Rowan Joffé: Brighton Rock

Ostin Graham Greenen Brighton Rock -klassikon pokkaripainoksen joskus viime vuosikymmenen lopulla, kun kuulin uuden elokuvatulkinnan valmistelusta. En muista koskaan nähneeni kulttimainetta kantavaa John Boultingin brittinoirin perusteoksiin kuuluvaa filmatisointia vuodelta 1947. Greenen opushan on kirjoitettu jo 30-luvulla. Tarkoitus oli lukea romaani ennen uuden elokuvan näkemistä. Elokuva meni sitten ohi huomaamatta ja uudelleen tartuin romaaniin vuosi sitten, kun valmistelin matkaa itse tapahtumapaikalle Brightoniin. Fiilis ei kuitenkaan ollut kohdallaan, en päässyt romaania muutamaa sivua pitemmälle ja matka tuli toteutettua ilman tällaista perustaustoitusta. Nyt sitten kohdalle osui tämän uudemman elokuvan tv-esitys, jonka päätin katsoa harmittavasti ilman pohjateoksen tuntemusta.  

2010 valmistunut elokuva siis, Joffén debyyttiohjaus. Isä Roland on tunnettu 80-luvun punakhmer-tilityksestä The Killing Fields. Tapahtumat sijoitettu nyt vuoteen 1964, etelärannikolla modien ja rockersien mellakoita. Nopearytminen startti, väkivaltaa ylimitoitetusti, uskottavuus ei kovin vahvaa. Brightonin rannan, pubien ja arvokkuutta huokuvien rakennusten miljöö on tavoitettu hienosti, vaikka ilmeisesti kuvattu lähinnä Eastbournessa. Eero Aarnion pallotuolikin esiintyy italogangsterin luolassa. Veteraanit John Hurt ja Helen Mirren vakuuttavat, mutta nuoremmat näyttelijät ovat eksyksissä. Jännite hiipuu vähitellen ja elokuva lipuu tylsyyteen, katsojan ajatukset harhailevat raskaan viikon työmurheisiin tai vastaaviin. 40-luvun filmiin verrattuna Greenen katolisuutta tuodaan enemmän esiin, mutta se nyt ei luterilaistaustaista katsojaa hetkauta. Melodramaattinen lopetus on kohtuullisen vaikuttava, mutta ei pelasta kokonaisuutta. Kohtalokkaan kuuloinen Brighton Rock tarkoittaa muuten karamellitankoa. Monissa liemissä keitetty luonnenäyttelijä Phil Davis kiskoo tässä pongot (ja Brighton Rockin) parhaiten itselleen.