Rinnakkain tai oikeastaan jo hieman aiemmin Britanniassa syntyi CAMRA-järjestö, joka menestyksekkäästi elvytti paikallista olutvalmistusta ja sen tarjoilutapoja. Myös Belgiassa esiintyi 1980-luvulla pienpanimobuumi, joka lisäsi jo ennestään laaja-alaista paikallista oluttarjonnan kirjoa. Samaan aikaan Länsi-Saksassa ja Tšekkoslovakiassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Ehkä vehnäoluen nousu suosioon oli ainoa suurempi muutos. Mutta näissä maissa olikin säilynyt paikallisen lähioluen arvostus, ei ollut elvyttämisen tarvetta.
Kommunismin romahdettua Suomi liittyi EU:hun ja maassa koettiin pienimuotoinen olutinnostus. Perustettiin baareja, joissa oli tarjolla muitakin oluttyylejä kuin vaaleaa lageria. Myös omia panimoja viriteltiin, mutta tässä vaiheessa ne ottivat oppinsa lähinnä saksalaisesta perinteestä ja valmistivat lähinnä vaaleaa ja tummaa lageria. Ikävä kyllä varsin huonolla menestyksellä. Monet kuolivat pois, mutta parhaat jäivät henkiin ja alkoivat vähitellen monipuolistaa tyylivalikoimaansa.
Vuosituhannen vaihduttua amerikkalaistyylisiä pienpanimoita alkoi syntyä globalisaation hengessä ympäri maailmaa. Jo 1990-luvulla nähtiin merkittävä buumi Japanissa. Euroopassa homma pääsi kunnolla vauhtiin, kun Pohjanmeren ympärille ilmaantui kolme merkittävää tekijää. Skotlantilainen BrewDog, lähinnä Belgiassa oluita tehnyt tanskalainen Mikkeller ja norjalainen Nøgne Ø. Nyt kehityksen kärkenä oli amerikkalaistyyppinen IPA, josta tuli suosituin tyyli eurooppalaisissakin uusissa panimoissa. 2010-luvulla buumi levisi käytännössä kaikkiin Euroopan maihin, niin Suomeen kuin jopa Saksaan ja Tšekkiin.
Moderni olutkulttuuri ei ole ollut niin staattista kuin perinteiset eurooppalaiset vahvat olutkulttuurit. Muutokset ovat olleet nopeampia, tai ainakin siltä se tällä hetkellä vaikuttaa. Kuten Heikki Kähkönen totesi, olen harrastanut oluita intohimoisesti noin 30 vuotta. Noin vuoteen 2010 asti olin lähes kaikkiruokainen. Minulla oli suosikkityylini, mutta en vieroksunut erityisemmin mitään, saatoin tilata baarissa mitä tahansa uutta olutta, tyylistä riippumatta. Mutta sitten alkoi tulla yhä enemmän marja- ja hedelmäpohjaisia kevyesti happamia soureja ja ylimakeita stouteja, joita alettiin myöhemmin kutsua pastry stouteiksi. Niiden juomisessa ei ollut enää mitään nautintoa, joten jätän ne muiden iloksi. Niilläkin on vahvat ja pitkät perinteet olutkulttuurissa ja arvostan niiden tuomaa diversiteettiä.
Rakastuin amerikkalaiseen IPAan heti ensihörpyllä 1997 San Franciscossa. On ollut mahtavaa seurata sen leviämistä ympäri maailman. Amerikkalaistyylisiä humalia kasvatetaan nyt eri puolilla maapalloa ja IPA on varmaankin tullut jäädäkseen. Mutta se muuttuu koko ajan, useimmiten omasta mielestäni oikeaan suuntaan. Vahvemmat tupla-IPAt olivat alusta asti suuria suosikkejani, vielä vahvemmat tripla-IPAt tökkivät aluksi, mutta viimeisinä vuosina niistäkin on nähty loistavia yksilöitä. Onnettomasti nimetty black IPA on myös erinomainen tyyli, joka toivottavasti on elpymässä pienen notkahduksen jälkeen. On ollut myös hienoa nähdä, että epäonnistuneet variaatiot kuten brut IPA häipyvät markkinoilta saman tien.
New England India Pale Ale eli NEIPA oli minulle kova paikka. Lähtökohtaisesti katsoin, että nyt kehitys lähtee väärään suuntaan, kun katkeruutta ja maltaisuutta vähennetään hedelmäisyyden tieltä. Mutta kun sitten maistoin tyylisuunnan alkuvaiheen parhaiden tuottajien (Alchemist, Hill Farmstead, Trillium, Tree House, Other Half) tasapainoisia oluita, olin vakuuttunut. Niissä oli riittävästi katkeruutta mukana, vaikka pääpaino olikin kuohkeassa hedelmäisyydessä. Nyt NEIPA on oikeastaan suosikkityylini, jota en väsy juomaan. Saatan jopa tykätä yksilöstä, jossa ei ole ollenkaan katkeroa. Mutta mallas on pakko tuntua taustalta. Nyttemmin monet west coast IPAt maistuvat minusta aivan liian maltaisilta, tuntuu että tärkein IPAn ainesosa sitruksisuus on unohdettu kokonaan. Saattaa olla, että omakin maku on muuttunut liikaa, ehkä se vuoden 1997 IPA ei nyt maistuisikaan hyvältä.
Olen intohimoinen lagerien ystävä. Varsinkin frankenilainen kellerbier, pohjoissaksalainen pils, itäsaksalainen schwarzbier ja baijerilainen doppelbock ovat taivaallisia juomia. Mutta en ymmärrä, miksi IPA/sour/leivosstout -suosio olisi niiltä jotenkin pois. Olutkulttuuri on Suomessakin monipuolistunut lopulta, ei ole enää paluuta yhtenäiskulttuuriin, jossa saunan jälkeen kaikki katsovat Me Tammeloita ja juovat vaaleaa lageria.
Heikki Kähkönen muistuttaa usein, että Suomessakin vaalea lager on suosituin oluttyyli edelleen. Totta kai se on. Se on halvinta, tasalaatuisinta, helposti juotavaa ja helposti saatavilla. Jos kehitettäisiin vielä halvempi lähes mauton pintahiivaolut, niin varmasti siitä tulisi suosituin oluttyyli. Heikki syyttää minua kuplassa elämisestä, mutta jokainenhan elää sellaisessa. Ei kukaan voi hallita maailmaa, elämää tai tietoisuutta muuten kuin sen oman kuplan sisälle ulottuvilta osilta. Ei minua haittaa eikä erityisemmin kiinnostakaan, että mautonta vaaleaa lageria juodaan eniten. Tärkeää on, että minulle riittää omia suosikkityylejäni.
Ehkä tässä ei kuitenkaan vielä tullut tarpeeksi peräänkuulutettuja analyysejä tai johtopäätöksiä. Koronan vaikutuksia ei vielä pysty kunnolla havainnoimaan. Laatubaareja ja laatupanimoita on kuollut ja tulee varmasti kuolemaan lisää. Toisaalta uuttakin tuntuu syntyvän koko ajan. Uskon tai ainakin toivon, että olutkulttuuri (sana, jota Heikin mielestä taatusti käytän väärässä merkityksessä) jatkaa monipuolistumistaan. Vanhoja arvokkaita perinteitä, kuten sahti, bitter, tripel tai west coast IPA ei unohdeta, vaan niitä vaalitaan jatkossakin.
18 kommenttia:
Erinomainen analyysi! Kukin meistä taaplaa tyylillään, ja se sallittakoon kaikille. Hyvä olut on hyvää!
Jokaisella on tietysti omat pihvinsä ja provosoinnin tarpeensa. Nimenomaan tästä blogistahan saa ylivoimaisesti parhaan kokonaiskuvan Suomen skenestä, myös lyhyiden arvioiden kautta ja ilman erillisiä johtopäätöskirjoituksia. Pikemminkin miettisin aika usein olemassaoloni tarkoitusta, jos olisin leipäjournalisti tällä alalla Suomessa. Hyviäkin toki on, myös sillä puolella.
Mainio kirjoitus. Jonkin verran löysin asiaa myös rivien välistä, mikä kirvoitti muutaman hymähdyksenkin.
Heikki Kähkösen ulosanti on usein hyvin hämmentävää. Tämä blogi on ainoa blogi jota enää tänä päivänä itse jaksan seurata. Hyvin tiivistettyä juttua ja tykkään siitä rehellisestä kriitikistä, mitä tällä blogilla saa lukea. Itse myös koen olutmakuni hyvin samanlaiseksi kuin blogisti. Minun mielestäni oman mielipiteensä ilmaisemisessa ei ole mitään väärää. Päinvastoin. Siksi kai näitä blogeja pidetään. Keep up the good work!
Pitkä kommentti, osa 1:
Arden kirjoitus herätti monta ajatusta ja antaa aiheen muutamaan kommenttiin. Diletanttien postauksiin en tässä puutu muutoin kuin, että olutblogikirjoittaminen on jämähtänyt jonnekin 2010-luvun alkupuolelle, ns. olutjournalismista puhumattakaan. Huvittavinta on, että alan toimittajakurkoina esiintyvät nykyisin kaiken maailman 50 euron senttaribloggarit ja panimoiden marionetit.
Arden analyysi käsittelee ”modernia olutkulttuuria” ja ”olutskeneä kesällä 2022” sen yhdestä ja hyvin ahtaasta näkökulmasta, joka ei yllä craftskeneä kauemmaksi.
Aluksi kommentoin kirjoituksen historiaosuutta, johon Arde kirjoituksensa alun aivan oikeaoppisesti ja myös faktojen paikkansapitävyydenkin osalta perustaa. Tosin suuren osan samoista faktoista voi lukea mm. Michael Jacksonin kirjoista sekä Unto Tikkasen 90-luvulla päätoimittamista Olut-lehdistä. Ardekin oli Unton lehdissä toimitusneuvoston jäsenenä, joten ”alan gurun” (Avecmedia 11.3.) integroituminen skeneen on dokumentoitu jo liki 30 vuotta sitten. Eli perspektiivissä löytyy!
Minulla oluskeneen uiminen tapahtui vasta 2000-luvun alussa toimittamieni ja tuottamieni TV1:n Kuningaskuluttaja-ohjelmien myötä. Sitä on myös jatkunut noin vuoteen 2020 saakka, minkä jälkeen olen vähentänyt olutkirjoittamista ja osallistumisiani kaljatilaisuuksiin merkittävästi suhteessa muuhun työhöni.
Koronakriisillä on kiinnostavuuteni vähenemiseen ollut merkittävä vaikutus. Korona-aika opetti huomaamaan, että tulen hyvin toimeen ilman yksissä ja samoissa kaljaympyröissä roikkumista. Olen parissa vuodessa vieraantunut kaljaskeneen syntyneestä homehtuvasta kuplasta, joksi tätä olutkulttuurin jaloa ydintä määrittelen ja joka Ardelle näkyy sanan kulttuuri keskeisenä sisältönä.
Viime aikoina olen huvittuneena seurannut, miten jotkut ovat ottaneet asiakseen määritellä motiivejani. Onneksi he tekevät sen puolestani, niin minun ei tarvitse siihen uhrata aikaani ja sisällöllistä panostani.
Palataanpa substanssiin. Arden analyysi jää suomalaisen pienpanimoskenen kehityksen osalta valitettavan torsoksi. Ensinnäkään se ei sisällä sahtia. Toiseksi olemme eläneet pienpanimoiden kehityksen osalta sykleissä 1990-luvun alusta lähtien.
Meidän pienpanimoskenemme voidaan laskea saaneen alkunsa jo ennen Suomen liittymistä EU:n täysjäseneksi 1995. Lasken käynnistymisen kulmakiveksi Lammin Sahdin kaupallisen sahdin myynnin alkamista Lammin Pellavamarkkinoilla 13.6.1987.
Alko myönsi ensimmäiset luvat 1992 Lappiin suunnitellulle matkailuhotellille, mutta hanke kaatui. Sitä seurasivat varsin pian mm. Kappelin ja Kaskenmäen panimoiden toimiluvat. Vuonna 1995 voimaan astunut uusi alkoholilaki räjäytti pienvalmistuksen. Kun 1994 panimoita oli rekisterissä kuusi, seuraavana vuonna niitä oli jo 26.
1990-lukua kutsun pienpanimoiden ensimmäiseksi aalloksi. Vuosituhannen vaihteessa Suomessa oli 36 panimoa, joiden jokaisen vuosituotanto jäi alle 2000 hehtolitran. Näistä 24 toimi ravintolan yhteydessä eli yksiköt olivat hyvin pieniä. Aluksi panimot valmistivat pääasiassa lageroluita, mutta jo v. 2000 panimoiden valikoimissa oli 82 pohjahiiva- ja 61 pintahiivaolutta.
Moderni olutkulttuuri ei kuitenkaan rantautunut Suomeen panimoiden perustamisen kautta, vaan tuontioluiden vyöryn ja keskioluen lipittämisen myötä. Vuonna 1997 tuotevalvontakeskuksen rekisterissä oli peräti 550 erilaista tuontiolutta. Maahantuontirekisterissä oli 115 eri yritystä. Ammattimaisesti tuontia harjoitti noin 20–30 firmaa.
Osa 2:
1990-luvulle tultaessa suomalaisten oluiden kulutustottumukset muuttuivat radikaalisti. A-oluen vuosikymmeniä jatkunut kulutuksen kasvu taittui ja kolmen vuoden aikana sen myynti romahti kolmasosaan aiemmasta tasosta, kun taas keskioluen myynti nousi hurjasti. Tärkeimpänä syynä kulutustapojen muutoksen pidetään keskarin halpenemista nelosolueen verrattuna. Nelosen hintoja, kun nostettiin keskaria enemmän.
Keskiolutbaarien rinnalle alkoi syntyä olutravintoloita ja -pubeja, jotka alkoivat kilpailla vahvempia juomia tarjoilevien ravintoloiden kanssa. 1990-luvun alussa ravintoloitsija Juha Lehto rakensi ensiksi Elannolle William K:n. Sen jälkeen Lehto perusti ensimmäiset Kalaravintolat. Olutravintoloita syntyi Turkuun, Tampereelle, Ouluun ja muihin maaseutukeskuksiin. Myös olutseuroja ja festivaaleja perustettiin, parhaimmillaan 1990-luvulla Suomen Olutseurassa oli yli 100 paikallisseuraa.
Nämä kaikki indikoivat olutkulttuurin muutosta jo 30 vuotta sitten ja vaikuttivat enemmän kuin Amerikan kräftivallankumous.
2000-luvun alku oli pienpanimosektorilla käymisen ja uuden luomisen aikaa. Toimintansa hyvään tuotekehitykseen sekä laajaan osaamiseen perustuvat yritykset pärjäsivät, kun taas epäkelpoihin oluisiin, osaamattomaan ja yltiöpäiseen bisneksentekoon keskittyneet hankkeet kaatuivat yksi toisensa perään.
Ankeimmillaan meillä oli vuosituhannen alussa jäljellä vajaat 20 panimoa. Tätä taantumaa ja siitä nousua (vuoteen 2012 saakka) kutsun pienpanimoiden toiseksi aalloksi.
Kolmatta aaltoa (2012–2021) saimme elää korona-ajan loppumiseen saakka. Suomessa panimoiden määrä räjähti muutamassa vuodessa jopa reiluun 120:een ja pienpanimoiden yhteenlaskettu tuotanto kipusi yli 20 miljoonan litran. Harrastajapiireissä oluttyylit alkoivat menettää merkitystä, mutta samanaikaisesti uudet trendityylit vahvistuivat ja alkoivat jakaa yleisöä. Panimoteollisuus ja valtion viinakauppa alkoivat tuputtaa markkinoille alkoholitonta kuraa oluen nimellä.
Nyt panimot ovat alkaneet elää neljättä vaihetta, joka on selviytymisen aikakausi. Olemme saavuttaneet panimoiden määrässä ja litroissa saturaatiopisteen. Tänä vuonna pienpanimoiden yhteenlaskettu oluttuotanto kotimaassa on jäämässä alle 20 miljoonan litran. Olen laskeskellut, että litrat vähenevät 10–15 prosentilla vuoden takaiseen verrattuna. Tähän ovat jo nyt vaikuttaneet mm. Pyynikin ja Ruosniemen toimintojen loppuminen.
Pienpanimoliiton toiminnanjohtaja ja jakelusektoria edustavan Matkailu- ja Ravintolapalvelut MaRa ry:n hallituksen jäsen Mika Tuhkanen sanoi toukokuussa, että ”moni pienpanimo on todella pahassa taloudellisessa kurimuksessa. Pahoin pelkään, että täysin terveellä pohjalla toimineita yrityksiä ajautuu tätä menoa konkurssiin”.
Siihen liittyen kirjoitin liki puoli vuotta sitten (Viisi Tähteä 22.2.), että "oluen ja muiden juomien nautiskelu ravintoloissa kallistuu kiristyneen inflaation vuoksi. Hinnasta on tullut yhä merkittävämpi valintakriteeri tavalliselle kuluttajalle. Kallis laatuolut jää usein harrastajaltakin kaupan hyllyyn tai ravintolan kylmäkaappiin. Jo nyt tuopillisesta pienpanimo- tai tuontiolutta joutuu asiakas maksamaan olutravintolassa 20–25 euroa per litra. Tuopin koko on pienentynyt puolesta litrasta 40 senttilitraan. Sen hinta on kivunnut paikoin jopa 10 euroon, kun lasissa on vahvaa kotimaista käsityöolutta. ”
Arden päivityksestä Facebookiin panin merkille, että CBH-tapahtumassa oluiden litrahinta oli kivunnut jo 30 euroon ja ylikin sekä annosten koko pienentynyt 15 ja 30 senttilitraan. Kräftikaljasta baareissa ja festareilla on tulossa eliittituote – ei välttämättä aina laatunsa, vaan erityisesti hintansa vuoksi.
Inflaatio nakertaa panimoiden kannattavuutta ja kansan ostohalukkuutta. Kuluttajien odotukset tulevaisuuden suhteen ovat tällä hetkellä heikommat kuin koskaan Suomen EU-jäsenyyden aikana. Osta vähemmän ja halvempaa on pelin henki. Kaupasta lähtee mukaan yhä harvempi erikois- ja luksustuote.
Osa 3:
Kylmä toukokuu söi varsin paljon pienpanimoiden myyntiä. Samanaikaisesti raaka-aineiden hinnat ja kuljetuskustannukset lähtivät räjähdysmäiseen kasvuun. Kannattavuuden rajoilla kohti kesää kitkutteli aika moni pienvalmistaja.
Festarimyynti palvelee lähinnä nirppanokkia. Bisneksen kanssa sillä ei, ainakaan valmistajan kannalta, ole juuri mitään merkitystä, varsinkin jos panimoita on enemmän kuin 10 tapahtumassa mukana. Jos loppukesästä tulee viileä, monet pienpanimot ovat vielä helisemässä, kuten Tuhkanen ennustaa.
Jatkossa kräftipanimoista pärjäävät parhaiten ne, joilla on jatkuva diili K- ja S-kaupoissa sekä Lidlissä (eli suostuvat kireisiin sisäänostohintoihin) sekä ne joilla on omaa suoramyyntiä. Suoraan asiakkaalle myydystä oluesta saa paremman katteen kuin välittäjän kautta slumpatusta.
Tässä tilanteessa panimoiden kannattaisi pohtia, millä kuluttajaryhmillä on pätäkkää perstaskussa. Oven takana kolkutteleva lama iskee pahiten milleniaaleihin, meidän buumereiden porskuttaessa velattomina eläkerahoilla. Z-sukupolvea eivät enää kalja-aatteet ja turapartojen kasvattamiset kiinnosta, joten sieltä ei vetoapua kräftikaljan myyntiin ja kulutukseen ole tulossa.
Pidän ravintolamyynnin vähenemistä suurempana olutkulttuurisena muutoksena Suomessa kuin vähittäiskaupan (Alko ja pt-kaupat) valikoimien laajentumista ja panimoiden määrän lisääntymistä. Kun vuosituhannen vaihteessa jopa yli 30 prosenttia oluesta nautittiin anniskelupaikoissa, ennen koronaa 2019 osuus oli enää 14 prosenttia.
Ravintoloiden koronarajoitukset pudottivat osuuden jopa alle 10 prosentin. Tämän vuoden lukuja Valviralta ei ole saatavissa, mutta ravintolamyynnin toipumiseen ei vielä parin viikon hellejakso riitä.
Tulevalla eduskuntakaudella toivottavasti STM joutuu antamaan periksi ja eduskunta vapauttaa lainsäädäntöön perustumattoman etämyynnin. Se näkyy suoraan maahantuonnin vähenemisen ohella myös "olutharrastajien" lojaalisuudessa, kun mielenkiintoista eli halvempaa kräftiä aletaan tilata laatikkokaupalla EU-maista. Olemmehan oppineet juomaan myös kräftikaljaa kotona.
Arde kirjoitti ihan oikein, että muistutan usein, että pintahiivaoluiden osuus Suomessa myydystä kaljasta on marginaalista. Pintahiivaoluita myytiin viime vuonna yhteensä 30 milj. litraa. Tuosta määrästä melkoinen osa on tuontioluita sekä Sinebrychoffia ja Olvia, eli muuta kuin pienpanimohuttua.
Suomen 4–5 suurinta pienpanimoa (mukana 2021 myös Pyynikki) valmistavat ainakin 2/3 pienpanimoiden yhteenlasketuista litroista. On aika helppo laskea, että siitä määrästä aika tuhti osuus on Laitilan Kukkoa ja Nokian Keisaria eli lagereita. Olen arvioinut, että pienpanimoiden valmistuksesta noin puolet on pohjahiivaoluita ja toinen puolikas lageria. toisaalta, osa valmistajista ei saa edes kunnon lageria aikaiseksi, vaikka yrittäisi.
Juon olutta enää satunnaisesti entiseen verrattuna. Tartun kuitenkin toistaiseksi useammin pintahiivaolueen kuin lageriin. Toki en syljeskele myöskään lagerlasiin. Kräftin Neipa-sauer-ytimen sijaan seuraan, mitä maakuntien panimot tekevät. Ruoan kanssa juon yhä useammin viiniä. Alkoholittomiin oluisiin en koske. Sen sijaan olen kivennäisveden suurkuluttaja.
Heikki Kähkönen
Loistavaa tekstiä, varsinkin kielellisesti. Yksi korjaus, en ollut Unto Tikkasen lehdissä toimitusneuvostossa. Juomanlaskija-lehdessä olin avustajana, kirjoitin lähinnä matkajuttuja.
Sitten pitäisi vielä keksiä ketä jaksaa kiinnostaa katkeroituneen ja todellisuudesta irtaantuneen Kähkösen kitinät.
Kiitokset sinulle jaksamisesta ja hyvästä kirjoituksesta silti.
Noniin, tämän tiedoitusvälineen laatu diskurssin näyttämönä ynnä skenen A-Studiona on nyttemmin kiistämätön, saatana!
Jahas, Kähkönen kirjoittaa ilmeisesti kolme kenttää täyteen itsestään, ei siis mitään uutta tällä saralla. En tosin kiinnostunut kolmea kappaletta pidemmälle, mutta virheetöntä tekstiä eli kyllä tällä varmasti e:n saisi yo-kirjoituksissa!
Vieläkö tämä herra muuten promoaa sitä Kontulalaisena oluena myytävää Liettuasta ostettua siirappikuraa craft tarran alla?
Nimim. Rohkea
^Melko virheetöntä tekstiä varmasti, kuten Rohkea toteaa. Arvoitukseksi tosin jää, sakottaisiko ylioppilaskokeen tarkastaja kukaties alitajunnasta kirvonneesta lipsahduksesta "Koronakriisillä on kiinnostavuuteni vähenemiseen ollut merkittävä vaikutus."
Muuten Arde kirjoittaa jutussaan enemmän siitä, miten oluet – trendit ja tyylit – ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet, kun taas Kähkönen keskittyy totuttuun tapaan kotimaisen panimokentän ja oluenkulutuksen muutoksiin, litramääräisiin tilastoihin nojautuen.
Arde korostaa enemmän tapahtunutta muutosta, Kähkönen puhuu syklisyydestä ja siten jatkuvuudesta.
Tutkijana Arde varmaankin tekisi kvalitatiivista tutkimusta, Kähkönen taas kvantitatiivista.
-kopula
Eilistä voi reteästi muistella, huomista taas pelätä tai odottaa, mutta tärkeintä on elää tässä hetkessä avoimin mielin ja kaikkia lajitovereita arvostaen.
Älkää nyt kiusatko Hespaa! Miettikääpä itse, kuinka vaikea tilanne se olisi, kun olisi oluen suhteen jämähtänyt suunnilleen vuoteen -91 ja pitäisi silti kymmeniä vuosia esiintyä oluttoimittajana! Kyllä siinä äkkiä tulisi tilastoja ikävä!
Räähkis kirjoittaa paljon mutta substanssi puuttuu. Elämäntehtävänä on ainoastaan toimia panimoskenen gatekeeperinä, mutta nahkeutunut kuori on aivan tyhjä. Hyviä eläkepäiviä nyyhkyboomeri.
Tämän kommenttiketjun luettuani vakuutuin lopullisesti siitä että Heikki Kähkönen on suomalaisen olutskenen Paavo Väyrynen.
Ei löydy Hessulle montaa ymmärtäjää tässäkään ketjussa. Harmi sinänsä, että kaikki se valtava tietopääoma, mikä kaverilla on, hautautuu pikkumaisen ylimielisyyden ja milloin keneenkin kohdistuvan vihapuheen alle. Ajat muuttuvat, mutta Heikki ei edes yritä vaan öyhöttää vanhoilla meriiteillä Kuningaskusettajasta lähtien. Jannen vertaus Väyryseen osui ihan napakymppiin.
Hieno kirjoitus Arde!
Lähetä kommentti