Clown Shoes Bubble Farm IPA

Clown Shoes tulee Massachusettsista, modernin New England IPA -tyylin vahvalta alueelta. Törmäsin valmistajan oluisiin jo ennen NEIPA-trendiä 2012 Kööpenhaminassa ja nettikaupoissa. Silloin se oli sopimusvalmistaja, jonka oluet tehtiin ainakin Massachusettsin Ipswichissä. Nyt Clown Shoesin tölkissä on merkitty valmistuspaikaksi Boston, MA ja Windsor, CT. Nettihaun perusteella Clown Shoes -brändin omistaakin 2017 alkaen craft-skenen seniori, 1986 perustetun Harpoon Breweryn taustafirma Mass Bay Brewing. Niinpä ei olekaan enää ihme, että oluita löytyy Alkostakin. Maahantuoja on Brews4U Finland. 

Kuplafarmissa 6,5 %, maahantuojan tarran mukaan parasta ennen 30.9.2020. Masentavampi tieto löytyy tölkin pohjasta, pakkauspäivä 09/30/19. IPA on siis yli puoli vuotta vanhaa, koronatermein äärimmäisintä riskiryhmää, edennyt hoitokotivaiheeseen. Lievästi samea, hyvä paksu vaahto. Trooppista hedelmää tuoksussa kirpeästi. Maku on kuivempi, enemmän sitruksisuutta. Pihkaa ja maltaisuutta länsirannikon tapaan, ei mehuisuutta. Katkeruus on melko heikkoa, mutta löytyy kuitenkin. Hieman mentolimaista mausteisuutta. Ei tunnu tietenkään raikkaalta, mutta ei kuitenkaan niin mauton kuin iästään voisi päätellä. Vihannes-juures-perunakellari -efekti ei tunnu ollenkaan. 35 vuoden aikana Harpoonille kertynyt tietämys on varmaan hyödynnetty säilyvyydessä. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Christian Petzold: Transit

Tykkäsin hillittömästi kahdesta näkemästäni Christian Petzoldin elokuvasta, Jerichowista ja Barbarasta. Seuraava Phoenix ei ollut aivan samaa tasoa, mutta odotukset olivat silti varsin korkealla tähän 2018 valmistuneeseen Transit-teokseen. Pettymys onkin sitten tanakkaa luokkaa. Sijoittuu Pariisiin ja varsinkin Marseilleen, miehitystilanne, mutta nykyajassa, ei toisen maailmansodan aikana. Sota-aikaan kyllä suoria viittauksia. Rakenne ei toimi ollenkaan, koko homma kutistuu hengettömäksi ajatusleikiksi. Viisumeita ja kulkulupia Amerikkaan etsitään aivan Casablanca-tyyliin, muistuttaapa yksi sivuhenkilö ulkonaisestikin Ingrid Bergmania. Muuten näyttelijät tuntuvat olevan aivan yhtä ulalla kuin elokuvan katsojakin. Kafkalaista ahdistusta on yritetty tavoittaa, mutta todella löysäksi jää. Tarinaa yritetään liikuttaa kertojaäänellä, joka kuulostaa siltä kuin luettaisiin elokuvan pohjalla olevaa Anna Seghersin romaania. Seghersin toiseen romaaniin perustuva The Seventh Cross on itselleni tuttu Fred Zinnemannin elokuvasovituksena, se onkin mainio leffa. Transitin lopputekstien päällä kuuluva Talking Headsin Road to Nowhere tuntuu halvalta jipolta sekin. Leffa on saanut varsin hyvää palautetta, joten ehkä en vain tajunnut. 

Kees Track Armada DDH DIPA

Session kolmas olut Hollannista, kollaboraattorina Track Manchesterista. Sameampi kuin edelliset, muttei NEIPA-tasoa. 8,4 %, Citra ja Ekuanot. Hämmentävä EBU-lukema 17. Hyvin pihkainen tuoksu, myös tunkkaisempaa juuresmaisuutta, perunakellaria. Maku on matalahiilihappoinen, hyvin vihanneksinen. Ei ollenkaan raikasta hedelmäisyyttä. Tyypillinen tapaus IPAsta, jonka parasta ennen -tilanne on mennyt jo kauan aikaa sitten. Tölkissä etikettimerkintä bb 09/20, tölkin pohjassa exp 07/20, mutta niistä ei tietenkään voi päätellä valmistusaikaa. Kuten EBU-numero kertoi, niin katkeruutta ei ole yhtään. Hyvin pahvinen ja epämiellyttävä kokonaisuus. Yksi koronan harmittavia kirouksia, tuoretta olutta on vaikeampi saada. Tuskinpa baarien aukiollessa olisin tämmöiseen olueen turvautunut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

U&me Bränd IPA

Uumajalainen U&me-panimo ei ole aivan tuntematon ennestään. Pohjoisessa asuessa Haaparannan Systembolaget oli olutkulttuurinen henkireikä ankeampina aikoina ja sieltä tuli 2014 tsekattua yksi U&me-olut, joka ei tosin vakuuttanut. Nyt sitten maahantuotu IPA, 6,7 %, Columbus, Cascade, Simcoe ja Amarillo. Käsittämättömästä syystä mukana myös karamellisoitua cane sugaria, ruokosokeria siis. Parasta ennen 011120. Kirkas ja kullanvärinen olut tämäkin, mutta nyt runsaasti vaahtoa. Tuoksussa herukkaa ja hieman kirpeää hedelmäisyyttä. Maku on makeahkon hedelmäinen, lievästi mausteinen, jotain epämiellyttävää nahkeutta. Perätila on käytännössä tyhjä. Ei modernin IPAn nektarisuutta eikä klassisen kauden katkeruutta. Jotain lievästi savuista savumakua, joten ei hyvä. Ehkä cane sugarin ansiota. Kovin vaisu makukokemus tämäkin. Oluen nimi viittaa yhteistyöhön Brännbollfestivalenin kanssa. Luulin ensin peliä lapsuudesta tutuksi polttopalloksi, mutta näköjään kyseessä on nelimaalin tapaan pesäpalloa lähempänä oleva eri peli. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Loimaa Loiva Blond Ale

Loimaan Panimo on perustettu 2018, mutta vasta nyt osui eteen tehtaan tuotetta. Loimaa on naapurikaupunki Forssan ohella niitä kohtuullisen harvinaisia suomalaisia kaupunkeja, joissa en ole käynyt. Junalla olen kyllä pari kertaa ajanut Loimaan läpi. Vaaleassa alessa 5,3 %, IBU 20. Kirkas kultainen olut, ohut vaahto, karamellinen tuoksu, myös pehmeitä kypsiä hedelmiä. Maku on pehmeä ja hyvin vähän hiilihappoinen, lähes flätti. Maussa on samoja aineksia kuin tuoksussa, trooppista hedelmäisyyttä ja makeutta. Hunajaisuutta. Jälkimaussa samat teemat jatkuvat, lievää mausteisuutta ehkä. Blond ale voisi viitata belgihiivaan, mutta sellaisia käymisaromeja en huomannut. Ei virheitä, mutta kyllä tämä kovin loiva on myös maultaan. Panimolla näkyy olevan kolme muuta olutta tarjonnassa, kaikissa 5,3 %, joten ilmeisesti satsataan lähialueen maitokauppoihin. 73-IBUinen IPA voisi olla kiinnostava, mutta tämä jäi kovin vaisuksi puhtaudestaan huolimatta. Hieman säälittäväähän on kyllä kiitellä siitä, että virheitä ei ole. Tässä tilanteessa kuitenkin Suomessa vielä ollaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Hartwall Lahden Erikois Summer 2020

Kolme kuukautta sitten ei olisi uskonut, että vapun jälkeen Hartwallin uutuusoluen havaitseminen maitokaupan hyllyssä ilahduttaa. Kesäolut siis, pintahiivaa, 5,0 %, Amarillo, Centennial, Chinook, EBU 30. Lievästi utuinen, keltainen olut, pienikuplainen pitsinen vaahto. Herukkainen hedelmäinen tuoksu. Maku on varsin raikas, ehkä hieman hunajaisen hedelmäinen, ei kovin voimakasta makua. Kyllä tässä kesäistä heinäpellon fiilistä on, jälkimaku on olematon, mutta sitä en toki odottanutkaan. Kun viime aikoina on taas tulleet tutuiksi pienpanimoiden laatuvaihtelut, niin täytyy välillä antaa tunnustusta mammuttipanimoiden toiminnalle. Jos ei suuria makuelämyksiä löydy, niin onpahan perusasiat kuitenkin luotettavasti kunnossa. Tämä oli positiivinen yllätys makumielessäkin. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Elmore Leonard: Road Dogs

87-vuotiaana vuonna 2013 kuollut Dutch Leonard kirjoitti ja julkaisi aktiivisesti loppuun asti. 2000-luvun teoksista olen kuitenkin lukenut vain Tishomingo Bluesin. Road Dogs on vuodelta 2009, Leonard julkaisi vielä kaksi romaania tämän jälkeen. Road Dogs on melkein jatko-osa Out of Sight -romaanille, josta Steven Soderbergh ohjasi erinomaisen elokuvan. Ja oikeastaan nimenomaan elokuvan jatko-osa, koska päähenkilö Jack Foley muistuttaa George Clooneyn roolihahmoa tässä enemmän kuin alkuperäisen romaanin henkilöä. Pari muutakin Leonard-luomusta tekee comebackin, LaBravan marielito Cundo Rey ja Riding the Rapin sivuhenkilö selvänäkijä Dawn Navarro, nyt pääosassa femme fatalena. Rapea dialogi on Leonardin bravuuri ja sitä tämä elokuva on täynnä. Tapahtumia pohjustetaan Floridassa, mutta pääosin ollaan Venicen kanavien rannoilla, siis Los Angelesin Venicessä. Paikallisväri on Leonardin vahvuuksia ja silläkin osalla mennään hienosti. Komedia ja väkivalta lomittuvat tuttuun tyyliin. Mutta ehkä itse tarina ei rullaa aivan yhtä vaivattomasti kuin parhaissa mestariteoksissa. Suvantokohtia on havaittavissa. Tishomingo Bluesissa pelkäsin Elmoren jo väsähtäneen, mutta kyllä tämä pienistä varauksista huolimatta rullaa paremmin. Mitään uudistumista ei ole, mutta sitä ei ehkä 84-vuotiaalta kirjailijalta voi odottaakaan. Seuraava romaani oli kyllä ainakin aiheeltaan uusi alanvaltaus, Adeninlahden merirosvoista kertova Djibouti.  

John Schlesinger: Midnight Cowboy

Tästä vuoden 1969 New York -draamasta on parhaiten jäänyt mieleen Nilssonin laulama Everybody's Talkin' -tunnusmelodia ja Dustin Hoffmanin suoritus Ratso-haukkumanimisenä pienimuotoisena con manina. Ne ovat uudella katselullakin teoksen vahvimpia osia. Sitä en muistanut, että elokuva alkaa suhteellisen pitkällä jaksolla Länsi-Teksasin Big Springissä, josta Jon Voightin maalaispoika päättää lähteä myymään seksiä New Yorkin naisille. Texasin katkuvassa vilahtaa Lone Star -olutjakeluauto.  Bussimatkaakin kuvataan pitkähkösti road movie -hengessä. Komediallinen startti vaihtuu rahapulan myötä varsin synkäksi ja masentavaksikin kuvaukseksi. Voight mielenkiintoisesti käyttää transistoriradiotaan vähän samaan tapaan kuin nykyihmiset kännykkää. Ajankohdalle tyypillinen psykedeelinen harhailu sekoittaa pakan lopullisesti. En innostunut nytkään, mutta kyllä tämän aikakauden kuvauksia silti on mielenkiintoista nähdä.

Olari Bock Me Amadeus

Musiikkiviittauksiin erikoistunut Olarin Panimo on hakenut inspiraatiota tähän bockiin itävaltalaisen Falcon Rock Me Amadeus -teoksesta, valitettavasti. Olut on tyyliluokiteltu etiketissä doppelbockiksi, mutta vahvuutta on peräti 11,9 %. En tiedä millä hiivalla Otaniemessä on operoitu, mutta Saksassa näin vahvat lagerit ovat yleensä eisbockeja. Kolkutellaan siis panimoiden ulosmyynnin 12 %:n rajaa.  Tummanruskea väri, varsin kirkasta, ohut kestävä vaahto. Tuoksu on neutraali, mallasta ja talkkunaa sieltä ehkä vähän nousee. Maku on pehmeä, kuivattua hedelmää, maltaisuutta täyteläisesti. Ei alkoholin pistävyyttä, ei sokerista makeuttakaan. Aika hyvää, tämä toimii itselle paremmin kuin eilinen barleywine, kuivempaa kamaa. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

Vallila Myöhä Porter

Toistaiseksi viimeinen näyte Vallilan Panimon tarjonnasta. Porterissa vahvuutta 8,2 % eli lähes imperial-tasoa. Runsaasti vaahtoa, ikävä kyllä taas etikkaisuutta tuoksussa. Maku on pehmeän suklainen, silti varsin hiilihappoinen. Etikkaisuus ei maussa niin selvää kuin Kyyneleissä, mutta kyllä tässäkin kontaminaation poikasta taitaa olla. Parasta ennen 12/2020. Lievää hedelmäisyyttä suklaan sivussa, mutta kovin monimuotoiselta olut ei tunnu, hiilihapot leikkaavat vivahteita pois. Ehkä etikkainen tuoksu on maitoista happamuutta, mutta jonkinlainen epäilyksen varjo silti lankeaa oluen ylle. Mutta ei kuitenkaan niin selvästi pilalla kuin Kyyneleet tai aiempi Huivi. Ostopaikka Helsinki, Vallilan Panimo.

Suomenlinna Helsinki Porter, pulloversio

Helsinki Porter oli Suomenlinnan Panimon alkuvuosien parhaita oluita, blogistakin löytyy arvio ikimuistoisesta Olutkellari Helsingistä vuodelta 2008. Silloin en kyllä näköjään innostunut oluesta, mutta parempiakin muistikuvia on jo 90-luvulta, muistaakseni Black Doorissa ensikohtaaminen. Pitkästä aikaa huomasin oluen Alkon hyllyllä, 5,5 %, ehkä ollut aiemmin hieman vahvempi. Voimakasta vaahtoamista, hyvin tumma väri. Tuoksu aika pistävän hedelmäispaahteinen. Maussa todella paljon hiilidioksidia, muuta on vaikea aluksi aistia. Maltaisuutta on, mutta ei odotettua paahtoa, vähän kypsää hedelmäisyyttä, makeampaa suklaisuuttakin. Hiilihappoisuus ikävä kyllä pilaa makunautinnon tyystin. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko. 

Olaf Uuden Englannin Nahkamies

Savonlinnasta NEIPAa, 5,5 %. Aika näppärä viittaus 1800-luvun New Englandin Leathermaniin, joka tuli Suomessakin tunnetuksi J. Karjalaisen Mennyt mies -kappaleesta. Samea, mutta ei niin vaalea kuin oikeaoppisimmat NEIPAt. Tuoksussa on sitrusta tanakasti. Hyvin säästeliäästi hiilihappoa, lähes flätti. Sitrusta on maussakin, mutta ei kovin intensiivisesti. Raikkaus ei parasta mahdollista, säilyvyyttä vuoden loppuun. Katkeruutta on kohtuudella. Periaatteessa ainekset kunnon NEIPAan ovat kasassa, mutta kokonaisuus ei toimi. Ei pehmeyttä ja intensiivisyyttä, jotenkin karkea yleisvaikutelma. Se on yllättävää näin matalahiilihappoisessa oluessa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Vallila Kyyneleet EPA (ja Huivi Bohemian Pilsner)

Myös Kyyneleet on säilynyt Vallilan Panimon repertuaarissa MiLa-ajoilta, ensiesiintyminen 2016. Yhteistuotanto Eevil Stöö -artistin kanssa , 4,7 %, IBU 38. Kovasti vaahtoa ruskeassa sameassa oluessa. Hapan fankinen tuoksu ikävä kyllä. Ikävää siksi, että tämä ei ole lambic tai muu sour vaan english pale ale. Maussa on myös tunkiomaisia aineksia oikein kunnolla, lähes juomakelvotonta. Se on hieman yllättävää, koska tässäkin pullossa on parasta ennen sama 08/2020 kuin muissakin panimolta vappuaattona ostamissani pulloissa. Tuoretta kamaa siis, mutta kontaminaatio on päässyt tapahtumaan.  

Samanlaiseen kontaminaatioon törmäsin pari viikkoa sitten Valillan Huivi-pilsnerin kohdalla. Siinä oli parasta ennen 05/2020, tässä nyt 12/2020. Nyt ei kuohu, oikeastaan liian vähän syntyy vaahtoa. Tuoksu on raikas, maltainen, jopa hedelmäinenkin. Sitä saattoi odottaa, koska humalana böömipilsin perusaineksen Saazin ohella myös amerikkalaista hapatusta Amarilloa. Maku on pehmeä, aivan erilainen kuin aiemmassa Huivi-näytteessä. Sitrusta ja mallasta on täysipainoisesti, ei siis perinteisen pilsin makua, enemmän american lager -tyyliä. Katkeruutta on lähes pils-tasoisesti, tämä on oikein miellyttävää. Harmittavasti siis taso heittelee, mutta hyvääkin tavaraa syntyy lähipanimossa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan Panimo.

Vallila Puisto Session IPA

Tämä Vallilan sessio-IPA oli tuotannossa jo panimon MiLa-aikoina. 4,6 %, samea, keskiruskea, trooppishedelmäinen tuoksu. Kiiviä ja mangoa on maussakin, kuiva kokonaisvaikutelma ja yllättävän voimakas katkeruus, ihan vanhan koulukunnan IPAn tyyliin. Rungon ohuus tässä on tietysti ongelmana, tasapainosta jää puuttumaan kolmas tukipilari hedelmäisyyden ja katkeruuden lisäksi. Miellyttävää tavaraa ilman muuta, kun tietysti raikkauskin kunnossa. Vähemmän hiilihappoa kuin MiLa-versiossa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan Panimo.

Olari Big Momma

Barleywinea Otaniemestä, 10,4 %. Ruma kuraveden ulkonäkö, heikko vaahto. Voimakkaan hedelmäinen ja maltainen paksu tuoksu. Maku on pehmeän makea, maltainen ja leipäinen. Trooppista hedelmäisyyttä löytyy täyteläisesti, mutta makeus hallitsee. Ei juuri kärryä, makeus jatkuu jälkimaussakin. Tämä on varsin samanlainen kuin viikko sitten juotu Bryggeri Helsingin barleywine. Ehkä kotimaisia panimoita voisi nyt kannustaa kokeilemaan triple IPOja, syntyisikö kuivempia sitrusoluita. Barleywineissa makeus on omaan makuun liikaa esillä. Juotavuus tässä on heikompaa kuin Bryggerin tuotteessa, mutta ei tässä sinänsä mitään valittamista ole. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

Mallaskuu ESB

Gusher! Avaan olutpullot säännönmukaisesti tiskialtaassa, vaikka nykyään pullosta omin voimin pursuavia oluita tulee vastaan harvoin. Mallaskuun ESB sellainen oli ja pääsi hieman yllättämään, suurimman osan sain kuitenkin lasiin. Siis todella kuohuavaa vaahtoa, sameaa olutta. 5,2 %, tuoksu varsin voimakas, hieman pistävää hedelmäpastillin aromia. Maku on hedelmäinen, pihkainen, mausteinen. Hiilidioksidia todella paljon, se peittää makuja, jotka ovat kuitenkin melko epämiellyttäviä. Mausteisuus alkaa tuntua joltain epämääräiseltä sivumaulta. Ei siis erityisen vakuuttava ja jää kovin kauas Fuller'sin benchmark-oluesta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Vallila Vallila Amber

Vallilan Panimon alkuperäinen nimi oli Leon Uris -tyyliin MiLa, perustajien nimien mukaan. Melko tasan viisi vuotta sitten join panimolta ensimmäisen oluen Vallila Amberin, joka on näköjään edelleen panimon valikoimassa. Ehkä resepti on muuttunut, mutta ainakin alkoholipitoisuus on sama 6,1 %. Väri ei ole nimenmukaisesti meripihkainen vaan tummahkon ruskea. Sameuttakin on, ohut vaahto. Tuoksussa makeaa maltaisuutta ja lievästi hapanta leipäisyyttä. Makukin on makeaa, jopa karamellisen kaltainen. Hedelmäisyyttä on yleisellä tasolla, mutta jää karamellien varjoon. Jotain mausteisuuttakin löytyy ennen hyvin laihaa jälkimakua. Ei sinänsä mitään virhemakuja, mutta en tykkää tämänkaltaisesta oluesta. Viiden vuoden takaista trooppista hedelmää ja katkeruutta en nyt huomaa, jos en hartsisuuttakaan. Ostopaikka Helsinki, Vallilan Panimo.