Ostin tämän uuden kirjan alkusyksystä yhtenä niistä kolmesta, jotka haalin saadakseni käsiini Antti Tuomaisen erikoispainoksen. Huippukiinnostava aihe siis, mutta ei ollut yllätys, että teos on kovin hajanainen ja amatöörimäinenkin. Kallioniemi on sotahistorian harrastaja ja hän olisi tarvinnut kunnollisen toimittajan apua koostamaan aineistosta jäsennellyn kokonaisuuden. Kirjassa on raakamateriaalia lähes sellaisenaan ja johtopäätökset vähissä. Toisaalta samoja asioita toistetaan useita kertoja.
Kirja ei fokusoidu neuvostomiehitykseen vaan keskittyy melkeinpä enemmän saksalaisten touhuihin. Ja Kallioniemi ei käsittele koko miehitysaluetta vaan pureutuu lähinnä Kuusamoon. Alussa selostetaan pitkään saksalaisten Hyrynsalmelta Kuusamoon sotavangeilla teettämää kenttärataa. Saksalaisten vetäytyminen kattaa kirjasta ison osan, erityisesti Wehrmachtin poltetun maan taktiikkaan pureudutaan perusteellisesti.
Kuten olen blogissa aiemmin kertonut, Hyrynsalmelta vetäytyvät saksalaiset polttivat isäni kotitalon. Kallioniemen kirjasta välittyy, että Hyrynsalmen kirkonkylän paikalliset saksalaisjoukot polttivat 17.9.1944 suhteellisen spontaanisti ilman ylempää tulleita käskyjä. Neuvottelut suomalaisten kanssa olivat vielä kesken. Saksalaiset tuhosivat kaikki talot Hyrynsalmelta Puolangalle johtavan tien varresta, myös siis isäni kotitalon, joka oli niukasti kuntarajan toisella puolen Puolangan puolella. Kallioniemen kirjasta käy ilmi, että Puolangalta tuhottiin vain neljä rakennusta. Koko kirkonkylä säilyi ehjänä. Eli siis neuvottelutulos, jonka mukaan vetäytyvät saksalaiset tuhoavat vain sotilaallisesti merkittäviä kohteita, saavutti saksalaisjoukot heti, kun isäni talo oli tuikattu tuleen. Paska tuuri.
Puna-armeija ei siis pysähtynyt aselevossa sovitulle Suomen rajalle, vaan vetäytyviä saksalaisia takaa-ajaen eteni ensimmäisiin taajamiin. Lokakuussa Suomen alueita miehitti 38 000 punasotilasta. Kuusamossa saksalaiset viivyttivät venäläisiä muutaman päivän Lahtelan Salpalinjan linnoitteissa. Venäläiset eivät yrittäneet läpi. Ivalossa venäläiset pysyivät jopa vuoden 1945 syksyyn asti.
Kallioniemi paneutuu siis Kuusamon kirkonkylän miehitykseen, jota kesti pari kuukautta. Kovin paljoa tietoa ei ole. Saksalaiset olivat tuhonneet lähes kaiken ja venäläiset pureutuivat puolustusasemiin maakuoppiin. Talvehtimiseen varauduttiin, mutta marraskuussa venäläiset lähtivät. Mennessään varastivat kaiken, minkä irti saivat. Kallioniemi yrittää rakentaa kirjaansa loppuhuipennusta Kuusamon kirkon kohtalosta. Sodan jälkeen syyllisinä pidettiin saksalaisia. Sittemmin on saatu uutta tietoa, että kirkko jäi ehjäksi saksalaisten jäljiltä. Niin kuin jäi Hyrynsalmella ja useimmissa Lapin kirkonkylissä. Kovasti rummuttaen Kallioniemen paljastama suuri tutkimustulos on se, että kirkko paloi neuvostomiehityksen aikana. Jättäen kuitenkin sanomatta, että ketkähän sen sitten olisivat polttaneet.
Toinen osa These Football Times -aikakauskirjan Itä-Eurooppa -spesiaalista tuli sitten heti ykkösosan perään, tässä ei matkustusongelmia. Australian reissun ja muiden kiireiden takia pääsin lukemaan sen kuitenkin vasta nyt. Lievää parannusta ensimmäiseen osaan, nyt enemmän kiinnostavaa uutta tietoa. Kannen kuva kertoo jo paljon sisällöstä. Päällimmäisenä Kiovan kuningas Oleh Blohin ja pohjalla Kroatian MM-joukkue 1998.
Homma käynnistyy Tbilisin Dinamon huippukausien käsittelyllä. En ole kunnolla sisäistänyt, että Dinamon avainpelaaja vuoteen 1980 asti oli Manuchar Machaidze, Kipianin takana pelannut pelintekijä. Valmentaja Ahalkatsi luopui kuitenkin 31-vuotiaasta Machaidzesta, jotta nopeampaa peliä työstänyt Kipiani saisi paremmin tilaa. Kannattajat olivat raivoissaan, mutta tulostahan tosiaan tuli. Toki lyhytaikaisesti, kun Kipianin ura katkesi 1982 ja Vitali Daraselia kuoli auto-onnettomuuteen. Toinen Georgia-artikkeli pureutuu Georgi Kinkladzen epätasaiseen uraan, jossa Jari Litmasellakin merkittävä rooli. Kiehtovaa tarinaa tämäkin.
Vanhempaan historiaan pureudutaan Josef Masopustin tarinassa, joka on tosin harmittavan pintapuolinen. Juuri muuta kuin vuoden 1962 MM-kisoja ei käsitellä. Samoin Antonin Panenkan tarinassa se kuuluisa rangaistuspotku hautaa kaiken muun alleen. Se artikkelissa todetaankin, Panenkasta ei juuri muuta muisteta. Tšekkiläisestä uudemmasta historiasta kerrataan menestystarinat EM-kisoista 1996 ja 2004, mutta nämä on liian hyvässä muistissa itselläkin. Robert Prosinečkin tarina ja Kroatian yllätysmenestys MM-kisoissa 1998 tarjoavat myös harmittavan vähän uutta. Parempaa jälkeä tulee Bulgarian huippusukupolvesta, Hristo Stoitškov, Jordan Letškov ja kuuma kesä USA:n MM-kisoissa 1994.
Myyttisen Blohinin tarinasta odotin eniten, mutta varsin laihaksi anti jää. Kirjoittaja Matthew Gibbs tuntuu nähneen Blohinin huippukaudelta 70-luvulta vain olympialaiset 1972 ja 1976 sekä Supercupin 1975. Gibbs nimeää Blohinin kaikkien aikojen suurimmaksi jalkapallolahjakkuudeksi Itä-Euroopasta. Se on kova väite, jolle ei oikein löydy perusteita. Itsekin muistan vuoden 1975 Ballon d'Or -shokin, kun en ollut voittaja-Blohinista mitään ennen kuullut. Näkemissäni peleissä myöhemmin Blohin ei täysin vakuuttanut. Blohinin oppi-isästä Lobanovskista on myös lyhyt artikkeli, jonka pointti ei oikein tarkentunut.
Mielenkiintoista on nostaa valokeilaan Neuvostoliiton viimeisen huipputurnauksen EM-kisojen 1988 kärkipari Ihor Belanov ja Oleh Protasov. Varsinkin Protasov on ollut aika lailla unohduksissa. Eivät Belanov ja Protasov minusta noissa kisoissa erityisesti loistaneet, turnaushan oli Oleksi Myhailytšenkon suurta näytöstä. Shaktar Donetskin evakkovaiheista tulee lyhyt katsaus ja kirjan vie päätökseen mukava artikkeli Zlatko Zahovičin värikkäästä urasta.
Kuvia ja piirroksia on edelleen liikaa, vievät tilaa tekstiltä. Artikkelit saisivat olla pitempiä ja syvällisempiä, nyt kokonaisuus on liian pirstaleinen. Mutta siis parempi kuin ykkösosa ja mielenkiintoista nähdä mitä on jatkossa tulossa. Itä-Euroopasta fokus siirtyy pois, mutta toivottavasti retroiluasenne jatkuu.
Toinen osa Herronin Slow Horses -vakoiluromaanisarjasta. Julkaistu 2013 eli siis kolme vuotta avauksen jälkeen. Herronin tyyliä on verrattu mm. Donald E. Westlakeen, mutta se on ehkä liian kaukaa haettua, lähinnä korostuneen englantilaisuuden takia. Komediaa siis on nytkin, mutta ainakin startti on nopeampi kuin avausteoksessa. Mennään suoraan mystiseen murhaan ja taustoitus ulottuu herkullisesti Neuvostoliittoon ja kylmään sotaan. Samat päähenkilöt, joitakin uusiakin tulee mukaan. Venäläiset legendaariset sleeper-agentit ovat juonen ytimessä, mutta Herron vie idean aivan äärimmäiselle tasolle idyllisessä kylässä Cotswoldsissa. Ja erittäin herkullisesti. Pääosin tarina sijoittuu kuitenkin Lontooseen ja paikallisväri on edelleen erinomaista. Ehkä ei silti vieläkään aivan täysosuma, mutta onhan tämä erittäin koukuttavaa.
Mallasseppien Jaakko Hartemaa ja Kim Ketonen saapuivat junalla Kupittaalta Pasilaan ja siirryimme myöhäiselle lounaalle Burgers & Wineen. Sieltä sitten Towerin kakkoskerrokseen, jossa Kusti Ollikainen jo viritteli uusinta Hagströmiä hanaan. Kyseessä siis lokakuun lopulla Naantalissa pantu tupla-IPA, 8,8 %, 80 IBU, humalina Columbus, Azacca, Strata, Idaho 7. Ari Nyfors oli käynyt pari viikkoa aikaisemmin maistamassa tuotosta ja kertoi kaiken olevan kunnosssa. Silti tunnelma oli jännittynyt, kuten aina ennen uuden oluen julkistusta. Tämähän oli tavallaan uusi vahvempi versio Hagströmin avausoluesta West Coast IPA. Ei kuitenkaan suoraan, raaka-aineissa eroja ja toki Mallasseppien prosessi on erilainen kuin Olarilla.
Näytti hyvältä, niin kirkas kuin suodattamaton olut voi olla. Hieman WCIPAa tummempi, mutta keltainen edelleen, karamellimallasta ei nytkään mukana. Suurin osa Vikingin Pilsner-mallasta ja hieman Savo Maltin Viennaa. Tuoksussa karviaismarjaa, sitrusta ja trooppisempia hedelmiä. Oikein mukavasti. Maussa hedelmäisyys korostuu hyvin, ei nektarimaisesti, maltaisuutta on kohtuudella ja juotavuus erinomainen. Katkeruutta tässä oluessa on harkitusti vähemmän kuin aiemmissa Hagströmissä. Peräkärry löytyy nytkin, mutta se ei hallitse kokonaisuutta. Huhhuh, homma onnistui tälläkin kertaa. On tiedostettu, että ns. tilastotappio tulee jossakin vaiheessa, mutta vieläkään se ei toteutunut.
Itsenäisyyspäivän jälkeinen torstai ei ollut ideaalinen julkistuspäivä ja kutsuvieraita saapuikin hieman vähemmän kuin aiemmissa julkistuksissa. Palaute oli pääosin positiivista. Useampi kuitenkin totesi, että vahvassa oluessa alkoholin maku tuntuu. Itse havaitsin, että oluen lämpö oli pitkäkestoista juomisen jälkeen, mutta maussa en varsinaista ongelmaa havainnut. Asiasta keskusteltiin kuitenkin Mallasseppien herrojen kanssa ja alustavasti olikin puhetta uuden version tekemisestä noin vuoden kuluttua. Alkoholin maistuvuutta voisi yrittää häivyttää taaemmas. Samoin katkeruuden löysääminen ei ehkä ollutkaan oikea ratkaisu, räväkämpi katkeruus olisi ehkä sittenkin toiminut paremmin. Tätä pitää miettiä, vaikka olut siis halutunkaltainen on nytkin.
Yhteiskuva on viinispesialisti Jussi Weckmanin ottama. Hän tykkäsi oluesta: "Tieteellisen kliininen, no-nonsense, oman lajinsa oppikirjamainen edustaja. Pirteän hapokkuuden ja oivallisen humaloinnin ansiosta korkeahko alkoholi ei puske häiritsevästi etualalle. Hyvä juotavuus. 92p."
