Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Ilmastonmuutos on pysähtynyt! Antti Tuomainen, Helsingin Hiaasen, singahti kansainväliseen eliittiin edellisellä Parantaja-romaanillaan, joka pureutui ilmaston lämpenemisen romahduttamaan Helsinkiin. Itse en dystooppisesta scifi-valinnasta ilahtunut, vaikka kirja onnistunut olikin. Nyt Tuomainen palaa ensimmäisten teostensa tunnelmiin, mutta kypsempänä ja kovaksikeitetympänä, totta kai. Tuomainen jätti ennakkohaastatteluissaan pienemmät nilkit omaan arvoonsa ja viittasi vain alan kovimpiin kasvoihin  Cain, Hammett ja Chandler. Tämä on luontevaa uran tässä vaiheessa, piirikunnalliset voitot eivät enää kiinnosta, jos panoksena on globaali dominointi. Ja siinä sarjassahan nyt pelataan. Hieman huolestuttavasti ennakkojutuissa puhuttiin jopa viktoriaanisten kartanoiden ja suljettujen huoneiden arvoitusten fiiliksestä, mutta näin ei onneksi käy. Romaanin upea nimi on muuten lähes suora sitaatti Eino Leinon runosta. Vaikka Tuomaisen amerikkalaisvaikutteet ovat itsestäänselviä, suomalaisuus on silti yhtä ilmeistä.

Uuden romaanin alkuasetelma on kuin noir-legenda James Ellroyn omasta elämästä, painajaisista ja pakkomielteistä. Aleksi Kivi -niminen päähenkilö on menettänyt äitinsä 20 vuotta sitten 13-vuotiaana (Ellroy 10-vuotiaana), kadonnut äiti on mitä ilmeisimmin murhattu. Ellroyn kuuluisa intensiivisyys vyöryy ajoittain hulluuden puolelle, mutta Tuomainen pysyy odotetusti viileämpänä. Tuomainen on timanttinen aloittaja, nytkin ensimmäinen luku sivaltaa lukijalle verenmaun suuhun välittömästi. Alkutyrmäystä seuraa seesteisempi, hitaasti kiristyvä kierre, mysteeritrillerissä on kissa/hiiri -tunnelmaa ja ei Tuomainen turhaan ollut katsonut kirjoitusvaiheessa Hitchcockin tuotantoa läpi. Vertigon juonikin kerrotaan loppupuolella ja hienovaraisesti se heijastelee Tuomaisen omaa rakennelmaa. Henkilöhahmot ovat täyteläisiä, mutta alan perinteitä edelleen kunnioittaen. Kirjan tumma kohtalokas nainen voisi olla kenraali Sternwoodin kolmas tytär, niin Big Sleep -henkisesti viettelys päähenkilön tielle osuu. Menneisyyden tragedia painaa lyijynraskaana, mutta tunnelma säilyy silti hivenen toiveikkaana. Mielenkiintoisena yksityiskohtana särkylääkkeenä esiintyy disperiini, siihen en ole törmännyt kymmeniin vuosiin ibuprofeenin ja vastaavien vallattua markkinat. 

Tuomainen kasvattaa kierroksia lopussa runsaasti. Seksiä ja väkivaltaa on, varsin paljon toiminnallisuuttakin, autolla ajetaan runsaasti. Tuomaisen tuotannon Helsinki-keskeisyys säilyy tässäkin, vaikka suuri osa tapahtumista sijoittuukin 94 kilometriä länteen. Tyyli ei ole niin lakonista kuin kahdessa ensimmäisessä romaanissa, mutta tiiviimpää kuin Parantajassa. Ehkä juuri oikea tasapaino on nyt löytynyt. Tuomaisella on riittänyt markkinointihumua viime vuosina, mutta aikaa on jäänyt riittävästi viimeistelyyn. Kaikki näyttää harkitulta ja mietityltä, kaikki toimii. Lopussa on käänteitä paljon, mutta ei Chandlerinkään juonet kaikkein uskottavimpia olleet. Huumoria on vähän, mutta nyt ei tarkoitus olekaan huvittua. Tämä on ilman muuta Tuomaisen toistaiseksi paras teos. Luin kirjan kahdeksan tunnin aikana, välillä söin ja juoksin 10 km, välillä katsoin Tuomari Nurmion Dostojevski-analyysiä ja 70-luvun glamrockia. Tuoreeltaan on vaikea arvioida kuinka hyvä Tuomaisen saavutus on. Suomeksi en ole vastaavaa lukenut. Kaupallinen menestys on arvoitus, kuten aina. Samoin kansainvälinen läpimurto, mutta mitään syytä ei ole, etteikö tämä toimisi myös käännöksinä. Ehkä Don Winslow on vielä 2000-luvun noiristeista keulilla, mutta Tuomainen tempaisee kärkijoukon vauhtiin mukaan.