Beer Here Høst Citra

Tanskalaisen valmistajan toinen syysolut on nimetty Citra-humalan mukaan. Raamatullinen visualisointi, viekkaasti hymyilevä Eeva näyttää puristavan tätä olutta suoraan paratiisin käärmeen kurkusta. Krapulainen Aatami ei jaksa odottaa tuopin täyttymistä. Yleensä Citra-oluet ovat vaaleita aleja, mutta nyt käsillä samea ruma tummanruskea juoma. Sitrusmainen tuoksu, makukaan ei nojaa paahteisuuteen, kypsää hedelmää massiivisesti, jättiläismäinen humalointi, joka jatkuu todella pitkään nielaisun jälkeen. Täyteläinen olut, jonka humalointi heiluu vihannesrajalla, mutta säilyy herkullisen hedelmäisenä. Pitkään aikaan en muista oluessa aistineeni näin paljon trooppisia hedelmiä. Ilman muuta Beer Heren parhaita tuotoksia. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

St. Eriks Rauköl

Ilmeisesti ensimmäinen varsinainen ruotsalainen savuolut. Etiketin mukaan mallas on savustettu gotlantilaisella koivulla. Keskiruskea väri, siis lähempänä Spezialia kuin Schlenkerlaa, tuoksu savukinkkua. Maku on odotuksia hieman kevyempi, viskityyppistä Islay-turvesavua, mutta liian laimeasti. Alkoholia 5,9%, vahvempaa mallaspohjaa odottaisi, kokonaisuus on ohuehko. Bambergilainen intensiivisyys ja tuoreus jää kauas, humalaakaan ei ole loppuvedossa. Pehmeyttä on ja periaatteessa mukava tuote, mutta odotukset olivat korkeammalla, ei täysin onnistunut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

St. Eriks Pale Ale

Jessica Heidrichin kevyt (4,5%) APA ei vaahtoa oikeastaan ollenkaan, mieleen ehti jo tulla ongelmia. Tuoksu ja maku ovat kuitenkin kunnossa, todella massiivisen sitruksinen olut. Hyvn länsirannikkomainen, trendihumala Citralla kovalla kädellä ryyditetty olut. Muistuttaa suomalaisia kevyitä humalaoluita, joita HODAn jälkeen ovat tehneet ainakin Beer Hunter's ja Stadi. Tässä sarjassa toimii kohtuudella, mutta yksiulotteisuus on tämän tyylisuunnan ongelma. Kun mallasrunko jätetään ohueksi humala pääsee hallitsemaan liikaa kokonaisuutta. Hopheadinkin kannalta parempi tulos saadaan, kun vahvemmasta maltaasta lähdetään ponnistamaan kohti humalahurmiota. Erittäin miellyttävä olut kaikesta huolimatta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Jonothan Cullinane: We're Here to Help

Kävin 2006 Uuden-Seelannin reissulla myös Eteläsaaren suurimmassa kaupungissa Christchurchissä. Sittemmin useampikin maanjäristys on murjonut kaupunkia huonoon kuntoon. Tämä Christchurchiin sijoittuva elokuva on valmistunut 2007 ja hieno kaupunki on vielä paraatikunnossa. Elokuva tosin ajoittuu 1990-luvulle ja tositapahtumien pohjalta kertoo pienyrittäjän kiirastulesta verottajan kynsissä. Verovirkailija ahdistelee seksuaalisesti yrittäjän naisystävää ja yrittäjä käy purkamassa virastossa tuntojaan suorasanaisesti. Näköjään tästä käynnistyy vuosikausia kestävä valtion ajojahti viatonta pientä ihmistä vastaan. Varmaan osittain kärjistetty kuvio, lopputeksteissä vedetään takaisin todellisuuspohjaa. Silti varsin herkullisesti kiertyvä kafkalainen painajainen, joka kuitenkin kerrotaan kepeän komediallisesti. Pääosissa loistavat Erik Thomson ja Miriama Smith, Christchurchin miljöö ei kovin etualalla, mutta mukavia otoksia kuitenkin. Paikallisväriä myös pääkaupunki Wellingtonista ja Dave Dobbynin musiikkia. Näppärä  pienimuotoinen feelgood-leffa. Itselläkin jäi reissun tiimoilta pienimuotoisesti hampaankoloon Uuden-Seelannin byrokratiailmastosta vandalismiin ja autovuokraamon asenteeseen liittyen, homma hoitui kuitenkin päättäväisellä dokumentoinnilla suomalaisen vakuutusyhtiön kautta.

Sinebrychoff Puolukka-Stout

Kaapin perältä löytyi hieman yllättäen kokeilematon Sinebrychoffin olut juhlapäivänä. Tämä puolukkaolut jäi hieman paitsioon alkusyksynä suurten panimoiden massiivisessa uutuusvyörytyksessä. Puolukalla maustettu stout suomalaisena maitokauppaoluena on varsin ekstreemi kuvio, joten siinä mielessä jo pisteet päivän sankarille. Olut on tumman ruskea, lähes musta, ohutta vaahtoa. Tuoksussa on hedelmäpastilleja, en oikein puolukkaan sitä yhdistäisi. Maku on marjaisempi, itse asiassa olen syönyt puolukoita raakana niin harvoin, etten oikein sen makua tunnista. Oletan, että sen pitäisi olla hieman karvas. Tämä olut on makean marjainen, voisin tutumpana marjana luulla tätä mustikkaolueksikin. Mitään stoutin paahteisuutta tai maitohappoisuutta en oikein tavoita. Jälkimaussa on aavistus katkeruutta, mutta ei sekään säväytä. Pettymyshän tämä on, mutta en ole yleensä tykännyt muutenkaan marjaoluista, happamat lambicit poislukien. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Laitila Kukko Ale

Sinebrychoff näyttää julistaneen tämän päivän Suomalaisen Oluen Päiväksi. Hieno homma, joten soveliasta juhlistaa sitä kilpailijan uutuudella. Laitila alkaa olla paisunut jo ulos pienpanimon mitoista. Silti melko varkain pääsi uusi ale ilmaantumaan marketin hyllylle. Eleetön pakkaus oli jopa jäädä huomaamatta. Olut on hyvin brittityylinen ruskea bitter vastaavalla vahvuudellakin, 4,3%. Kevyesti hedelmäinen, kuivahko, pehmeä, mutta ohut. EBU-lukema vain 20, se on nykyisessä humalailmastossa aivan riittämätön, mutta eihän kaikki katkeruudesta tykkää. Ei siis minulle suunnattu olut, onhan panimon valikoimassa jo ollutkin Humalaisen tapaisia tuotteita, joten ehkä tämä paikkaa paletissa jonkinlaista aukkoa. Mieluummin olisin kyllä ottanut kellerbierin, saisonin tai tupla-IPAn. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Prisma.

Jindrich Polák: Zítra vstanu a opařím se čajem

Aikamatkailuscifileffa normalisoidusta Tšekkoslovakiasta vuodelta 1977. Vanhenemisestopillereillä sinnitelleet natsit kaappaavat mesotsooiselle kaudelle menossa olevan aikamatkaraketin ja yrittävät vetypommi mukanaan osua joulukuuhun 1944 estämään Natsi-Saksan romahdus. Pienessä häslingissä päädytään joulukuuhun 1941 ja Hitler ei oikein ymmärrä mihin tässä ihmeasetta tarvittaisiin. Ehkä liikaa aineksia ja kaksoisveljenä esiintymisen komiikka on varsin kulunutta. Huumori ei paljoa naurata ja ohjauskin on kömpelöä. Silti elokuvassa on jotain viatonta mukavaa charmia. Elokuvan hieman surrealistinen nimi on suomeksi suunnilleen Huomenna herään ja tee läikkyy. Scifileffojen heikko ennustuskyky jaksaa aina huvittaa. Tässä aikamatkaillaan sujuvasti, mutta puhelimet ovat karmeaa lankamallia. Traagisesti heti seuraavana vuonna kuollut Zuzana Ondrouchová pienehkössä roolissa seksikkäänä morsiamena.

Beer Here Høst Stout

Tanskalainen ronski sopimuspanija luottaa syyspanossaan lähes pikimustaan stoutiin. Etiketissä nautaeläin (vai onko se dalmatialainen/friisiläinen hirvi, jotain sarviakin taitaa näkyä?) virnistää arvoituksellisen elostelevasti punaisten lehtien seassa. Maidon happamuutta ja paahtokahvia, ensivaikutelma on vaikuttava, mutta siihen puhti oikeastaan loppuukin. Runko on yllättävän ohut, vaikka vitamiineja 6,5. Jälkimakuunkaan ei humalaa ole satsattu. Näköjään samaa olutta on myyty myös nimellä Ammestout, joka viittaa imettävään äitiin. Maitoisuus tässä onkin olennaista, mutta en ilahtunut. Maitoa en olekaan juonut 35 vuoteen. Tälle kävi samoin kuin toiselle tanskalaiselle Hersleville. Jäi pahasti ruotsalaisten laatuoluiden jalkoihin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

St. Eriks Skördeöl

Syksyinen sato-olut ruotsalaiselta sopimuspanija Jessica Heidrichilta. St. Eriks on nopeasti vakiinnuttanut asemansa ruotsalaisen craft-olutskenen laatubrändinä, ei niin kokeellisena kuin Mohawk, mutta todella luotettavana. Hyvin tummanruskea, hieman paahteinen, jälleen tämän syksyn ruotsalaismuodin mukaan hyvin pähkinäinen maku. Tämä on selvästi lager, mutta poikkeaa paljon nykyisistä saksalaisista valtavirran märzeneistä. Ennen kaikkea painava humalointi tuo tähän modernin säväyksen, hyvin täyteläinenkin, vaikka vahvuus kohtuutasolla 5,3%. Loistavaa tasapainoista, mutta silti jännittävää juomaa. Pullo voisi olla isompi nautinnon pitkittämiseksi. Jotenkin tässä alkaa ihmettelemään, miten Ruotsissa voidaankin tehdä näin hienoja syysoluita, kun Suomen puolelta ei ole käteen jäänyt juuri mitään. Ei ole tainnut olla muita yrittäjiäkään kuin Stallhagenin Sadonkorjuu, jonka suomalaisuus on vain poliittinen saneluratkaisu. Laitila ja Plevna ovat tarjoilleet vanhoja reseptejään, muihin en ole törmännyt. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Unkari - Suomi 0-0

Unkarissa on pientä yritystä uuteen nousuun yli 30 vuotta kestäneen jalkapallolaman jälkeen. Vielä 1978 maa lähetti hienon joukkueen MM-kisoihin, mutta sitten on ollut hiljaista. Unkari jätti monta avainpelaajaa tästä pois, pettymys kova jatkomahdollisuuksien mentyä. Paatelainen otti mukaan Fredriksonin ja Forssellin. Sentteri Priskin pääsi kahdesti vapaaksi samanlaisilla pystysyötöillä, joilla Ruotsi maalasi viime pelissä. Hyvin sekavaa peliä, Suomi haluton, passiivinen ja kyvytön. Jopa Roman Eremenko täysin ulalla hienon Ruotsi-pelin jälkeen. Ringillä yksi hyvä vasuriveto, muuten ei syntynyt edes tilanteita. Moisander mokasi kulmasta alokasmaisesti täysin vapaan puskupaikan. Unkari selvästi parempi ensijaksolla, mutta viimeistely heikkoa. Helsingissä vakuuttanut Koman melko vaisu nyt. Toinen jakso samaa surkeutta, Unkari nukahti totaalisti, mutta Eremenko hieman kokosi itseään. Sparv veti terävästi ja Eremenko tarjoili paikat sekä Väyryselle että vaihtomies Furuholmille. Väyrynen voitaisiin jo vapauttaa maajoukkueesta, taidot ei riitä kansainväliselle tasolle hyökkäyspäässä. Furuholm oikeassa paikassa, mutta ei viimeistelykykyä. Yliajalla Eremenkolla mukava alanurkkaveto, mutta verkkariveskari Kiraly otti helposti. Ferenc Puskas -stadionin yleisö buuasi ottelun päälle joukkueille ja aivan ansaitusti.

Sigtuna Harvest Ale

Toinen englanninkielinen kausiolut Ruotsista, ehkä siellä panostetaan vientiin, vaikka Ouluun nämä oluet onkin haettava rajan takaa. Sigtunalainen sadonkorjuuolut on voimakkaan maltainen keksimäisellä tavalla, pähkinätoffeeta, jopa diasetyyliä heilahtaa mukaan. Tanakka humalointi myös, hyvin täyteläinen 4,9-prosenttisuuteen nähden. Makua runsaasti, kuohkeaa. Sigtunalla on paksu öljyinen talonmaku, joka on parhaimmillaan todella nautittava. Tämä ei ole aivan kärkeä, mutta lähes pureksittavan maltainen olut on todella ihailtava. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Gotlands Red October

Punainen Lokakuu kuulostaa neuvostoliittolaiselta oluelta, mutta tämä punaolut tulee siis gotlandsdrickun maisemista. Jostain syystä nimi on englanniksi. Etiketissä viritellään kylmän sodan tunnelmaa lisää, itäinen Saaz-humala ottaa yhteen lännen Amarillo-humalan kanssa. Molempia siis käytetty tässä hyvin punaisessa oktoberfestbierissä, joka vaikuttaa pintahiivalla viritetyltä. Nahkeaa hedelmäisyyttä, voimakkaasti humaloitu katkera loppuriuhtaisu. Raikkaampi voisi olla, mutta kohtuullinen mallasrunkokin 6-prosenttisessa pläjäyksessä on. Erottuu helposti edukseen okto-oluiden tasaisessa massassa, mutta mikään huippuelämys ei kuitenkaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Nicolas Winding Refn: Drive

Voimakkaan tyylitelty keikkakuskileffa tanskalaisohjaajalta. Intro tuo mieleen Walter Hillin ultracoolin melvilleläisen The Driverin 70-luvulta. Pääosan Ryan Gosling on myös aika lähellä tuon elokuvan Ryan O'Nealia, vaikka ehkä haluaisi olla enemmän kuin Bullittin Steve McQueen. Alkupuolella hempeähköä yksinhuoltajaromantiikkaa, joka tuo mielenkiintoista tyylivaihtelua tarinaan, mutta ei mielestäni oikein toimi. Olen lukenut paljon James Sallisin romaaneja, mutta en kuitenkaan juuri tämän elokuvan pohjana olevaa. Samanlainen puolittainen onnistumistunnelma on jäänyt Sallisin romaaneistakin. Väkivalta lisääntyy loppupuolella, mutta ajokohtauksia on liian vähän, avauksen intensiivisyyttä ei tavoiteta. Tunnelma on kuin jostain John Boormanin Point Blankin ja Martin Scorsesen & Paul Schraderin Taxi Driverin hybridistä. Näyttelijä Albert Brooksissa kytkös jälkimmäiseen konkretisoituukin, Brooks muistuttaa tässä etäisesti Point Blankin John Vernonia. Point Blankiin selvä kunnianosoitus tyhjässä joen uomassa ajelussa. Christina Hendricks vaikeasti tunnistettavissa pienessä roolissa ryöstökohtauksessa. Hätkähdyttävän näköinen Ron Perlman pahana poikana on hänkin vakuuttava. Los Angeles on maailman kulunein elokuvamiljöö, mutta jotain uutta Refn saa siitäkin esiin, öiset ilmakuvat eivät ole aivan samanlaisia kuin aiemmin. Refn käyttää hidastuksiakin suhteellisen luovasti, esimerkiksi tiheässä hissijaksossa. Siis hyvin perinnetietoinen mielenkiintoinen elokuva, jossa ei kaikki kuitenkaan klikannut.

Richard Fleischer: 20 000 Leagues Under the Sea

Walt Disneyn tuottama Hollywood-versio Jules Vernen klassikosta, tarina kapteeni Nemosta ja Nautilus-sukelluveneestä. Kovia näyttelijöitä, James Mason, Kirk Douglas, Peter Lorre. Klassista seikkailufiilistä, näyttävintä ehkä kamppailu jättiläismustekalaa vastaan. Hieman epämääräinen pasifistinen filosofia tuntuu edelleen ajankohtaiselta, mutta muuten viattomassa meiningissä on väistämätöntä menneen ajan tunnelmaa. Ehkä hieman yliarvostettu elokuva nykyään.

Morten Tyldum: Hodejegerne

Olen lukenut vain yhden huippusuositun norjalaisen Jo Nesbøn romaaneista, ei oikein kolahtanut. Tämä trilleriuutuus perustuu Nesbøn romaaniin, joka ei kuitenkaan kuulu hänen keskeiseen Harry Hole -sarjaan. Päähenkilö on lyhyestä varrestaan (168 cm) kompleksia ottava rekrytointikonsultti, joka on valinnut elämälleen kalliit puitteet: iso asunto, Lexus ja pitkä kaunis blondivaimo. Palkka ei tietenkään riitä, joten on täydennettävä tuloja taidevarkauksilla. Tyyppi on myös täysi nilkki. Leffassa on todella nopea rytmi, paljon tapahtuu, mutta homma pysyy silti hyvin kasassa. Pääroistoa esittää Sean Beanin mieleen tuova näyttelijä. Uskottavuutta ei ole nimeksikään, mutta trilleriperinteet hyvin hallussa. Oslosta ei oikein saada tuntumaa, mutta maaseudulta tehokkaita välähdyksiä. Musta huumori Nesbøn tapaan taustalla koko ajan, jopa amerikkalainen rekka eksyy yllättäen Norjan kapeille teille. Nautittavaa menoa, joskin melko mautontakin välillä, ehkä etovin käymäläkohtaus sitten Trainspottingin, ja nyt ihan kuivapuolelta. Ja lopuksi tietysti kiinnostaisi onko ohjaaja sukua Sapporon olympialaisten (1972) 50 km voittajalle, Pål Tyldumille?

Raoul Walsh: Captain Horatio Hornblower

Olin joskus 80-luvun alkupuolella kuuntelemassa Jerker Erikssonia, elokuvatarkastamon pääsensoria ja maineikasta ex-kriitikkoa. Paikka oli Heinäpäässä Urheilutalon sivusiivessä sijainnut nanoteatteri, pahamaineinen ja kovapenkkinen Oulun Elokuvakeskuksen Studio. Teemana oli amerikkalainen 50-luvun elokuva ja ennen Erikssonin puheenvuoroa katsottiin tämä Walshin elokuva, tosin Eriksson ei itse tainnut katsoa. Eriksson lyttäsi tämän leffan lyhyesti ja tylysti, varsinkin Gregory Peckin suoritukselle taidettiin naureskella porukalla. Ei elokuva minullekaan pahemmin kolahtanut, kopiokin oli suttuinen 16-millinen. Totta kai, ei Studiossa 35 millin projektoria ollutkaan. En ole sittemmin nähnyt elokuvasta vilaustakaan, joten mukava virkistää muistoja. Nyt kirkkaat värit ja muukin teknisesti kunnossa. C. S. Foresterin tarina peruskauraa, mutta taistelukohtauksiin Walsh saa vaikuttavuutta. Virginia Mayo pysyy hehkeässä meikissä karuissakin oloissa. Ei lähelläkään lajityypin valioita. 

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Tämä on viime vuonna ilmestynyt tuorein Harjunpää-romaani. Olen nyt lukenut koko sarjan runsaan kolmen kuukauden aikana. Pidin huolta etten lukenut kahta kirjaa peräkkäin, aina välissä jotain muuta, näin yritin saada kypsymisaikaa väliin. Suhteellisen vakuuttava kokonaisvaikutelma, mutta silti jonkinlainen pettynyt tunnelma, ei sarja kohonnut parhaalle kansainväliselle tasolle. Hieman harmittaa, ettei Joensuu jaksanut ylläpitää 80-luvun alun kiivasta julkaisutahtia. Tiiviimmällä sarjalla olisi voinut syntyä vaikuttava kuvaus poliisityön ja Helsinginkin kehityksestä. Uran viimeisimmät 25 vuotta ovat liian katkelmallisia ja tässä uudessakin työssä vasta ensi kertaa tulee Virve-verkko kaameine mötikkäpäätelaitteineen enemmän esille. Harjunpää ja muut poliisit ovat selvästi taustalla, päähenkilö on varsin synkän taustan omaava hieroja-gigolo, joka ajautuu sarjamurhaajaepäillyksi. Joensuu on vakuuttanut Helsingin karumpien kulmien kuvaajana, mutta nyt syntyy yhtä realistista paikallisväriä Töölön ja Etelä-Helsingin vauraimmilta alueilta. Joensuun Helsinki-fokus on koko sarjaa ajatellen hieman huvittavaakin, varsinainen Suomi jää totaalisti sivuun tähän syrjäiseen pääkaupunkiin keskittyvässä tuotannossa. Rautahuone-tarina on totutun pessimistinen, mutta rautaisella ammattitaidolla tapahtumat armottomasti kiertyvät jonkinlaiseen kulminaatioon, joka on tietysti vain välietappi. Lopun tiheä moottoripyöräkohtaus Kirkkonummella on kaikkein parasta tällä kertaa. Joensuu on jo eläkkeellä poliisihommista, toivottavasti romaanisarja saa nyt uutta vauhtia.