Kun 1988 luin James Ellroyn The Black Dahlian, reaktioni oli sama kuin Stephen Kingillä Elmore Leonardin Glitzin kohdalla: menin kauppaan ja ostin kaikki Ellroyt mitä löysin. Tämä kirja on niitä ostoksia, mutta romaani pääsi luettavaksi vasta yli 20 vuotta myöhemmin. 1984 julkaistu teos on keskimmäinen osa Lloyd Hopkins -trilogiaa, jonka avauksen Blood on the Moon luin pari vuotta sitten. Kirjan nimi on varmaan suora viittaus Bruce Springsteenin ja Patti Smithin samannimiseen hittiin, mutta tekstissä ei muuten teokseen viitata.Suhteellisen suoraviivainen kissa ja hiiri -tarina, näkökulma vaihtelee alusta lähtien poliisi Hopkinsin ja psykopaattitappajan välillä. Varsin väkinäinen ja keinotekoinen tunnelma, uskottavuus on koetuksella. Selviä aihioita Ellroyn myöhempiin mestariteoksiin on, mutta eivät ne kunnolla tunnu toimivan. Los Angeles -paikallisväri on edelleen paksua ja yllättävän suoria Chandler-viittauksiakin on havaittavissa, ainakin Farewell My Lovelyn Jules Amthor -kuvioihin. Selvästi tavanomaisin ja huonoin lukemistani Ellroy-kirjoista, Suicide Hill ja Killer on the Road ovat vielä tsekkaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti