Suomessakin alkaa olla jo tapana julkaista kirjoja liittyen jalkapallon suurimpaan tapahtumaan, vaikka Suomi ei ole vieläkään mukaan päässyt. Sain nyt Qatarin kiistanalaisten kisojen alla Vastapainosta arvostelukappaleen uudesta Markus Pantsarin kirjasta. Pantsar on valinnut jokaisesta tähänastisesta lopputurnauksesta yhden ottelun, joka edustaa hänen mielestään parhaiten kyseistä tapahtumaa. Usein se on luonnollisesti loppuottelu, mutta Pantsarilla on muitakin valintoja. Esipuheessa Pantsar viittaa Jari Ekbergin vuonna 2014 ilmestyneeseen merkkiteokseen Kuin taivasta koskettaisi, joka onkin selvin suomenkielinen edeltäjä tälle kirjalle. Lähteissä Pantsar nimeää tuttuja ulkomaalaisia perusteoksia, mutta ei kuitenkaan uunituoretta Aidan Williamsin The Nearly Menia, jossa sattumoisin käsitellään useita samoja matseja kuin Pantsarkin.
Pantsar on ammattitutkija ja se näkyy tässä teoksessa. Pantsar ei sulata huhuja tai anekdootteja, jos niitä ei ole varmistettavissa useammista lähteistä. Tämä tekee kirjasta hieman tylsän, koska Pantsar pitää epätodennäköisinä monia mehukkaimmista tarinoista. Harmin paikka! Itse olen enemmän Pantsarinkin mainitseman Eduardo Galeanon kannalla, jonka mukaan kannattaa painaa kiinnostava legenda pikemmin kuin tylsä totuus. Tutkijatausta ehkä näkyy myös tekstissä, joka ei ole erityisen liukkaasti soljuvaa. Aika luettelomaisesti monien ottelujen tapahtumat käydään läpi. Toisaalta aihe on jälleen niin kiehtova, että kirja tuli ahmittua varsin nopeasti. Eli ei tekstin lievä puisevuus paljoa häirinnyt.
Harvinainen valinta kansikuvaan, Daniel Passarella 1978. Muita kuvia ei sitten kirjassa olekaan ja hyvä niin, futispornoa voi halutessaan tutkia netistä, tekstin voimaan on aina hyvä luottaa. Finaaleista Pantsarin valintoja ovat 1930, 1950 (finaaliksi muodostunut peli), 1954, 1958, 1966, 1970, 1974, 1998, 2006, 2010 ja 2018. Poikkeuksia ovat siis 1934 (Italia-Itävalta, kotijoukkue voitti tuomarivirheellä ennakkosuosikki Wunderteamin), 1938 (Sveitsi-Saksa, "pieni" Sveitsi voitti Anschlussin pullistaman "Suur-Saksan"), 1962 (Chile-Italia, kotijoukkue voitti äärimmäisen väkivaltaisesti ennakkosuosikin), 1978 (Argentiina-Peru, kotijoukkue voitti "tarvittavan" suurilla numeroilla korruptiokäryisesti), 1982 (Italia-Brasilia, outsider voitti suunnattoman ennakkosuosikin), 1986 (Argentiina-Englanti, Jumalan käsi -huijaus ja historian kaunein maali), 1990 (Kamerun-Argentiina, Afrikan läpimurto), 1994 (USA-Kolumbia, oma maali johti ennakkosuosikin putoamiseen ja maalintekijän murhaan), 2002 (Etelä-Korea - Italia, kotijoukkue voitti tuomarin avustuksella ennakkosuosikin), 2014 (Brasilia-Saksa, suosikkina pelannut kotijoukkue romahti semifinaalissa sensaatiomaisesti).
Perusteltuja ja päteviäkin valintoja. Mielenkiintoisesti Pantsaria siis näyttävät kiinnostavan tuomarivirheiden tai korruption vaikutukset lopputuloksiin. Niitähän sisältyy myös finaalipeleihin. En osaa kunnolla kiistää yhtäkään Pantsarin valintaa, perusteluja löytyy. Lisäksi hän pehmentää valintoja kirjoittamalla kunkin ottelun kohdalla laajemmin koko turnauksesta. Ehkä kokonaisuutta leimaa Itä-Euroopan joukkueiden vähäinen rooli, vain Unkarin ja Kroatian pelejä on mukana. Saksojen kohtaaminen 1974 on MM-historian kohokohtia, mutta sen valinta olisi mahdoton, koska silloin Hollannin totaalvoetbal jäisi pois. Myös Puola ja Neuvostoliitto, miksei Romania ja Jugoslaviakin, ovat pelanneet huikeita MM-draamoja.
Itkenpä hieman vielä yhdestä sanavalinnasta. Pantsar viljelee jatkuvasti "selkeästi"-sanaa samassa merkityksessä kuin "selvästi". Tämä on harmittavan yleistä muutenkin nykyään ja kielinatsitkin taitavat olla hyväksymässä lähes synonyymisyyden. Olen vanhanaikainen, mutta minusta se on väärin. Selkeä on konkreettisempi termi eikä sitä tule käyttää abstraktisesti tai käsitteellisemmin kuten selvä-sanaa. Siis Saksa hallitsee ottelua selvästi, mutta ei selkeästi, varsinkin jos sataa koko ajan.
Nautittava kirja siis selvästi, mutta kaltaiselleni alan fanaatikolle ei tietenkään kovin paljon uutta tietoa ollut tarjolla. Vuoden 1966 jälkeiset pelit olen nähnyt itsekin suorana. Pantsarilla on kuitenkin mielenkiintoisia tulkintoja tutuistakin otteluista. Ja kiehtovia yksityiskohtia tipahtelee aina välissä. En muista ennen kuulleeni, että Montevideon Centenarion ympärillä oli alunperin vallihauta estämässä katsojien rynnimistä kentälle. En ole sisäistänyt, että ruotsalainen Arne Selmosson oli Italiassa 1950-luvulla niin iso tähti. Kotikisoissa 1958 Selmosson pääsi pelaamaan vain yhdessä pelissä. Sitäkään en muistanut (tai olen unohtanut), että Etelä-Korea -Italia -matsin tuominnut ecuadorilainen Byron Moreno tuomittiin sittemmin heroiinin salakuljetuksesta.
Vaikka Pantsar tutkija onkin, niin pikkuvirheitä on vaikea välttää. Pedanttina lukijana mainitsen tässä muutamia huomaamiani. Fritz Szepan tulee kirjoitettua useamman kerran Stepan-muodossa. Itä-Saksaa ei ”tunnustettu” 1954, vaikka kommunistidiktatuurit sen silloin itsenäiseksi julistivat. Josef Masopust ei ollut hyökkääjä. Franz Beckenbauer ei pelannut 1966 puolustajana, eikä varsinkaan 1970 liberona, vaikka Pantsar niin kertoo. John "Jack" Charltonin etunimestä ei yleensä käytetä muotoa Jackie. 1978 Skotlannin rangaistuspotkun Perua vastaan missasi Don Masson eikä Kenny Dalglish. Argentiinan MM-kisoissa lentelivät vessapaperirullat eikä "kuittirullat". Atlético Mineiro vääntyy toistuvasti Minieiroksi. Vuoden 2010 finaalin kokoonpanoissa pieni virhe, kentälle tuli ennen jatko-ottelua (vai kutsuttiinko sitä vielä silloin jatkoajaksi?) tietysti Fàbregas eikä ranskalainen Trezeguet.
2 kommenttia:
Tämän komjentin kirjoittaja ei tykkää ollenkaan fakin sumuttajista, sen paremmin kaljan kuin lauseenkaan, saakeli vieköön!
Siksi, ilman muuta adjektiivin "selvä" ynnä adverbin "selvästi" kannalla; kun ja jos on kyse jokaiselle täysjärkiselle ilmeisestä tahi kiistattomasta asiasta.
TK-yliluutnantin kanssa kuitenkin päinvastaista mieltä breivin taistelevain adjektiivein/adverbein konkreettisuudesta: "selvä"/"selvästi" konkreettisempi ynnä definiittisempi kuin "selkeä"/"selkeästi"; viimeksi mainittu sopii kieron junttipoliitikon vokabulaariin.
Onneksi ei ollut mainintaa haastavan haastavuudesta; se nostaa tämän komjentin laatijan verenpaineen aivoinfarktilukemiin ynnä poistattaa varmistimen, saatana!
Pantsar jatkaa ainakin yhtä myyttiä, eli Liitotasavallan tahallista tappioita DDR:ää vastaan 1974.Tuota ajatusta puoltaa ainoastaan se, että isäntämaa oli voittanut 2 ensimmäistä otteluaan ja siten varma jatkaja kävi viimeisessä pelissä miten vain. Toinen varma jatkaja oli Puola, joka oli myös voittanut molemmat pelinsä. ALkulohkon viimeinen kierros ratkaisi muut jatkoon menijät ja sen kuka jatkaja kohtaisi kenet jatkolohkonsa. Molemmat Saksat pelasivat lohkossa n:o 1, joten Liittotasavalta ei voinut mitenkään tietää kenet se tulisi kohtaamaan jatkopeleissä, kun joukkue tuli Hampurissa kentällä kohtaamaan DDR:n joukkueen.
Brasilia jäi lohkossaan toiseksi ja lohkovoittaja Jugoslavia tuli sitten Liittotasavallan kanssa samaan lohkoon. Etukätten ei voitu tietää, että ne päätyisivät tähän järjestykseen. Alankomaat oli pelannut Ruotsin kanssa 0-0. Sen viimeinen vastustaja oli hyvin pelannut Bulgaria. Ei sitäkään voinut etukäteen varmuudella tietää, että se voittaisi Bulgarian ja siten myös lohkonsa.
Puola oli varma jatkaja, mutta kumpi sen kanssa menisi jatkoon, Argentina vai Italia. Tätäkään ei voinut etukäteen tietää eikä edes sitä olisiko Puola lohkovoittaja vai kakkonen.
Jo siis Liittotasavallan valmennusjohdossa tiedettiin tämä etukäteen ja joukkue käskettiin tämän mukaan hävitä tahalaan DDR-peli, niin melkoisia ennustajaukkoja olivat.
Lähetä kommentti