Michael Mann: Public Enemies

Olen sattumalta nähnyt John Miliusin harvoin esitetyn esikoisohjauksen Dillinger vuodelta 1973. Nimiroolissa Warren Oates ja rosoinen vaihtoehtokulttuuriin nojaava leffa muistuttaa muutenkin Sam Peckinpahin elokuvia. Michael Mannin uusi tulkinta pula-ajan suurrikollisesta viittaa nimellään alkuperäisen gangsterielokuvabuumin perusteokseen, William Wellmanin The Public Enemy (1931), pääosassa James Cagney. Uutuus on omituisen hengetön ja jää selvästi näitä kahta elokuvaa heikommaksi. Epookkilavastukseen, autoihin ja vaatteisiin on panostettu, kun kunnon käsikirjoitusta ja henkilöhahmoja ei pystytty kehittämään. Päällimmäinen katsojan päälle kaatuva ominaisuus on levoton käsivarakuvaus, joka on nykyään jostain syystä suosittua. Tässä se pelkästään häiritsee. Omaperäinen idea on Dillingerin viimeiseksi leffakokemukseksi jääneen Manhattan Melodraman Myrna Loyn ja Dillingerin tyttöystävän yhdistyminen mustavalkokuvassa. Dillingerin tarinan päävaiheet tulee kerrattua kohtuullisen uskollisesti, mutta Pretty Boy Floyd ja Baby Face Nelson on otettu mukaan reippaalla taiteellisella vapaudella.