Luin teinipoikana Olavi Paavolaisen Kolmannen Valtakunnan vieraana -teoksen. Lennokkaasti kirjoitetusta matkakertomuksesta ei saanut selvää, ihailiko vai halveksiko kirjoittaja natseja. Sittemmin on ollut usein mielessä lukea Paavolaisen viimeiseksi teokseksi jäänyt jatkosotapäiväkirja. Sain nyt Ilkka Sysilältä toisen painoksen vuodelta 1960, siinä on mukana kaikki Paavolaisen ottamat valokuvat, ilmeisesti ainakin osa puuttuu uusimmista painoksista.
Kirjan alussa 35-vuotias Paavolainen on lähtemässä Odessasta Istanbuliin elokuussa 1939. Takana on kolmen kuukauden Neuvostoliitto-turnee, josta on juuri ilmestynyt uusi postuumi teos. Mitään poikkipuolista sanaa jättivankilavaltiosta ei Paavolaisesta irtoa, maan teknistä edistystä hän ihailee tuttuun tyyliinsä. Täyteen vauhtiin mies pääsee kertoessaan Istanbulin ihmeistä. Islamia hän tuntuu arvostavan ja suhtautuu ristiriitaisesti juuri maksakirroosiin kuolleen Kemal Atatürkin modernisointikampanjaan. Nyky-Turkkia tarkastellessa tahtoo unohtua Kemalin varsin uskomattomat saavutukset. Paavolainen mainitsee seksuaalisesta ahdistelusta, kun turkkilaiset miehet ensi kertaa näkivät suuren joukon hunnuttamattomia naisia.
Paavolainen on Ateenassa suunnittelemassa paluuta Balkanin ja Puolan kautta Suomeen, kun Saksa hyökkää. Suunnitelmat muuttuvat, mies näyttää jäävän mottiin, mutta lopulta järjestyy laivamatka Marseilleen, jonka aikana Britannia ja Ranska julistavat sodan. Paavolainen siirtyy junalla evakuoituun Pariisiin, Pigallen kokoteilla roikkuu olkapäällä kaasunaamari. Matka jatkuu edelleen Dieppeen, jossa kirjailijasankari joutuu viikon odottamaan ruotsalaislaivoja, jotka kuljettavat pohjoismaalaiset Göteborgiin. Ruotsi perii kuljetuksesta kiskurihinnan, Suomen valtio maksaa, Viro ei, suuri joukko virolaisia jää Dieppeen. Jälkikäteen ajatellen se saattoi olla onnenpotku, jos he jäivät pysyvämmin Ranskaan. Pohjanmeren laivamatkan aikana Neuvostoliittokin hyökkää Puolaan.
Talvisota ohittuu nopeasti, Paavolainen haavoittuu Mikkelin pommituksessa. Välirauhan aika sivuutetaan vielä nopeammalla historiallisten tapahtumien luettelolla. Varsinainen päiväkirja alkaa siis jatkosodasta. Hyökkäysvaiheessa Paavolainen on Ilomantsissa, Tolvajärvellä ja Loimolassa, siis varsin epädramaattisilla alueilla. Päästyään Martti Haavion apuriksi Aunukseen, alkaa miehen runollinen proosa nousta huippuunsa.
Paavolaisen teosta on pidetty jälkiviisaana, mutta vielä kesällä 1942 mies näyttää uskovan Saksan voittoon. Heti jatkosodan alussa esiintyvä pessimismikin on uskottavaa. Mikkeliin sijoitettu levoton TK-mies Paavolainen liikkuu asemasodan aikana Helsingissä, Syvärillä, vepsäläisalueella, Petroskoissa, Karhumäessä. Jälki on erinomaista, Paavolainen on pistämättömän havaintokykyinen. Luterilaisuuden ja kirkon vahva asema Suomen sotapolitiikassa ja armeijassa tulee korostetusti esiin, tämä asia on ehkä nykykatsannossa jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Pyhää sotaa käyvä Suomi joutuu tässä jonkinlaiseen vastakkainasetteluun maallistuneiden saksalaisten upseerien kanssa. Asetelma muistuttaa jonkin verran nykyajan sekulaarien eurooppalaisten ja fundamentalistikristittyjen amerikkalaisten juopaa.
Stalingradin jälkeen Paavolaisen huomio kohdistuu maailmansodan kehitykseen, jota hän pystyi seuraamaan Mikkelin päämajassa ulkomaisista lehdistä. Vastenmielisyys AKS:ää ja kirkonmiehiä kohtaan korostuu entisestään. Paavolainen ei näytä uskoneen, että venäläiset tappoivat Katynista löytyneet puolalaiset upseerit. Uusi Aunuksen kierros saksalaisen yhteysupseeri Taubertin isäntänä ei enää johda kivijalattomien karjalaishökkelien orgastiseen ylistykseen. Syksyllä 1943 Paavolainen pääsee lopulta vierailemaan pohjoisempana Vienassa Rukajärven suunnalla. Siellä on vielä vähemmän nähtävää kuin Aunuksessa, vain vainoharhaisia ja neuroottisia korpisotureita. Helsingin pommitusten jälkeen karkauspäivänä 29.2.1944 Paavolaista liikuttaa enemmän Piet Mondrianin kuin Pehr Svinhufvudin kuolema. Mondrian kuoli kuukautta aiemmin New Yorkissa, mutta tiedot kulkivat silloin hitaasti.
Kesällä 1944 Paavolaisen päiväkirja kohoaa jo hysteeriselle tasolle Normandian, Valkeasaaren ja Viipurin kohdalla. Paavolainen käy rintamalla Vuoksen laaksossa ja Viipurinlahdella heinäkuun puolivälissä mm. Narvasta siirretyn saksalaisen Greif-divisioonan luona. Kuhlmeyta hän ei mainitse, tiedot muutenkin kiivaimmista Kannaksen taisteluista näyttävät jääneet häneltä(kin) pimentoon. Aselevon, välirauhan ja lyhyesti kommentoidun Lapin sodan myötä Paavolainen päättää kirjan väsyneenä, mutta kohtuullisen tyytyväisenä "oikeassa olostaan". Erinomaisesti kirjoitettua ristiriitaisia ajatuksia herättävää tekstiä.
