaupunginosa, siitä nimi tietenkin väännetty. Sameahko, ruskeahko olut, pienikuplaista vaahtoa. Hieman etikkainen tuoksu, ylikypsää hedelmää, pihkaa. Maku on kiiviä ja persikkaa, luumua, havuja. Ehkä etikkaisuus oli virhehavainto, ei maussa mitään vikaa tunnu olevan. Mallas ei kuitenkaan tue tarpeeksi, vaikka matalahiilihappoisuus on miellyttävää. Katkeroa on, mutta kovin vienosti. Tuju ei petä tälläkään tuotteella, vielä ei kaikki klikkaa kohdalleen, mutta tältä panimolta odotan kunnon läpimurtoa tänä vuonna. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Alan Furst: Midnight in Europe

Romanttisen retrovakoiluromaanin taitaja Alan Furst alkaa olla jo ikämiehiä, syntynyt 1941. Edellisessä lukemassani teoksessa Mission to Paris oli havaittavissa väsymistä ja tämä seuraava 2014 ilmestynyt romaani ei aluksi tuntunut paljoa piristyneemmältä. Furst toistaa samoja vanhoja kuvioitaan lievästi muunnellen. Kuten monta kertaa aiemmin, ollaan Pariisissa ennen toista maailmansotaa ja Casablanca-tyylinen tapahtumaketju keriytyy auki. Furstin ensimmäisissä variaatioissa oli huikeaa imua, mutta liian useat toistot vähentävät tehoja. Mitään rohkeammin uutta Furst ei enää jaksa keksiä, hän pysyttelee mukavuusalueellaan. Jopa romaanin nimi tuntuu tutulta, 1990-luvulla Furst kirjoitti teoksen The World at Night samasta aihepiiristä. Nyt keskitytään asetoimituksiin Espanjan sisällissodan tasavaltalaispuolelle, niitä junailee naisten suosiota nauttiva Pariisiin emigroitunut katalonialainen lakimies. Pariisin ohella piipahdetaan New Yorkissa ja Berliinissä, myös Puolassa ja Teruelin verisessä taistelussa vuodenvaihteessa 1937-38. Furst kirjoittaa siistin atmosfäärisesti, mutta intohimoisuus on kohtuullisen laimeaa kaikilla osa-alueilla. Nojaa, nelikymppinen espanjalainen markiisitar on kyllä Furstin tuotannon kuumimpia femme fataleita. Lopun laivaseikkailu Odessasta mm. Constanțan ja Pireuksen kautta Valenciaan muistuttaa Eric Amblerin klassisia 1930-luvun tarinoita, myönteisessä mielessä. Episodimaisessa romaanissa on muitakin hyviä toiminnallisia kohtauksia ja kieli on nautinnollista, joten kyllä tämä lopulta kääntyy positiiviseksi kokemukseksi.