Ensimmäinen konserttikokemus australialaisesta hardrock-ihmeestä. Bändin yksinkertainen saundi on häkellyttävä livenä, rummut ja basso soivat kirkkaana ja puhtaana, mutta henkilökohtaisesti yllätys oli komppikitaristi Malcolm Youngin suuri rooli. Vanhempi veli on selvästi bändin moottori, joka pitää koneen liikkeellä. Angus Youngin soolokitarointia en oikein osaa arvioida, se liikkuu nin eri tyylialueella verrattuna omiin kitarasuosikkeihini. Energiaa ja asennetta ainakin riittää, se on tärkeintä. 62-vuotias korvikesolisti Johnson oli myös hyvässä vedossa. Eli kokonaisuutena kaikki kunnossa.
AC/DC:n ongelma on minun näkökulmastani vaatimaton biisimateriaali. Kahden tunnin paketista ei paljoa innostavaa löytynyt. Uuden levyn avauskappale Rock 'n' Roll Train avasi pelin hyvällä boogiella, mutta sitten mentiin toista tuntia keskinkertaisuudesta toiseen. Yleisö meni pähkinöiksi Back in Blackista ja Dirty Deedsistä, mutta paremmin toimivat Shot Down in Flames ja Shoot to Thrill, jokin niissäkin silti tökki. Hell's Bells todella vaivaannuttavan vaisu. Uuden levyn mielenkiintoisin kappale Anything Goes soitettiin puolihuolimattomasti, nopeasti vain alta pois. Jättihitti You Shook Me All Night Long rullasi hyvin, ehkä keikan huippukohta. TNT ei jumpsahtanut riittävällä voimalla. Huvittava ilmapallonainen virkisti muuten vaisua Whole Lotta Rosieta, loputtomiin pitkitetty kitarasoolo tuhosi Let There Be Rockin. Ensimmäinen encore Highway to Hell oli toinen huippukohta, kappale on todella hyvä ja bändi soitti tyylikkäästi. Viimeinen numero For Those About to Rock tykkeineen on aina ollut tylsä, niin nytkin. Biisilista oli täysin sama kuin kiertueen jokaisessa muussa konsertissa, se kielii ikävästi virkamiesmeiningistä. Heikoista biiseistä ja osittain lepsusta otteesta huolimatta konsertti oli silti melkoinen kokemus, ilman muuta hyvää vastinetta ajalle ja rahalle.
Tunnelma oli kaksijakoinen, olin suhteellisen edessä lavan ja miksauspöydän puolivälissä. Siellä sai seisoa koko ajan kaikessa rauhassa, ei samanlaista tunkemista edestakaisin kuin muissa stadionkeikoissa. Toisaalta istumakatsomoissa näytti olevan selvästi kovempi meno kuin esim. Springsteenin keikoilla. Kenttäyleisö oli hyvin mukana, mutta ei mitenkään villiintynyt. Lämmittelybändi The Answeria ehdin kuulla 20 minuuttia, geneeristä hard rockia, ei jäänyt mieleen, jotain spiikkejä Pohjois-Irlannin tilanteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti