James Marsh: Red Riding 1980

Jostain syystä tässä Yorkshire Ripperia sivuavassa dramatisointisarjassa jätettiin välistä David Peacen kakkososa Nineteen Seventy-Seven ja siirryttiin suoraan tähän. Romaaneista olen lukenut vain avausosan. Sarjamurhaaja on aiempaa leffaa enemmän esillä, mutta osoittautuu silti sivukuvioksi. 1980 tuntuu aluksi perinteisemmältä poliisifiktiolta, mutta yllättävyyttä löytyy. Taas lieviä Pohjois-Irlanti -viittauksia, harmautta ja alakuloa kauttaaltaan. Kaikki henkilöt vaikuttavat moniongelmaisilta. Tämä on elokuvana paljonkin vakuuttavampi kuin 1974, melkeinpä parasta jälkeä Britanniasta vuosikausiin. Manchesterin ja Leedsin välinen nummi näyttäytyy hypnoottisen ahdistavana mielenmaisemana.

Boardwalk Empire, Under God's Power She Flourishes

Yllättäen suuri takauma tässä jaksossa, ehkä ensi kertaa koko sarjassa. Darmodyn insestiviitteet saavat lopulta vahvistuksen ja laajempi kuvio kääntyy täydeksi Oidipus-tarinaksi, lähestyen groteskia huumoria. Muuten päällimmäisinä kristillisyyden taikauskoiset ainekset, useammallakin suunnalla. Eri rönsyjä alkaa kääriytyä kasaan, kauden viimeisessä episodissa ehkä jonkinlaista resoluutiota odotettavissa.

Jatkosodan pikkujättiläinen

Lähes 1300 sivua jatkosodasta. Ostin tämän sotaeepoksen viime talven alennusmyynnistä ja olen purkanut sitä pieninä annoksina vuoden mittaan. Kyseessä on 2007 ilmestynyt artikkelikokoelma, joka pyrkii valottamaan sotaa usealta kantilta. Tämä onkin tarpeen, sillä jatkosota on Suomen historian merkillisin, moniulotteisin ja ehkä kiistanalaisinkin tapahtumasarja. On todettava, että pintaraapaisuksi Pikkujättiläinenkin jää, jo lähtöasetelmansakin takia. Näin laajalla tarkastelulla ei päästä syvemmälle, mutta erittäin näppärä kooste tämä kuitenkin on. Jatkosodan omituisuuksia on sen keskellä oleva loputtoman pitkä asemasota, noin kaksi ja puoli vuotta. Asemasotaan liittyvissä artikkeleissa tarkastelu rönsyilee koko sota-aikaisen elämänmenon puolelle ja oma kiinnostukseni hieman lopahti korsukaskujen parissa. Mielenkiintoista löytyy sieltäkin, muuan Toivo Juntunen näyttää olleen avainhenkilöitä Eldankajärven jään luomisprosessissa. Sotaa edeltävissä vaiheissa myös kinnostava detalji, Skibotniin suunniteltu suomalaisten vuokrasatama, josta käytiin neuvotteluja Narvikin alueella operoivien brittien kanssa 1940. Ilmeisesti Petsamoa pidettiin silloin liian riskialttiina Neuvostoliiton läheisyyden takia. Inkeriläisten kohtalo säväyttää edelleen, yli 60 000 päätyi 1943-44 Virosta laivoilla Hankoon kun Wehrmacht alkoi vetäytyä eteläiseltä Inkerinmaalta. Suurin osa palasi loppuvuonna 1944 Neuvostoliittoon ja näennäisen vapaaehtoisesti, vaikka oma näkemykseni on ollut eri. Oikeastaan kukaanhan ei päätynyt Inkeriin, Stalin roudasi valkobandiitit takamaille nääntymään. 

Varsinaiset taistelukuvaukset noudattavat totuttua kaavaa, kartat taas surkeita. Meri- ja ilmasota saa tavallista enemmän tilaa. Ilomantsin taistelusta tarjolla myös venäläinen näkemys, korpisoturi sai vielä kerran Stalinin suunniltaan. Myös amerikkalainen tai brittiläinen analyysi jatkosodasta olisi ollut kiintoisa, mikseipä myös nykysaksalainen näkemys. Ehkä parasta koko teoksessa on poliittinen, sotilaallinen ja globaali aikajanatarkastelu sodan eri vaiheissa, tällainen on ollut suomalaisen sotakirjallisuuden räikeä puute perinteisesti. Yksilötarinoissa mainitaan majuri Kurt Bäckman, viiden tunnin taistelun jälkeen Viipurin 20.6.1944 menettäneen 20. Prikaatin II pataljoonan komentaja, joka ampui itsensä 1945 sotaoikeuden tuomiota odottaessaan. Jossittelussa nousee esiin Äänisen ja Seesjärven välinen ns. Maaselän kannas, 40 km kaistale kaukana Itä-Karjalassa. Se ei kuulunut sotilaallisiin tavoitteisiin, kolmas kannashan piti olla Vienanmereen asti. Maaselän kannas muodostui siis rintamaksi suunnittelematta, mutta sitä linnoitettiin tiheämmin kuin Karjalan kannasta ja 10.6.1944 Valkeasaaren murtuessa siellä oli ällistyttävä määrä joukkoja. Yleensä koko vesistöä korostavaa kannasteoriaa kyseenalaistetaan, kun puna-armeijan merijalkaväki onnistui 23.6.1944 tekemään Laatokalla maihinnousun Aunuksen rintaman selustaan Tuulokseen. Lapin sotakin nivoutetaan mukaan ja jälkimyllerrykset valvontakomissioineen.

Brewfist Burocracy, keg

Tavallinen tynnyritulkinta tuntuu hieman karkealta Bolognassa syksyllä kiskaistuun riiliin (tjsp) verrattuna. Paksun sameaa, lähes pureksittavaa. Baarimestari Sanni oli juuri käynyt heiluttelemassa tynnyriä, joten ehkä hiivaa tuli mukaan tavallista enemmän. Hedelmää on hyvin, katkerot nyt ehkä vähemmällä, pehmeämpää siis saisi olla. Henkilökunta ystävällisesti tarjosi toisen oluen tilalle, vaikkei siihen välttämättä tarvetta. Hiiva täyteläistää makua, mutta tuskin kuitenkaan karkeuttaa. Oluthuone Leskinen, 10.1.2013.

The Musketeers Troubadour Magma

Belgi-"tripla"IPA uudelta valmistajalta, jonka nimi ilmeisesti todellakin lapsellisesti englanninkielinen. Fyysinen tehdas kuitenkin Proefin tuttu palvelupanimo. Belgihiivaa, hedelmää ja rankasti katkeroa, 9%. Tasapainoinen kokonaisuus, vaikka alkoholi hieman paistaa läpi. Ei happamuutta, ei liikaa makeutta. Näillä otteilla olisi varmaan syntynyt kunnon streitti tupla-IPAkin. Itseäni belgifiilis häiritsee. St. Michael, 10.1.2013.

Richard Linklater: Me and Orson Welles

Romanttinen komedia, ja vähän tragediakin, sijoittuen New Yorkiin 1937. Mercury-teatteri, John Houseman ja Orson Welles, Shakespearen Julius Caesar. Olen sattumoisin perehtynyt jonkin verran sekä Housemanin että Wellesin urakehityksiin, joten äärimmäisen kiinnostava tulkinta miesten tarunhohtoisimmista varhaisista hetkistä. Houseman jää hieman sivuun, mutta pahasti yli-ikäisen Christian McKayn onnistuneesti roolittama lahjakas Welles kuvataan puhtaaksi paskiaiseksi ja aivan oikeutetusti. Pohjalla Robert Kaplow'n romaani, teksasilainen Linklater on tunnettu irtonaisesta ja kepeästä otteestaan, joka toimi näppärästi esim. Before Sunrisen Wien-fiilistelyssä. Tässä ei päästä samalle tasolle, välillä luiskahdetaan hieman Woody Allenin alueelle, mutta hyvin viihdyttävä leffa tämä on. Teatteriseurueen ryhmädynamiikassa on selviä vaikutteita Ingmar Bergmanilta, mutta sehän ei haittaa mitään. Kuvattu pääosin Man-saarella, Douglasin Gaiety-teatterissa ja ulkokuvat studiossa, mukavaa periodifiilistä loihdittu mukaan.

Jukka Kärkkäinen & J-P Passi: Kovasikajuttu

Tämä rockumentary on saanut niin kovaa suitsutusta, että väkisin epäilytti taustalla olevan holhoavaa asetelmaa. Onneksi näin ei ole, oikealla asenteella ollaan liikkeellä. Elokuvassa mennään perinteisellä formaatilla, seksiä, rock 'n' rollia ja hieman päihteitäkin Reeperbahnia myöten. Bändin tyypit eivät ole enää mitään pikkupoikia, joten vaihteleva elämänkokemus heijastuu musiikissa ja esityksissä. Biisien teko on totutun työlästä, varsinaisia musiikillisia erimielisyyksiä ei näytä esiintyvän, mutta kemiat ei aina kohtaa. Elokuvan jännite ei koko aikaa kanna, rönsyillään ihmissuhdekiemuroiden ja ulkomusiikillisten aktiviteettien pariin (basisti on kepu-aktiivi), mutta paketti pysyy silti kasassa. Parasta on loppuun asti kestävä feelgood-tunnelma, kyynisyys ei pääse esiin.

Julian Jarrold: Red Riding 1974

Olen lukenut David Peacen romaanin Nineteen Seventy-Four, jonka tv-dramatisointi tämä on. En erityisemmin tykännyt enkä ole lukenut sarjan myöhempiä osia, jotka myös (osittain) sovitettu tv:lle. Peacen romaani on synkkä ja väkivaltainen sarjamurhaajatarina, jossa mielenkiintoisinta on sijoittuminen Leedsiin 1974. Tv-tulkinta on varsin uskollinen, synkkyyttä on ehkä hieman lievennetty, mutta hyvin totinen ja huumoriton tämäkin on. Harmaansävyisillä väreillä saatu hyvää aikatuntumaa, paikallisote on hieman löysempi. Musiikkia ei hyödynnetä kunnolla ja jalkapallokin jää yhteen epäselvään pelitilannekuvaan Leeds Unitedin Billy Bremneristä. Get Carter -tunnelma on voimakkaampi kuin romaanissa, mutta sen tasolle ei missään vaiheessa kohota. Pohjois-Irlanti vilahtaa salaliittokuvioiden taustalla, korruptio on kaiken kattavaa ja jokseenkin epäuskottavaakin, ei sentään Yorkshiressakaan näin hurjaa meininki ollut. Periaatteessa kuitenkin laatutyötä ja pääroolin toimittajana vetää Andrew Garfield vakuuttavasti. Ilmeisesti kuvattu 16-milliselle filmille ja esitetty jopa teattereissa USA:ssa.

Boardwalk Empire, Georgia Peaches

Hienoa lavastusta Hobokenin satamasta, kun irlantilaisviski alkaa saapua New Jerseyyn. Polio-draama tuntuu muuttavan hieman sävyjä koko sarjassa, enemmän perhedraamaa kuin valtataistelua. Sacco & Vanzetti -viittauksia, samon Red Sox -sopupeliskandaali vilahtaa. Ruumiita tulee lisää ja lakonmurtokuvioissa lisää väkivaltaa. Varmaotteista työtä edelleen, jännite tuntuu kantavan kohtuudella, kaudesta vielä kaksi jaksoa jäljellä.

To Øl Goliat Imperial Coffee Stout

Kahvia ja suklaata Tanskasta, 10,1%. Jälkimaku varsin katkeroinen,  toimii hyvin. Paahdon ja katkeron yhteisvaikutus nappaa mukavasti. Ei mikään suuri elämys, mutta näppärä olut nautittuna keskitalvella Perämerellä. Pivo, 5.1.2013.

Kerkom Bink Tripel

Belgihiivaa, hieman happamuutta, hedelmää, 9%. Aavistus pippuria, mutta ei korostetun mausteinen. Raikkaus voisi olla parempaa, mutta kyllä tässä on mallikas belgiale. Jälkimaku on lyhyt, mutta eihän katkeroisuus tripeliin kuulukaan.  Ison pullon hinta varsin karu 22€. Oluthuone Leskinen, 5.1.2013.

Michael Mann: Heat

Jean-Pierre Melville otti reippaasti vaikutteita amerikkalaisesta elokuvasta sorvatessaan ainutlaatuisen ultracooleja rikosfilmejään Ranskassa 1950/60/70-luvuilla. Sitten vaikutus lähti kulkemaan toiseen suuntaan ja monet amerikkalaiset neonoirit ovat vahvasti velkaa Melvillelle. Tämä Mannin Heat vuodelta 1995 on jo puhdas kunnianosoitus, vaikka muitakin aineksia on. Suuri henkilömäärä, pitkä kesto ja Los Angelesin laaja haltuunotto tuo mieleen Robert Altmanin Short Cutsin ja sen monet jäljittelijät. Tämä on viimeisen 20 vuoden vakuuttavimpia L.A.-kuvauksia ja rikosgenressäkin merkkipaalu. Monet Mannin aikaisemmat teemat saavat tässä syvemmän käsittelyn. Haittapuolena voi pitää De Niron ja Pacinon tähtistatusta, se syö sisältöä enemmän kuin tuo siihen lisää karismaa. Heat näyttää jäävän Mannin viimeiseksi merkittäväksi ohjaukseksi, myöhemmät teokset ovat kaikin tavoin heikompaa tasoa. 

Stanley Kubrick: A Clockwork Orange

Kubrickin väkivaltasatiiri teki kyllä vaikutuksen ensinäkemällä Oulun Formian kovalla penkillä joskus 1980-luvun alussa, mutta silloinkaan en oikein teosta arvostanut laajemmassa mielessä. Nyt nähtynä elokuva vaikuttaa selvästi aikansa lapselta huonossa merkityksessä. Kubrick ei yleensä ollut riippuvainen originaalilähteistä, usein hän pystyi niistä luomaan originaalin näkemyksen. Tällä kertaa Burgessin romaani tuntuu kuitenkin naulinneen tavallista nopeammin kuvanneen Kubrickin lähtöasetelmiin. En ole romaania lukenut, mutta esimerkiksi venäläisviittaukset jäävät elokuvassa irrallisiksi, helppo kuvitella niiden toimivan tekstissä paremmin. Nykykatsannossa elokuva on haukotuttavan ennakoitava ja tylsäkin. Kubrickin tuotanto on kokonaisuutena niin laadukasta, että tätä on melko helppo pitää koko sarjan heikoimpana.

Tomb Lake IPA

Olutbloggauksen miellyttävimpiä sivuvaikutuksia on ollut tutustuminen kotioluttekijöiden tuotoksiin. Ensimmäinen kosketukseni aiheeseen oli valitettavasti jo 1980-luvulla, jolloin tuttavapiirin reunoilla vaikutti muutama innokas alan harrastaja, joiden horjahtelevat yritykset saivat mielenkiinnon hiipumaan pitkäksi aikaa. Viime aikoina olenkin sitten saanut käsiini pelkästään laatukamaa, kuten blogissakin näkyneet Esox/Predatory, Jyskä ja Karelian -näytteet ovat osoittaneet. Tällä kertaa yhteyttä otti oululainen Sami Hautajärvi, jonka IPAn käänsin omatoimisesti otsikon mukaiseksi.

Toppilan perinteiseltä olutalueelta saapuva IPA on noin 8,1%, eli tyylin normia vahvempi. Humalat alan perinteiset Chinook ja Cascade, hieman yllättävästi sahtimallasta Crystalin lisäksi. Mukana myös kipsiä ja irish mossia, en niiden motivointia tiedä, mutta ilmeisesti kuuluvat asiaan. Meripihkainen väri, suhteellisen sameaa, valmistaja kehotti rauhoittamaan pulloa pari vuorokautta. Vaahtoa kohtuullisesti, en kaatanut aivan kaikkea lasiin. Tuoksu on hillityn neutraali, hedelmäinen suutuntuma, ehkä enemmän kypsempi trooppinen kuin sitruksinen. Suhteellisen täyteläinen, mutta alkoholipitoisuutta ei arvaisi noin korkeaksi. Hieman makeampaa karamellisuutta mukana myös. Pehmeyttä voisi ehkä olla lisää, jossain määrin karkeutta havaittavissa. Ei mitään virhemakuja sinänsä, tosin tuoksussa jokin aavistuksen tökkii. Jälkimaku on katkeroinen, leveä, pihkaa myös, mutta ei niin kuiva ja pitkä kuin omissa IPA-ihanteissa. Tanskalaistyyppinen yrttisyys/vihanneksisuus puuttuu, tulee mieleen modernit saksalaiset IPAt, kuten Fritzale American IPA, vaikka samaa greippisyyttä ei nyt olekaan. Hämmentävän laadukasta jälkeä jälleen kotirintamalta, ilman muuta jo kaupallista tasoa. Odotukset kohoavat toiseen Tomb Lake -näytteeseen, se on porter, mutta saa kypsyä vielä jonkin aikaa.

Badger Poacher's Choice

Englantilaissession täydentää pullo-olut Dorsetista. Tämä yllätti perusteellisesti, makean marjainen olut, lähes limsamainen suutuntuma, aivan liian makea, pitkälle siirappisuuden tuolle puolen hakeutuva iljetys. 5,7%, ESB from Hell. Hieman mausteinen, mutta humala ei käytännössä ylitä havaintokynnystä. Varsin vastenmielinen kokemus. Oluthuone Leskinen, 2.1.2013.

Thornbridge Halcyon, hanaversio

Pari kuukautta sitten pullotuotteena vakuuttanut vahva IPA Derbyshirestä nyt isommassa astiassa. Tuntuu nyt amerikkalaisemmalta, enemmän sitrusta. Humalointi on nautinnollisen intensiivistä ja pitkäänkestävää. Ehkä suosikkini panimon oluista, tässä ei mikään osa-alue horjahda. Oluthuone Leskinen, 2.1.2013.

Skinner's Jingle Knockers, real ale

Cornwallista joulueiliä, 5,5%, runko odottamattoman ohut ja enemmän karamellinen kuin hedelmäinen. Voimakkaan pistävä jälkimaku, lähes mausteinen pikemmin kuin katkeroinen. Pehmeää, mutta ei välttämättä erityisen nautinnollista. Tasapaino puuttuu, mutta ei mikään tylsä olut. Oluthuone Leskinen, 2.1.2013.