Minna-Kerttu Kekki: Lempi Lempisen matka Suomenlahden ympäri

 Tuore elämäkertateos inkeriläisestä Lempi Lempisestä. Osittain hänen suoraa muistelmaansa ja osaksi hänen tyttärentyttärensä Minna-Kerttu Kekin täydentämää tarinaa. Lempinen syntyi 1939, joten inkeriläisten traagisimmat vaiheet hän koki aivan pikkutyttönä. Lempinen syntyi pieneen Valasniekka-kylään Leningradin eteläpuolella, noin 10 kilometriä Keski-Inkerin keskuksesta Hatsinasta. Inkeriläisten vaiheet ovat itselleni suhteellisen tuttuja yleisesti, mutta yksilötarina tuo tietysti syvyyttä kuvaukseen. Varsin mielenkiintoista muistelmaa Saksan Wehrmachtin miehittämästä Valasniekasta 1941-43, Lempisen isä näyttää olleen yhteistoimintamiehiä. Leningradin piiritystä kirjassa ei oikeastaan mainita. Syksyllä 1943 Lempiset sitten evakuoidaan/siirretään Viron kautta Suomeen, lähes vastahakoisesti kirjan mukaan. Lempiset olivat Virossa Kloogan kokoomaleirillä aivan juutalaisten tuhoamisleirin naapurina. Suomessa Lempiset näyttävät olleen hyvissä oloissa, mutta vain runsaan vuoden ennen pakkopalautusta. Paluujuna oli pysähtynyt Hatsinan asemalla, mutta kukaan ei päässyt pois. Matkaa ei kuitenkaan jatkettu Siperiaan asti vaan Novgorodin alueelle. Siellä Lempiset ovat olleet noin vuoden orjatyövoimaa ennen pakenemistaan takaisin Valasniekkaan. Siellä olot kuitenkin sietämättömät ja perhe päätyy Keski-Viron Amblaan laittomina siirtolaisina. Sitten itselleni uutena käänteenä tulee Viron inkeriläisten massakarkoitus 1948. Uusi työleirikohde on Keski-Venäjän suurkaupunki, jota kutsuttiin silloin Gorkiksi. Kirjassa käytetään nykyistä (ja tietysti vanhaakin) Nižni Novgorod -nimeä. Sitten perhe hajoaa lopullisesti, Lempin isä vangitaan ja sairaalloinen Lempi palaa yksin Viroon.

Lempi on siis 10-vuotias tässä vaiheessa ja takana on melkoinen pyöritys. Tapahtumien vyöry ei jatku enää samanlaisena, mutta ei ehkä vähemmän traumaattisena. Lempi varttuu ja kouluttautuu periaatteessa virolaiseksi sairaanhoitajaksi ja elää loppuelämänsä Virossa, mutta inkeriläissuomalainen tausta ei häivy minnekään. 1990-luvun paluumuuttoon Suomeen Lempi ei siis osallistu, mutta hänen tyttärensä Ruth lähtee ja Minna-Kerttu Kekki syntyy Suomessa. Loppuosa kirjasta käsittelee Neuvosto-Viron puuduttavaa byrokratiaa ja köyhyyttä vapaasta maailmasta eristettynä. Teksti käsittelee monimutkaisia ihmissuhteita ja Minna-Kertun sukupolven juurettomuutta monimutkaisen etnisen taustan takia. Tähänhän pureutui myös Lauri Randlan tuore elokuvakin, johon Kekki viittaa. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, mutta kieltämättä jännite hieman löystyi Stalinin kuollessa ja välittömän kuolemanvaaran väistyessä. Kirja antaa hyvän näkökulman Suomessa asuvien nykyinkeriläisten monimutkaiseen tilanteeseen. He ovat inkeriläisen, venäläisen, virolaisen ja nykysuomalaisen kulttuurin ristiaallokossa.  

Muutama pikkuvirhe osuu pedantin lukijan silmiin. Vuonna 1939 Neuvostoliitto ei vielä ollut 20-vuotias, Neuvosto-Venäjä toki oli. Tuskin Suomen inkeriläisiä koottiin alkuvuonna  1945 Viipuriin ennen karkotusta Neuvostoliittoon. Viipuri oli silloin jo osa Neuvostoliittoa. Sergei Kirovin demokratiapyrkimyksistä 1934 ennen murhaansa annetaan kirjassa turhan suoraviivainen ja myönteinenkin kuvaus. Hieman hämmästyttää myös se, kuinka hyvin Saksan armeija pystyi Inkerinmaalle hyökätessään tunnistamaan suomenkieliset venäläisistä ja juutalaisista. En usko, että esim. rintamakomentajat tiesivät alueella asuvan suomalaistaustaista väestöä. Mutta oikein mielenkiintoinen teos kyllä.