torstai 23. elokuuta 2018

Ingmar Bergman: Sånt händer inte här

Ingmar Bergman sai 1950 valmiiksi jo yhdeksännen ohjauksensa, joka oli kylmän sodan vakoilutrilleri Peter Valentinin romaanin pohjalta. Bergman ei ollut tyytyväinen tulokseen ja pisti melko pian teoksen esityskieltoon. Esimerkiksi Suomessa sitä ei esitetty koskaan. Elokuva on sittemmin kerännyt lähes myyttistä mainetta ja itsellänikin se on ollut metsästyslistan kärkipäässä. Suomessa varsinkin edesmennyt Peter von Bagh on hehkuttanut teosta. Bergmanin poika Daniel on nyt lopultanut myöntänyt leffalle rajoitettuja esityslupia ja Suomen ensi-ilta oli kesäkuussa Sodankylän festivaalilla. Jännittyneenä siirryin Orionin aulaan odottaen valtavaa yleisöryntäystä. Sitä ei syntynyt, paikalla oli ehkä normiesitystäkin vähemmän jengiä. Ehkä kiivaimmat fanit olivat tehneet Sodankylän keikan tai ehkä retroleffaharrastajia ei todellakaan kourallista enempää ole. Antti Alanen esitteli elokuvan vielä lyhyesti ja odotukset olivat siis jokseenkin korkealla.

Kuten usein käy, käteen jäi lievä pettymys. Bergmanin muiden Gycklarnas aftonia edeltävien elokuvien tapaan teos on hieman persoonaton, tunnistettava Bergmanin kädenjälki puuttuu, varsinkin toiminnallisemmista kohtauksista. Parisuhdekylmyyden analyysiä tässäkin teoksessa on kuitenkin jo oraalla. Todella nautittavaa miljööotetta 1940-luvun lopun Tukholmasta, homma starttaa lentokentältä, varmaankin Brommasta, ja tapahtumat huipentuvat Gamla Stanin ja Söderin kulmille, mm. Slussenin hissi on Hitchcock-tyyppisessä roolissa. Juoni kiertyy äärimmäisen mielenkiintoisesti venäläisten miehitystä paenneiden balttipakolaisten, varsinkin virolaisten, kohtaloihin. Jopa sivuosanäyttelijät ovat virolaisia. Noir-ote on tanakkaa, tuskinpa pohjoismaista löytyy parempaa vastaavaa. 84 minuutin napakasta kestosta huolimatta pieniä suvantokohtia silti esiintyy. Mitään kovin omaperäistä Bergman ei siis kuitenkaan elokuvaan saa. Hyllytyksen syytä on hieman vaikea arvioida, ehkä Bergman ei halunnut leimautua näin poliittisen elokuvan tekijäksi. Tässäkin Neuvosto-Viron nimi on etäännytetty Liquidatziaksi, myöhemmin esimerkiksi Tystnadenissa Bergman jätti kommunistidiktatuurin nimeämättä kokonaan. Jopa soundtrack on kiehtova, jazzia, du gamla du fria, suvivirsi. Ei siis täydellinen mestariteos, mutta erittäin kiinnostava tapaus. Täytyy onnitella itseään, että vielä tämänkin sai nähdä.

1 kommentti:

Ilkka Sysila kirjoitti...

Och förstås minst ett par saftkalja till dess heder!