Saimaan Rokrammi Pils

Lappeenrannan/Mikkelin panimon paraatituote, pitkästä aikaa hanassa tsekattavana. Tämä on vahvempi versio, 5.2%. Paksu vahva vaahto, kullankeltainen, hieman metallinen tuoksu, mukana myös maussa. Keskiroteva mallaspohja, odotettua voimakkaampi kuiva humalan puraisu. Varmaankin Urquellin inspiroima tšekkityyppinen pils, Suomessa keulii tarjonnan kärkeen, Laitilan Kukko ei nykyään tähän pysty. Selvästi Alkossa myytävää pulloversiota ruudikkaampi. Idioottimainen nimi voitaisiin kyllä jo vaihtaa. Oluthuone Leskinen, 9.9.2007.

Burton Bridge Battle Brew, real ale

ESB keskeltä Englantia, olutkeskus Burton-upon-Trentistä. Nimi viittaa sisällissodan taisteluun vuodelta 1643. 5%, ei aivan kirkas, vaalean ruskea, voimakkaan hedelmäinen, hyvin kevyesti makea, maltaan täyteläisyys keskitasoa, erittäin kuiva todella pitkä humalainen jälkimaku. Burton-oluille tyypillinen suolainen kalsiumsulfaattiaromi on aistittavissa. Styrianilla kuivahumaloitu viimeistely on todella onnistunut. Hyvin tasapainoinen huippuolut, Oulun realien parasta A-ryhmää. Oluthuone Leskinen, 9.9.2007.

William A. Wellman: Track of the Cat

Luulin tätä puumanmetsästysleffaksi, mutta kyseessä on synkkä perhedraama 1900-luvun alun Sierra Nevadasta. Kissaa ei edes näytetä. Ahdistavaa kristillisyyttä ja intiaanimystiikkaa. Väliin hieman komeita vuoristonäkymiä (Seattlen läheltä Mt. Rainierin kansallispuistosta), mutta enimmäkseen pölisee studion pulverilumi. Pitäisi tapahtua ensilumen aikaan, mutta enemmän keväthangilta tilanne näyttää. Selvästi huonoin näkemistäni Batjac-elokuvista, poikkeuksellisen tylsä. Warnercolor-väritkin melko hailakoita. Aikamoinen pettymys, kun pääosassa Robert Mitchum ja käsikirjoitusta tekemässä vuotta myöhemmin Kiss Me Deadlyn kirjoittanut A.I. Bezzerides.

Hook Norton Old Hooky, real ale

Ehkä tuli liian aikaisin ahnehdittua, aavistuksen samea vielä. Punapuun ruskea väri, tuoksussa ikävästi etikkaa, samoin maun ensituntumassa huulilla. Hieman yllättävää, vasta avattu cask, yleensähän etikkaisuutta kerääntyy kun olut on menossa vanhaksi avatussa tynnyrissä. Ehkä kuljetuksessa tapahtunut jotain poikkeuksellista. Joissakin oluen nettiarvioissa puhutaan happamista vivahteista, mutta kyllä tämä minusta oli virhemaku. Muistelen ainakin Tukholmassa juoneeni hienoa Old Hookya. Real alen kanssa nyt aina on tämä vaara. Oluesta pystyy kyllä aistimaan maltaisen bitterin ominaisuuksia, jälkimaku on hienovaraisen humalainen. Oluthuone Leskinen, 6.9.2007.

Lefèbvre Saison 1900

Saisonia saa niin harvoin juodakseen, ettei oikein tarkkaan muista miltä sen pitäisi maistua. Ehkä ei kuitenkaan tältä. Liian kylmää, eikä ensivaikutelmaa parantanut tarjoilu vehnäolutlasista. Ehkä lämpötilasta johtuen kovan tuntuinen, raikas, sitrushedelmää ja ehkä aavistus happamuuttakin. Mainostettua inkivääriä en huomannut. Jälkimaku ohuehko, tuskin ainakaan kuivahumaloitu. Monet belgioluet menettävät hanaversioina vivahteikkuuttaan pullotuotteeseen verrattuna. Muistikuvat vaikka Dupontin ja Sillyn hanasaisoneista ovat kuitenkin parempia, samoin kuin jenkkitulkinnoista Santa Barbara Brewingin Sinister Saisonista, Big Horse Side Saddle Saisonista tai New Belgium Saisonista. Oluthuone Leskinen, 5.9.2007.

John Brahm: The Locket

Arvoituksellinen hampurilainen John Brahm (oik. Hans Brahm) on ehkä yksi elokuvahistorian aliarvostetuimpia ohjaajia. Ainakin kaikki näkemäni hänen elokuvansa ovat kiehtovia. Tosin niitä on vain kolme. Hangover Square on kirkas mestariteos, Chandler-tulkinta Brasher Doubloon hyvin mielenkiintoinen ja tämä The Locket vuodelta 1946 on jotain siltä väliltä.

Näin The Locketin ensi kerran joskus 80-luvulla Heinäpäässä himmeänä 16-millisenä kopiona. Valitettavasti tämä Yle Teeman esittämä kopio ei ole paljon parempi. Leffa on kuuluisa monimutkaisesta rakenteestaan. Aikatasoja on neljä, takaumia viisi, osa on rinnakkaisia, ei siis kaikki sisäkkäisiä. Maantieteellisesti liikutaan New Yorkissa, Miamissa ja sodanaikaisessa Lontoossa. Koolla ovat RKO:n parhaat voimat, kuvaaja Musuraca, säveltäjä Webb ja kulttinäyttelijä Robert Mitchum. Laraine Dayn ulkonäkö riittää ultra femme fatalen rooliin, mutta näyttelijäntaidot ei ehkä kuitenkaan.

Liikutaan pääasiassa yläluokkaisessa ympäristössä, kyseessä ei siis mikään realistinen katu-uskottava noir. Välillä käydään boheemimmassa taitelijakuviossa, Mitchum on maalari. Sisäistä monologia viljellään kaikissa takaumissa. Jazzia kuuluu radiosta. Elokuva liittyy löyhästi sodan jälkeen Hollywoodissa riehuneeseen psykoanalyysitrendiin. Tykkään erityisesti siitä, että elokuva jättää jälkeensä epämääräisen epävarman levottoman tunteen. Sitä on vaikea kuvailla, tuntuu että elokuvassa ei näytetä läheskään kaikkea, mitä pinnan alla liikkui.

Villarreal v. Real Madrid

Kaikki pelaajat tulivat kentälle paidassa numero 16, Antonio Puertan numerolla. Paidassa myös Puertan kuva ja teksti ”siempre con nostros”, aina muistoissamme tms. El Madrigalin päädyssä hyvällä paikalla Villarreal Fan Club Finlandin banderolli, samassa kohti oli viime kaudella Juan Roman Riquelmen banderolli. Riquelme ei lähtenyt Villarrealista ennen siirtoajan umpeutumista, mutta ei näiltä näkymin pääse Villarrealissa pelaamaan ollenkaan. Fiksua toimintaa älypelaajalta, ura loppui sitten tähän?

Vauhdikas ottelun alku, Schuster peluutti kahta kärkeä. Uusista hollantilaisista Sneijder ja Drenthe avauksessa, Robben ei. Metzelder vaikutti kankealta puolustuksen keskustassa. Van Nistelrooy pelasi suhteellisen alhaalla, syötti älykkäästi pystyyn, josta Robinho tolppaan. 39. minuutilla Sneijder käänsi läheltä keskiviivaa tarkasti alueelle, josta Raul ohjasi sisään. Villarrealillakin paikkoja, melko tasaista peliä.

Wesley Sneijder teki heti toisen jakson alussa ehkä 2000-luvun kauneimman vapaapotkumaalin. 20 metristä vasemmalta muurin yli aivan ylänurkkaristikkoon. Heti perään Sergio Ramos tarkalla syötöllä van Nistelrooylle alueelle, joka viimeisteli kliinisesti ja ratkaisi pelin. Sen jälkeen vielä Sneijder ja Guti onnistuivat alanurkkalaukauksissaan. Sneijderillä aika näppärä Espanja-avaus, kaksi peliä, upeat suoritukset ja keskikenttäpelaajalle mukavat kolme maalia. La Ligan avaus mielenkiintoinen, Villarreal teurasti vieraissa Valencian 0-3 ja antautui kotonaan Madridille 0-5.

Monilla pelaajilla näkee nyt uudella kaudella kenkiä, joissa nauhat ovat sivulla eikä keskellä. Tätä olen jo pitkään odottanut, epätasaisilla nauhoilla ei aina saa puhdasta kosketusta. Tietysti sivunauhat voivat häiritä kierrelaukauksia, mutta se on marginaalisempi haitta.

Inspector Morse, Driven to Distraction

Viimeinen Morse-jakso tällä erää, erinomainen tämäkin, mukana samalla DVD:llä kuin The Sins of the Fathers. Teemana autot, Morsemobiilin sähköjärjestelmä mekaanikon mukaan sökö, ja Morse on hankkinut kärryn juuri siksi koska se on ”pre-electric”. Myöhemmin Jaguar lasahtaakin perusteellisesti. Poikkeuksellisen niljakas autokauppias, joka kerää vanhoja Jaguareja, kuvailee Morsea ”the major pain in the rectum area”. Morse ihastelee avo-XJS:ää, ei tykkää kun naisia verrataan autoihin. Jotenkin erilainen tunnelma tässä jaksossa kuin aiemmin, murhien kimpussa kunnon tiimi tai työryhmä. Naispuolisella profiloija-kersantilla synkkaa hyvin Morsen kanssa.

Murhaaja kuuntelee toistuvasti Ella Fitzgeraldin Why Can’t You Behavea. Colin Dexter vilahtaa pesutuvalla. Morsella omituisesti vajaa Samuel Smith Pale Ale –pullo kädessä kuunnellessaan Jaguarissa Bachia. Pullon suustako se juo? Sitä ei sentään näytetä. Samoja pulloja myös esillä, kun Morse ja profiloija käyvät läpi autokaupan papereita. Pomo yllättää Morsen työpaikkanokosilta ja tarjoaa myöhemmin oluen.

The Best of Pickin’ on Bruce Springsteen

Työpaikan hiphop-mies innostui äskettäin bluegrassista. Päätin sitten itsekin tsekata hieman tyylisuuntaa, turvallisessa kontekstissa. Tämä on siis brucegrassia, tiivistelmä kahdesta bluegrass-tribuuttilevystä, instrumentaalitulkintoja Springsteenin kappaleista. Banjo, mandoliini, viulu ja dobro pääroolissa.

Aiempi bluegrass-tuntemukseni rajoittuu suunnilleen Steve Earlen yhteislevyyn Del McCouryn bändin kanssa ja Coen-veljesten leffaan O Brother, Where Art Thou. Odottelin hieman nopeampia ja humoristisempia sovituksia. Nämä ovat aika uskollisia tulkintoja. Taustamusiikkina menettelee, mutta taitaa jäädä lähinnä hyllyyn pölyttymään.

Greg Rucka et al.: Queen & Country, Operation: Morningstar

Muuan olutbloggaaja mainitsi äsken tämän sarjakuvan, (http://lewbryson.blogspot.com/2007/08/poonage.html ). En saanut käsiini sarjan avausta, tämä on kakkosalbumi. Sijoittuu Afganistaniin 2001, kirjoitettu ennen 11.9.2001, julkaistu jälkeen. Tekijät amerikkalaisia, päähenkilö on Britannian tiedustelupalvelu MI6:n naispuolinen agentti Tara Chace. Agentti on toipumassa ilmeisesti ensimmäisessä osassa kuvatusta Kosovo-operaatiosta ja muutenkin hänen olisi naisena vaikea liikkua talebanien hallitsemassa Afganistanissa. Hänen taustatyönsä Lontoossa on kuitenkin ratkaisevaa operaation onnistumisessa. Älykäs, hillitty tarina, ei erityistä actionia tai väkivaltaa. Sympatiat eivät jää epäselviksi, kritiikki kohdistuu vahvimmin naisten asemaan talebanien kynsissä, toissijaisesti huumekauppaan ja journalistien kohteluun. Toisaalta, ainakin yksi journalisti ON brittivakooja. Henkilöhahmot jäävät hieman ohuiksi, vaikka puolet sarjakuvasta Tara istuu psykiatrin vastaanotolla. Ehkä on syytä hankkia sarjaa lisää.

Pari vuotta sitten ostin Greg Ruckan kotikaupungista Portlandista hänen ensimmäisen romaaninsa Keeper, vuodelta 1996, signeerattu kopio. Ei ole vielä päässyt luettavaksi.

Inspector Morse, The Sins of the Fathers

Morse-maailman ydintä, murha panimossa. Tämä jakso niin oleellinen, että hankin sen DVD:nä joitakin vuosia sitten. Suurempi Farmers-panimo (oik. McMullen & Sons, Hertford Brewery) yrittää hankkia Radford-perheyrityksen (Brakspear Brewery). Ruumis heitetään mäskäyssammioon. Morse muistelee opiskeluaikaista olutseuraansa, Society of Promotion for Traditional Real Ale, joka suomennettu taas karusti Kunnon oluen tukiseuraksi. Bitterille päästään Ye Olde Fighting Cocks –pubin jokirantapatiolle, Lewis hörppii halfpintiaan Morsen korvan juuressa. Lewis kiinnostuu Morsen kotona patenttikorkkisesta huippuoluesta ja korkkaa sen saman tien. Morse toivoo lähipubin (Cock & Bull) omistajan murhaa, koska tämä ei pidä oluttaan kunnossa. Tapahtumat ovat niin karuja, että lopussa Morse ei ole enää varma maistuisiko olut.

Poikkeuksellisen hyvännäköisiä naisia jakso pullollaan. Nuori leski on taas runsastukkainen, Kim Thomson. Panimon sihteeri tyrmäävä intialaiskaunotar (Kamilla Blanche), jonka sääriä kamera hivelee useampaan otteeseen. Uima-altaassa viihtyvää kälyä näyttelee uusiseelantilainen Lisa Harrow, jonka ulkonäköä Morsekin kehaisee. Uima-allashuoneen seinällä David Hockney –juliste. Patologi vaihtuu. Upeita otoksia Oxfordin kattojen yllä. Lewis jättää Morsen työhuoneen ovennuppiin hotelleista tutun Do not disturb –lapun.

Otto Preminger: Where the Sidewalk Ends

Tätä film noiria vuodelta 1950 olen yrittänyt nähdä noin 25 vuotta. Kerran 80-luvulla saavuin Pariisiin 10 tuntia viimeisen esityksen jälkeen. Ehkä suurin intohimo elokuvaharrastukseen on hieman hiipunut, koska en ole aiemmin hankkinut tätä, vaikka se on jo jonkin aikaa ollut DVD:nä saatavilla. Kylmän rauhallisesti odotin, että hinta tippui alle kipurajan. British Film Instituten julkaisujen hinnat ovat suolaisia, ainakin muuhun tarjontaan verrattuna.

Tämän elokuvan nimi on muuten Ranskassa hämäävästi Mark Dixon, détective. Alkuperäinen nimi on luonnollisesti parempi runollisuudessaan, Suomessakin sitä on esitetty suoralla käännöksellä Missä jalkakäytävä loppuu. Elokuvan juonen lähtökohta on hyvin samanlainen kuin kahta vuotta myöhemmässä Nicholas Rayn On Dangerous Groundissa. Alkutekstit hätkähdyttävästi liidulla (?) kirjoitettu jalkakäytävään. Realistinen poliisielokuva New Yorkista.

Jazzmusiikkia, peliluolia, räjähtävää väkivaltaa, soundtrack huolella laadittu, laivojen torvet törähtelevät pahaenteisesti. Mark Dixonin kohtalonhetkellä musiikki kohoaa häiritsevän voimakkaaksi. Gangsteripäällikön peitefirman näyteikkunassa lukee Finnish & Turkish Baths. Iso parkkihalli, jossa autohissi, tällaisia ei varmaan 1950 ollut vielä muualla maailmassa kuin New Yorkissa. Dana Andrews on loistava isä-kompleksista kärsivässä pääosassa. Sen sijaan Gene Tierney vähän tökkii työläistyttönä, eikä Gary Merrillkään vakuuta gangsteripomona. Käsikirjoituskin on vähän raskaskätinen. Paljon on hyvää, mutta ei mikään puhdas mestariteos. Loppukohtaus on minun makuun turhan optimistinen.

Koska Preminger ohjasi noir-über-klassikon Lauran, jossa näyttelevät Andrews ja Tierney, joka sijoittuu New Yorkiin, niin … Vertailu on mielenkiintoista, mutta elokuvat vaikuttavat kovin erilaisilta. Visuaalinen tyyli on yhtä vakuuttavaa, mutta siihen se jää. Ehkä Laura on täydellisempi unenomaisuudessaan, tässä on kuitenkin enemmän häiritseviä elementtejä. Tämä elokuva täytynee katsoa vielä monta kertaa, ennen kuin lopulliseen tuomioon päätyy. Kerrassaan nautinnollinen kokemus kuitenkin.

Stallhagen Oktoberfestbier

Ahvenanmaan sinnikäs panimo joutuu nyt vertailuun müncheniläisten kanssa. Selvästi tummempi kuparinruskea väri, maltaisessa maussa pähkinää, suhteellisen täyteläinen, mutta tahmean makea. Alkoholia vain 5.5%, mutta tuntuu riittävältä kokonaisuuteen. Jälkimaku on ohut, ikävä kyllä. Oikeastaan hyvin erilainen olut müncheniläisiin verrattuna, ei välttämättä parempi tai huonompi.

Paulaner Oktoberfest Bier

Ehkä aavistuksen tummemman keltainen kuin Spaten, ohuempi vaahto, hieman öljyisen tuntuinen viskositeetti. Viljaisa makeahko maltainen perusmaku. Jälkimaussa on selvästi humalaa mukana, sen vuoksi hieman Spatenia vakuuttavampi. Mukava olut, mutta ei tämäkään hurraahuutoja nostata. Ja bier tosiaan kirjoitetaan etiketissä omana sananaan.

Spaten Oktoberfestbier

Oktoberfest-oluet ovat vaalentuneet vuosi vuodelta. Nyt ne ovat tosi vaaleita, eikä makukaan erityisesti poikkea hell-oluista. Alkoholia on kuitenkin vielä noin 6%, joten helliä makeampi tämäkin Spaten on. Mallasta on runsaasti, maku on miellyttävän täyteläinen. Ei suuri elämys.

Hertha v. Wolfsburg

Herthalta näyttävää lyhytsyöttöpeliä ensi jaksolla. Unkarilaisen Dárdain hirvittävä veto pomppasi ylärimasta takaisin yli keskiviivan. Serbi Pantelić hukkasi ensin avopaikan ja puski sitten upeasti takanurkkaan johtomaalin. Wolfsburg piristyi toisella jaksolla ja entinen Hertha-pelaaja iranilainen Dejagah rankaisi kaukolaukauksella. Sitten Magath vetäytyi raukkamaisesti puolustamaan pistettä, joka kostautui pahasti. Nigerialainen Okoronkwo ratkaisi kaukaa hämmästyttävällä vasemman jalan kääntölaukauksella. Hertha peluutti 20 minuuttia ruotsalaista Tobias Grahnia, hän on MM-tähti (1970, 1974) Ove Grahnin poika. Ove Grahn näkyy kuolleen heinäkuussa, tieto ei Suomeen kantautunut.

Robert Littell: Legends

Ross Thomasin kuoleman (1995) jälkeen Robert Littell on ollut amerikkalaisen vakoiluromaanin ykkösnimi. Littell ei ole vasta-alkaja, syntynyt 1935 ja aloitti romaanit jo 1970-luvun alussa. Venäjänjuutalaiset juuret, entinen Newsweekin toimittaja, tuntee Neuvostoliiton ja venäläisen kulttuurin varsin perusteellisesti amerikkalaiseksi. Hieman hiljaisemman jakson jälkeen Littell räjäytti pankin 2002 magnum opuksella The Company, 1300 sivua, James Jesus Angletonin ristiriitaisen hahmon syvävalotus ja käytännössä koko CIA:n ruumiinavaus. Se on nykykirjallisuuden hämmästyttävimpiä luomuksia.

Olisi voinut kuvitella, että The Companyn jälkeen Littell vaikenee, mutta näin ei ole käynyt. Legends on vuodelta 2005 ja odotetusti edeltäjää pienimuotoisempi tarina. Legendat tarkoittavat vakoojille luotuja keinotekoisia identiteettejä. Romaanin päähenkilöllä legendat ovat menneet niin sekaisin, ettei hän enää tiedä, mikä on oikea. Romaanin alaotsikko on ”A novel of dissimulation”. Termi kääntyy huonosti suomeksi, sillä tarkoitetaan ns. harkittua kynttilän vakan alla pitämistä, esimerkiksi hämäyksenä suoritettua omien kykyjen piilottamista, vaikkapa biljardissa.

Littell ei ole mikään kovaksikeitetty minimalisti, hän kirjoittaa sujuvaa, mutta suhteellisen kuvailevaa ja koukeroista tekstiä. Koomisuuttakin mukana. Tarina sivuaa Venäjän yksityistämiskuvioita, Hizbollahia, IRA:ta, al-Qaidaa, Jugoslavian hajoamissotia, Aral-järveä, Länsirannan siirtokuntia, biologisia aseita, Liettuan suurvalta-asemaa keskiajalla, USA:n sisällissotaa, Stalinin pakkokollektivisointia, Prahan kevättä, amisheja, jopa Suomikin pienessä juonen palasessa. Aineksia on kenties liikaakin, jännite on ajoittain katoamassa, mutta kyllä Littell homman kasassa pitää. Teos ei kuitenkaan nouse Littellin parhaiden tasolle. Alkupuolella kirjaa suora le Carré –viittaus.