Three Castles King Alfred's Gold, real ale

Kullankeltainen ale on hieman samea vielä, mäntyisen pihkainen jopa mausteisella tavalla. Selvästi amerikkalaisvaikutteinen olut, hyvin katkeroinen riipivän kuiva jälkimaku. Varsin raaka vielä, pehmeys puuttuu, hedelmäisyys ei nouse kunnolla esiin. Oluthuone Leskinen, 13.10.2009.

Howard Hawks: Twentieth Century

Tällä Hawksin leffalla on mainetta yhtenä ensimmäisistä screwball-komedioista. Capran It Happened One Night tuli kuitenkin ensi-iltaan pari kuukautta aikaisemmin 1934 ja se on muutenkin parempi elokuva. Olen nähnyt tämän 4-5 kertaa ja aina pettynyt, niin nytkin. Tässä leffassa ei ole tarpeeksi Hawksin omaa otetta, surrealistisuus ja terävyys jäävät kauas Bringing Up Babyn, Ball of Firen tai His Girl Fridayn hillittömyyksistä. Hechtin ja MacArthurin vanhahtava dialogi hallitsee elokuvaa. En ole koskaan tykännyt teatterimiljööseen sijoittuvista elokuvista, se tökkii tässäkin. Carole Lombard on fiksu, nopea ja nätti, mutta John Barrymore todella rasittava. Leffa hieman kuohkeutuu, kun päästään elokuvan nimeä kantavaan junaan Chicagosta New Yorkiin, mutta ei tarpeeksi, tulee vain ikävä joitain Preston Sturgesin junakohtauksia.

Amager Fru Frederiksen

Tanskalaista vahvaa (7%) stoutia on pyöristetty vehnällä ja kauralla. Pehmeän maltainen, nautinnollista paahtoa, kahvia ja suklaata. Kuiva humalainen jälkimaku (60+ bitterhed, ilmeisesti IBU-lukema) parantaa kokonaisuutta edelleen. 1990-luvulla amerikkalaiset kaurastoutit (oatmeal stout) olivat sietämättömän makeita, mutta viime vuosina on alkanut yhä enemmän tulla vastaan tällaisia pehmeitä kuivia juomia. Erittäin hienoa. Panimolla on repertuaarissaan vahvempi olut nimeltä Hr. Frederiksen, vielä kokeilematta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Kenji Mizoguchi: Chikamatsu monogatari

Syksyllä 1982 näin Mizoguchin kuuluisimman elokuvan Ugetsu monogatari, joka oli halvassa yliluonnollisuudessaan paha pettymys. Ei se ole kolahtanut myöhemmilläkään katsontakerroilla. Mutta muutamaa kuukautta myöhemmin näin Sanshō Dayū -teoksen, joka säväytti välittömästi ja vahvasti. Pidin sitä jonkin aikaa parhaana näkemänäni elokuvana ja saattaa se sellaisiin vieläkin kuulua. Olen nähnyt Mizoguchin elokuvia suhteellisen harvakseen ja monta avainteosta on jäänyt kokematta. Miehen tuotanto vaikuttaa varsin epätasaiselta, ainakin verrattuna japanilaisen elokuvan ehdottomaan ykköstekijään, Yasujiro Ozuun. Alan tunnetuin hahmo Kurosawa puolestaan on minusta melko kevyen sarjan yrittäjä. Etukäteismaineeltaan kiehtovin näkemätön Mizoguchi-leffa on ollut koko ajan tämä Chikamatsu monogatari, suomenkieliseltä nimeltään Ristiinnaulitut rakastavaiset. Haltioituneissa arvioissa hullun rakkauden kuvausta on pidetty yhtä kovana kuin Joseph Lewisin Gun Crazya tai Luis Buñuelin L'age d'oria. Onpa vihjailtu jopa film noiriinkin Chikamatsun kohdalla. Yli 25 vuotta olen jahdannut elokuvaa ympäri maailmaa, tuloksetta. Nyt se sitten esitettiin Oulussa, elokuva-ark...,öö, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston näytöksessä. Odotukset siis pilvissä.

Ja kyllä odotukset täyttyy. Ehkä tässä vaiheessa on kuitenkin jo niin paatunut tai kyllästetty elokuvankatsoja, että aitoa innostusta on vaikea saada aikaan. Elokuva sijoittuu 1600-luvun loppupuolelle Kiotoon ja ympäröiville järvi- ja vuoristoalueille. Tarina perustuu 1700-luvun alun nukketeatterimies Chikamatsun näytelmään. Mizoguchi tarjoilee sen klassisen suoraviivaisesti ja eleettömästi. Tiettävästi elokuva on tehty varsin nopeasti 1954 alle kuukaudessa. Kamera liikkuu elastisesti, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Moninkertaiset petokset varjostavat epätodennäköisten rakastavaisten taivalta, kaikkein lähimmät, jopa lähisukulaiset ovat valmiita pettämään pariskunnan, joka jää totaalisen yksin. Mizoguchin tarkastelukulma on moderni, jälleen kerran hän on kiinnostunut naisen asemasta yhteiskunnassa. Tarinan kehittely monimutkaisten työ- ja henkilösuhteiden kyllästämässä kirjapainossa on ehkä aavistuksen liian hidasta, mutta sitten Mizoguchi antaa palaa täysillä juntattuaan tarinan peruskivet paikalleen. Takaa-ajetun lemmenparin kuvauksena muistumia on Gun Crazyn ohella Fritz Langin You Only Live Onceen ja Nicholas Rayn They Live By Nightiin, miksei myös myöhempiin periodipätkiin, Arthur Pennin Bonnie & Clyde ja Robert Altmanin Thieves Like Us. Henkeäsalpaava elokuva, mutta olisiko tämä yhtä hyvä kuin Sanshō Dayū tai muutamat muut ehdottomat Mizoguchi-mestariteokset? Varmaankin on, mutta olisin halunnut nähdä tämän 25 vuotta sitten.

Claudio Magris: Tonava

Magris on kotoisin monikulttuurisesta Triestestä, Italo Svevon tapaan, tuosta Itävallan entisestä satamakaupungista. Tonava on luokitteluja kaihtava teos, julkaistu jo vuonna 1986, ennen kommunismin kaatumista Tonavan alajuoksulla, suomennos vuodelta 2000. Jonkinlainen esseekokoelma, mutta Magris kutoo sen lähes matkakirjan muotoon, lähtien Schwarzwaldin metsistä, Tonavan kiistanalaisilta lähteiltä. Magris on germanisti, kiinnostunut saksankielisestä kulttuurista, erityisesti filosofiasta, poliittisesta historiasta ja kirjallisuudesta. Sen sijaan jalkapalloa ja olutta Magris ei juuri kommentoi, vaikka ne ovat tonavalaisen kulttuurin ytimessä. Tonavan yläjuoksu on maailman ubiikein olutkulttuurialue ja jalkapallo on ollut uskonnon tapaisessa asemassa ainakin Unkarissa ja Serbiassa. Tynkä-Unkari, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia, miksei myös Itävalta, olivat lajin mahtimaita 1930-80 ja ne satsasivat älyyn ja taitoon. Yhtään maailmanmestaruutta ei tullut, mutta monta kertaa oli lähellä, muulloinkin kuin Bernissä 1954. Ongelmana oli ehkä henkinen asenne, tahtotila. Siinä on ehkä yksi avain koko Tonavan alueen kulttuuriin. Oluenhimo yllättää Magrisin vasta Slovakiassa ja sitten on jo liian myöhäistä. Hilpeän kafkalaisessa ja buñuelmaisessa katkelmassa oluttuoppi on monta kertaa tulossa Magrisin huulille vain häipyäkseen ulottumattomiin.

Magrisin teksti rönsyilee eri suuntiin, mutta ei hallitsemattomasti. Hän löytää kiehtovia ulottuvuuksia pitkin joen vartta. Esimerkiksi yläjuoksulla Schwabenissa hän tarttuu Sigmaringenin linnaan, jonne kirjailijanero-lääkäri-natsi Louis-Ferdinand Céline pakeni 1944 liittoutuneita muiden Vichy-kätyrien mukana. Ulmin toiselta puolen Baijerista löytyy Günzburg, vielä kuuluisamman lääkäri-natsin Josef Mengelen syntymäkaupunki ja luostari, jossa hän joidenkin tietojen mukaan pakoili jopa vuoteen 1949 asti. Magris riisuu Mengelen pahuudesta kaiken mahdollisen negatiivisenkin arvon muutamalla osuvalla lauseella. Aivan vastaavaa en muista koskaan lukeneeni. Magrisin ote ulottuu historiassa paljon kauemmaksikin, suomalaisetkin tulevat epäsuorasti kuvaan Kustaa II Aadolfin mukana Ingolstadtissa. Paljon on viittauksia italialaiseen kirjallisuuteen, jotka menevät minulta ohi, totta kai paljon myös saksalaisesta aineistosta. Magris on selvästikin perehtynyt aiheeseen perusteellisesti. Erityisesti Magrisia kiinnostaa Banatin (suomentaja käyttää naurettavaa "suomalaista" väännöstä Baanaatti) alue, joka sijaitsee nykyisten Romanian, Serbian ja hieman Unkarinkin valtioissa. Sinne siirtyi runsaasti saksalaisia Schwabenista 1700-luvulla, äskettäin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Herta Müller on näitä romaniansaksalaisia. Magris mainitsee Müllerin, hän siis tunsi Müllerin tuotantoa ennen tämän loikkaamista Länsi-Saksaan 1987. Suurin osa Banatin saksalaisista pakeni länteen toisen maailmansodan jälkeen. Banat oli pari viikkoa itsenäinenkin 1918.

Runollisimmilleen Magrisin teksti kohoaa Tonavan suurkaupunkien Wienin ja Budapestin historiaa ja nykypäivää kuvaavissa urbaaneissa jaksoissa. Nykykatsannossa avainkysymys on, näkikö Magris merkkejä kommunismin romahtamisesta. Ei, pikemminkin päinvastoin, Magris pitää Neuvostoliiton miehitystä 1968 hyödyllisenä Slovakialle, joka lopulta osoittaa kansallisen heräämisen tuntoja. Samaten Budapestissa Magris aistii vahvaa elinvoimaa viitaten ainakin osittain unkarilaisen kommunismiversion myönteisyyteen. Magris fiilistelee vuoden 1956 Unkarin kansannousun tapahtumapaikoilla, mutta ei pidä niitä tapahtumia profeetallisina. Romanian kohdalla Magris ei sentään pysty estämään inhon tunteitaan Ceauşescun irvokasta hulluutta kohtaan. Pahiten Magrisin arviot karahtavat kiville Jugoslaviassa, jota hän pitää harmonisen monikansallisuuden ihannetapauksena. Mutta niinhän moni muukin luuli. Voisi kuvitella, että germanistina Magris olisi vahvemmalla pohjalla Saksassa ja Itävallassa kuin slaavien, unkarilaisten ja romanialaisten parissa. Ehkä onkin, mutta selvää eroa en näe, Magris on suhteellisen vakuuttava myös joen alajuoksulla. Mahdollisesti ote kirpoaa hieman kyrillisten kirjaimien seudulla, Serbiassa ja Bulgariassa. Kirja alkaa vakuuttavasti, mutta omasta mielestäni ikävästi liudentuu loppua kohti. Vaikea sanoa miten haltioittava kirja olisi italiaksi, käännökset ovat aina haaleita kompromisseja.

Contreras Valeir Extra

Samea hiilihappoinen keltainen ale, 6,5%. Herkullista hedelmäisyyttä, belgihiiva tunnistettavissa, mutta ei vahvana. Ei muuta makeutta kuin "luonnollista" hedelmää, humalaa ei vahvasti mukana. Etiketissä oluttyyliä ei määritellä, mutta selvästi kyseessä on saison, tai tavallista hedelmäisempi blond. Kevyesti mausteinen, mutta tyylikkäästi. Olen viime vuosina pahasti kyllästynyt makeisiin tai muuten tylsiin belgioluisiin, mutta tämä panimo hieman Gentistä etelään on aina ollut luotettava. Tasapainoinen nautinnollinen olut, kaikki osa-alueet kunnossa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Kirin Ichiban Shibori

Japanilaisen jättifirman olut on pantu lisenssillä Kaliningradissa. Vanha preussilainen maaperä ei tunnu maussa, joka on varsin neutraali, makeahko suutuntuma (mukana glukoosia ja fruktoosia). Humalaakin on, jopa aavistus miellyttävää katkeruutta. Tämän pitäisi olla pitkällä prosessilla pantu karakuchi-olut Asahi Dryn tapaan, eli kaikki mallassokerit on käytetty alkoholiksi. Vaikea sanoa mausta, kun sokereja on paradoksaalisesti lisätty sekaan. Jonkinlainen nahkeus hallitsee, ei maltaan pyöreys. Melko mauton, mitäänsanomaton olut, voimavarat ovat menneet brändäykseen monimuotoisen laadun kustannuksella. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Alejandro González Iñárritu: Babel

Taas yksi edustaja viime vuosien suosikkilajista, jossa useampi näennäisesti itsenäinen tarina kytkeytyy toisiinsa keinotekoisesti. Tämä on vielä huonompi kuin Crash. Iñárritun Amores perrosissa oli jotain otetta, mutta Babel on yksi ärsyttävimpiä viime aikoina näkemiäni elokuvia. Nyt tarinat eivät pyöri Los Angelesissa vaan Marokossa, Japanissa ja Meksikossa. Tarainasäikeiden yhdistävät tekijät ovat vielä naurettavampia kuin tässä lajissa yleensä. Raivostuttavinta on tarinoiden yleisasetelma, ihmiset joutuvat vaikeuksiin pelkkää tyhmyyttään tai ajattelemattomuuttaan, ja todella epäuskottavasti. Näin varmasti voi käydä "todellisuudessa", mutta elokuvan teko aiheesta, tai ainakin sen rahoittaminen, tai sen katselu, on sietämätöntä. Periaatteessa Cate Blanchettin hahmo on erilainen kuin muut, mutta jos lähtee Marokkoon Brad Pittin mieliksi, voi syyttää vain itseään.

Nils Oscar Imperial Stout

Russian imperial stout on oluttyyli, jonka englantilaiset panimot kehittivät 1700-luvun lopulla Katariina Suuren hovia varten. Tavallista enemmän alkoholia ja paahteisuutta perusporteriin verrattuna, jotta tuote kestäisi rankan merimatkan Itämeren perukoille. Alkoholipitoisuus oli ehkä noin 7%, mutta nykyään monet imperial stoutit ovat huomattavasti vahvempia. Tämä ruotsalainen tulkinta on tasan 7% ja tuntuu nykykatsannossa hieman kevyeltä. On tämä kuitenkin musta, paahteinen, maitosuklaamaisen makea ja suhteellisen katkerakin maun loppuvaiheissa. Ei mitenkään huono, mutta jää keskitien kulkijaksi. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

La Trappe Witte Trappist

Hollantilaisen Koningshoevenin luostaripanimon tuote on ainoa trappistivehnäolut. Panimo menetti välillä 90-luvulla trappististatuksensa ja maine haalistui, vaikka status palautettiinkin. Hiilihappoinen olut on melko vähän mausteinen ja omituisen kirkkaan kellertäväkin, tämä menisi helposti blond-oluenakin. Korianteria ja appelsiinikuorta tähän kaipaisi, nyt belgihiivainen nahkea hedelmäisyys jää turhan yksiulotteiseksi. Toisaalta toimii kohtuudella kuulaana syysiltapäivänä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

North Coast Old Stock Ale 2009

Pohjois-Kalifornian entisessä metsäteollisuuskeskuksessa Fort Braggissa toimiva North Coast on panimo, joka ei näytä huonoa olutta pystyvän tekemään. Olen viettänyt panimoravintolassa muutaman illan ja ne kuuluvat parhaisiin. Tätä instant-klassikkoa en ole ennen saanut käsiini, barleywine-tyyppinen old ale, tämänvuotisen version vahvuus 11,5%, säilyvyyttä luvataan vuoteen 2019. Tumman meripihkainen väri, kevyttä vaahtoa, puinen tammityyppinen pehmeys, lämmittävää alkoholia miellyttävällä tavalla. Hieman makea, mutta ei monien kilpailijoidensa tapaan tahmean imelä, täyteläinen hedelmäisyys on päällimmäisin vivahde. Englantilaiset katkerohumalat täydentävät kokonaisuutta, mutta eivät hallitse jälkimakuakaan. Tasapainoinen nautiskeluolut, hämmästyttävän pehmeä jo nyt nuorena. Lämmetessään makeus tulee enemmän esille, mutta ei häiritsevästi. On skandaali, että näin upea tuote ei ole Suomessa myynnissä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Leif GW Persson: Faller fritt som i en dröm

Kolmas osa Perssonin trilogiasta (aiemmat Mellan sommarens längtan och vinterns köld ja En annan tid, ett annat liv), joka tarkastelee kriittisesti Ruotsin lähihistoriaa rikosten kautta. Viimeinen teos pureutuu lähes pelkästään Olof Palmen murhaan, jota teossarjan päähenkilöt ryhtyvät uudestaan tutkimaan yli 20 vuoden jälkeen. Ruotsissa murha vanhenee 25 vuodessa. Romaani käynnistyy äärimmäisen hitaasti ja hieman tylsästikin, kun murhan yksityiskohtia käydään perusteellisesti läpi. Suurin osahan niistä on asiasta kiinnostuneiden tiedossa jo etukäteen. Tunnelma virkistyy, kun Perssonin fiktiiviset uudet käänteet alkavat tulla esiin. Estradille vääntäytyy jopa Perssonin koominen kevennys, "legendaarinen murhatutkija", supersalamimies Evert Bäckström. Trilogiaan kuulumattomassa edellisessä Persson-romaanissahan Bäckström päätyi töihin poliisin löytötavaratoimistoon Växjö-katastrofin jälkeen. Jan Guillou esiintyy nimellä Janne Gilljo yhtenä Palme-epäiltynä, Persson mainitsee myös tv-ohjelman, jossa Guillou ja Persson itse esiintyvät. Guilloulla ja Perssonillahan on yhteinen fiktiivinen hahmo, Anna Holt, mukana keskeisesti tässäkin. Useita suomalaisia sivurooleissa. Mallorca tapahtumapaikkana Perssonin muinaisen Grisfesten-esikoisteoksen tapaan, Säpo kuvioissa mukana hyvin saman tapaan kuin Stieg Larssonin teoksissa. Persson kirjoittaa koukeroista ruotsia ja tälläkin kertaa meni satakunta sivua ennen kuin aloin päästä rytmiin sisään. Perssonin teksti kuitenkin rullaa hyvin lopulta sitten kun se vauhtiin pääsee. Persson kuroo tässä kasaan monien aiempien teoksien aiheita, muidenkin kuin itse trilogian osien. Tämä romaani ei ehkä ole samaa tasoa trilogian aiempien osien kanssa, keskimmäinen on minusta Perssonin tuotannon huipentuma. Palmen murhaaja siis selviää, ratkaisu on tyydyttävä ja täysin uskottava.

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja

19-vuotiaan venäläisen Vaalan mykkäohjaus vuodelta 1929, nimiroolissa 16-vuotias latvialainen Theodor Tugai alias Teuvo Tulio. Omituisen hyvinvarustelluissa mustalaisleirin teltoissa leimuavan tarinan juoni muistuttaa lähinnä pornoleffaa, mustasukkaisuudella lisättynä. Naisista Hanna Taini ylivoimaisesti hehkein. Tunnelmaltaan ehkä lähempänä Tulion omia myöhempiä ohjauksia kuin Vaalan muuta tuotantoa. Loppupuolella mukaan tulee ruoskimista, hevostakaa-ajoja ja väkivaltaa. Junaraahautumispako harvinaisen epäuskottava. Kulttuuri on kovin vierasta, ei tarjoa samaistumismahdollisuuksia. Sinänsä elokuva rullaa melko elastisesti aikalaistarjontaan suhteutettuna, muuten ei kovin kiinnostava nykykatsannossa.

Franches-Montagnes 11ème Cuvée Spéciale

Sveitsiläistä olutta ei kovin usein näillä leveyksillä näe ja tämä Luoteis-Sveitsistä Ranskan rajalta Jura-vuoristosta tuleva tuote onkin melkoinen pakkaus. Äärimmäisen eläväinen, vaahto pursuaa kolmen vartin pullosta heti kun korkkia hieman raottaa. Tilanne on päällä kauan, tyhjensin varovasti noin neljänneslitran lasiin, mutta vaahto kuohuu pullosta edelleen pienen hengähdystauon jälkeen. Tuoksu on persoonallinen, hyvin hapan. Pieni tsekkaus netistä varmistaa, että näin tulee ollakin, tuskinpa pilalle on mennyt. Samean ruskean oluen pitäisi olla jonkinlainen hedelmäporter (Jurassian Fruity Porter), mutta enemmän tämä muistuttaa flaamilaista hapanta punaista alea. Alkoholipitoisuus 5,5% sopii tyyliin. Mausteinen, kuivattuja hedelmiä, happamuus on voimakasta, epämiellyttävääkin, ei lambicin raikkautta. Makea tämä ei ole tippaakaan, jälkimaku on viinimäisen nahkean kuiva, ei ollenkaan katkeroinen. Ei ollenkaan miellyttävä, erään ruotsalaisen arvioijan mukaan soveltuu parhaiten tuttavien šokeeraamiseen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Stone Nøgne Ø Jolly Pumpkin Special Holiday Ale

San Diegossa pantu kolmen panimon yhteistyöolut, mausteinen jouluinen olut, 9%. Hyvin täyteläinen, makea, mausteet hyvin esillä. Kylmässä lokakuun viimassa tämän pitäisi jo maistua, mutta ei oikein vielä kolahda. Mukana on kastanjoita, katajanmarjoja, salviaa ja kuminan siemeniä sekä kauraa ja ruista. Hyvin jouluinen miellyttävä olut, mieleen tulee Anchorin sesonkituote. Pullo näyttää samalta kuin taannoisessa Stone&Mikkeller&Alesmith-projektissa. Pullon kyljessä Nøgne Øn panija Kjetil Jikiun puhuu rohkaisusta ja esimerkistä, jota hän on saanut USA:sta yksinäisellä taipaleellaan pienpanimotoimintaa ymmärtämättömässä Norjassa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Craig Brewer: Black Snake Moan

Monipuolinen ja maanläheinen elokuva syvimmän etelän maaseudulta, Tennesseen erivärisen trash-väestön parista. Viinaa, kannabista, seksiä, uskonnollista fanatismia ja väkivaltaa; jotenkin epämääräisesti tutun suomalaiseltakin vivahtavassa keitoksessa on aineksia paljon. Kieli poskessa osittain ainakin, mustaa huumoria on tavoiteltu. Christina Riccin vartaloa ja pizzalautasen kokoisia silmiä hyödynnetään eksploitaation puolelle. Elokuva on omistettu R.L. Burnsidelle ja blues-pohjainen musiikki tässä onkin selvästi parasta antia. Elokuvakin rullaa aluksi hyvin, mutta kääntyy ylipitkäksi jahkailuksi ennen loppua. Alun ja lopun mustavalkoisissa tallenteissa Son House iskee tarinaa.

Sigtuna Black October

Ruotsalainen schwarzbier on tummanruskea, hyvin paahteinen olut. Makeahko suklaisella tavalla, pehmeä ja tuore. Toivoisin kohtaavani nykyään enemmän kuivia schwarzeja, mikä yhdistettiin jossain vaiheessa tähän tyyliin itäisessä Saksassa. Näin makea olut maistuisi paremmin paljon vahvempana, tässä alkoholia tasan 5%. Paahteisuus on kyllä hallitseva, mutta täyteläisempi olut voisi olla. Nimi lienee jonkinlainen sanaleikki Musta Syyskuu -terrorijärjestöstä ja Oktoberfest-oluista. Jälleen ryhdikäs olut tältä panimolta, mutta ei mikään huipputuote. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.