De Molen Donder & Bliksem

Uusi päivä, uudet oluet. Tampereen keskustan syrjäkujilla lauantaina keskipäivällä pistävä kuivuneen virtsan tuoksu. Konttorin hauskan karu terassi on hävinnyt uudisrakennustyömaan alle. Hanaoluet eivät täälläkään olutveteraania uutuudellaan hätkäyttäneet, mutta pullosta löytyi böömipilsiä Hollannista. 5,9%, voimakkaasti vaahtoavaa, paljon hiivaa pohjalla. Samea suodattamaton, hieman mausteinen pils. Kellerbieriä lähestyy, humalointi tuntuvaa, mutta ei vedä överiksi. Pihkaista kitkerää maustetta. Hyvät ainekset, mutta kuitenkin jotenkin teennäisen keinotekoinen. Tampere, Konttori, 24.7.2010.

Goose Island Oatmeal Stout

Ensivierailu gastropub-dynastian uuteen irkkubaariin Hämeenpuiston huvialueella, aamuyöllä avautuu ikkunoista hauska näköala Big Tits -baarin ovella toiveikkaasti sisäänpyrkiviin teinipoikiin. Matala tila, mukava meininki, hieman nuorekkaampaa jengiä kuin Tuulensuussa. Asiantuntevaa  keskustelua punkrockin historiasta. Hanaolutvalikoima ei nyt säväyttänyt, mutta vakuuttava pullolista, josta valikoitui ennenkokeilematon kaurastout Chicagosta. Ihan musta, hyvin maltainen, maitohappoisen hapan, humalaakin loppumaussa. Paahteisuutta pehmeästi, nautinnollinen olut. Tampere, O'Hara, 24.7.2010.

Girardin Lambiek

Hanalambicia, meripihkan väri, ei vaahtoa, ei tietenkään. Hieman pistävää pihkaisuutta, kuivaa happamuutta. Marjainen taustavaikutelma, tuoreelta ja raikkaalta tuntuu. Nahkeasti kitalakeen tarttuvaa tavaraa, mutta aivan ei nyt kokonaisuus kuitenkaan tajuntaa räjäyttänyt. Tampere, Tuulensuu, 24.7.2010.

Volendam 't Volen Bap

Satakunnan/Pirkanmaan kesäyössä siirtymä Porista Tampereelle ja heti tietysti kaupungin ykkösbaariin. Samean ruskea dubbelmainen hanaolut Hollannista, joidenkin tietojen mukaan kuitenkin pohjahiivalla pantu ja siten jonkin sortin bock. Vahvasti epäilisin dubbeliksi kuitenkin. Hieman hapan, maltainen, kirpeän mausteinen. Ei kovin suuri elämys, pehmeys puuttuu. Tampere, Tuulensuu, 24.7.2010.

John Fogerty @ Kirjurinluoto

Ensimmäinen vierailuni Pori Jazziin (emme siis mahdu yhtä aikaa kaupunkiin FME&J-yhteyksistään kuulun Jukka Haurun kanssa, Hauruhan jäi nyt pois 40 vuoden putken jälkeen) oli jo peruuntua, kun pääkiinnostuskohteeni Daniel Lanois joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja peruutti koko Euroopan kiertueen. Pelkästään Jeff Beckin takia en olisi reissuun lähtenyt, mutta onneksi John Fogerty kiinnitettiin mukaan kahta päivää aiemmaksi, mikä mahdollisti rennon Tampere-virkistysosuuden musiikin lomassa.

En muista ennen nähneeni neljää niin erilaista musiikkiaktia samassa tilaisuudessa. Saavuin näyttävälle areenalle suomalaisen bigband-ryhmän äänekkäässä soitossa. Seuraavaksi oli vuorossa rasittavaa afrikkalaisrytmiä pompottava Fela Kutin poika. En tunne tyylilajia, mutta epäilen tasoeron olevan samaa luokkaa kuin John ja Julian Lennonilla, tai Johan ja Jordi Cruijffilla. Tori Amos saapui paikalle masentavasti ilman bändiä, pelkkä flyygeli ja syntetisaattori. En juuri kappaleita tuntenut, mutta vaikeista ihmissuhteista tekstipainotteista tilitystä voimakkaasti eläytyen kyse näytti olevan. Laulutapa toi taas kerran Kate Bushin mieleen, mutta Bush on paljon monipuolisempi aiheiltaan ja sävellyksiltään. Provosoivassa haara-asennossa nuoren naisen kiukku ei 46-vuotiaalta kovin fiksulta vaikuttanut. Liian lyhyt keikka, pari keskeistä laulua jäi puuttumaan. Yleisön halveksintaa jättää tunnetuimmat kappaleet soittamatta jonkin hikisen reittilennon takia.

Aamulehden toimittaja havainnoi ansiokkaasti Kirjurinluodon historian suurimman väestösiirron tapahtuneen Tori Amosin ja John Fogertyn roudaustauolla. Herkät runotytöt poistuivat ja tilalle lampsi kaljamahaisia harrikkamiehiä huonosti istuvissa farkuissaan. Näinhän siinä kiteytetysti kävi, itsekin nousin penkiltä ja siirryin lähemmäksi lavaa, omaa viiteryhmäänsä ei kannata häpeillä. Näin nyt Fogertyn neljännen kerran ja nytkään ei kaikki loksahtanut kohdalleen, Fogerty ei ole varsinainen suuruus live-esiintyjänä. Suurella bändillä Fogerty liikkuu, ilmeisesti sama kokoonpano kuin Helsingissä 2008. Fogerty näyttää edelleen lähes iättömältä kauempaa, toki skriinin lähikuvissa erottui ryppyjäkin. Homma käynnistyi tanakasti Hey Tonightilla ja Green Riverillä. Kantriosuuksissa painotettiin cajun-sävyjä viulusooloja myöten, Lookin' Out My Back Door kulki taas uljaasti, samoin Wrote a Song for Everyone, miksei enemmän sovitettu Cotton Fieldskin. Vahvin cajun-kuorrutus oli Big Train From Memphisissä, tämä haikea rockabilly oli muokattu lähes kokonaan uuteen muottiin. Hot Rod Heart iski terävämmin kuin levytetyssä versiossa, Kenny Aronoffin rummut nostavat tämäntapaisia kappaleita uuteen lentoon. The Old Man Down the Road on edelleen uskomattoman tuore ja täyteläinen, ehkä Fogertyn tuotannon keskeisin mestariteos. Hieman yllättäen kovasti potentiaalinen Rock 'n' Roll Girls ei noussut siiville, myös Midnight Special oli oudon nahkea. Vielä enemmän häiritsivät turhat kuluneet coverit, Pretty Woman ja Summertime Blues, niiden tilalle ei todellakaan olisi ollut vaikea löytää parempia kappaleita Fogertyn omasta katalogista. Instrumentaalikitarajammailut ovat aina kuuluneet CCR/Fogertyn repertuaariin, mutta nyt niitä tuli tavallista enemmän, ehkä tapahtuman näennäisen jazz-luonteen takia. Niitä en välttämättä olisi halunnut kuulla, Keep on Chooglin' ei ole koskaan ollut suosikkini, mutta täytyy myöntää että Ramble Tamble oli konsertin kohokohtia. Monia tuntui ihmetyttävän Fogertyn runsas kitaravalikoima, mutta ammattimies on tarkka vivahteistakin. Positiivisella puolella oli myös se, että Fogerty ei höpöttänyt joutavia itsestäänselvyyksiä, kuten esim. 1997 Helsingin keikalla. Edellisen Helsingin keikan tapaan kuultiin harvinainen single Comin' Down the Road vuodelta 1973, nyt ei aivan yhtä tiukka versio, mutta upeasti rullasi kuitenkin. Ryhdikkäältä Revival-levyltä esitettiin löysästi ainoastaan Don't You Wish It Was True, mutta tuore Everly Brothers/Blue Ridge Rangers -levytys When Will I Be Loved kulki lähes E Street Band -tyylisellä kuohkeudella, keikan paras koveri ylivoimaisesti.

Michael Monroe oli eturivissä valmiina hyppäämään lauteille Up Around the Bendiin, mutta Fogerty on tunnetusti ailahteleva yhteistyökumppani, tämä(kin) hieno teos jäi soittamatta. Missä Centerfield? Muutenkin loppuveto jäi hieman vajaaksi, Proud Maryn jälkeen ainakin Travelin' Band olisi osunut hyvin. Kuitenkin 1h 45 min, se on 65-vuotiaalta muusikolta hyvä suoritus, kun intensiteetti pysyi koko ajan korkealla. Yleisö oli liian heterogeenistä, ennen Proud Marya se ei osallistunut mainittavasti tunnelman luontiin.

Jack Arnold: The Incredible Shrinking Man

50-luvun scifi-fantasioista onnistuneimpia. Richard Mathesonin kirjoittama tarina alkaa kohtalonomaisella voiceoverilla noirin tapaan ja muuttuu sitten hetkeksi eisenhowerilaisen perheidyllin kuvaukseksi. Suoralla tragedialla edetään, vaikka absurdilta hilpeydeltä ei voi välttyä. Sitten näyttävimmissä kohdissa ollaan jo puhtaan kauhuactionin puolella ja homma huipentuu upean filosofiseen lopetukseen. Harvinaisen hallittu työ, tekniset trikitkin tuntuvat ajattoman toimivilta.

Vakka-Suomen Prykmestar Luomu Pils

Pidin Vakka-Suomen peruspilsiä enemmän täyteläisen maltaisena hellinä kuin kuivana pilsinä. Tämä vahvempi (5,2%) luomuversio vaikuttaa samantyyppiseltä. Runkoa on lähes rotevasti, mutta kyllä humalointikin on mukavan öljyisen liukkaalla tavalla katkera, ei siis tällä kertaa raikkaan rapea. Luomuoluissa usein esiintyvä nahkeus puuttuu. Jonkinlaista suolaista maustetta on aistittavissa, lähes savuisuutta. Etiketin lauseessa esiintyvän kotimainen-adjektiivin voisi lukea liittyvän ohramaltaan lisäksi humalaankin, mutta ei varmaankaan suomalaista humalaa ole tähän löydetty. VASP on ryhdikäs suomalainen pienpanimo, ei aivan kärkikolmikossa, mutta ei enää kovin kaukanakaan, olisipa vastaavia vain pohjoisempanakin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Michael Harvey: The Chicago Way

Keväällä Chicagossa huomasin suitsutusta uudelle paikalliselle rikosromaanikyvylle. Nyt sitten käsissä vuodelta 2007 Harveyn noirahtava esikoisteos, joka käynnistyy puhtaalla Chandler-tyylisellä huulenheitolla. Ensimmäisen persoonan kerronnalla mennään ja metatyyppisiä vieraannuttavia kommentteja lukijalle, joissa viittauksia mm. Hawksin The Big Sleep -tulkintaan. Dialogivoittoista tekstiä, huumoriin kietoutuu pian karua katuväkivaltaa ja hieman epäuskottavaa poliisiproseduraalia, koska päähenkilö on vanhakantainen yksityisetsivä. Dennis Lehanelta selviä vaikutteita, mikä ei ole huono asia. Sävyt synkkenevät puolivälissä entisestään ja vauhti on trilleriasteikollakin kovaa, Harvey saa tekstin kyllä rullaamaan hyvin. Chicagon paikallisväri ei ole kovin sakeaa, mutta kohtuullisen monipuolista, irlantilaisuuteen painottuen. Ikävä kyllä Harvey ajaa samantien miinaan sotkemalla soppaan kaavamaista sarjamurhaajajuttua. Ja ei pysähdy vielä siihenkään, vaan lainaa suoraan Kasdanin Body Heatistä (tai Cainin Double Indemnitystä) lisäkäänteen. Hauskaahan se on, mutta jokin raja pastisseillakin. Kokonaisuus jää pettymyksen puolelle, tällaisiin kunnianosoitus-pulpeihin alkoi kyllästyä jo 1980-luvulla.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

En ole aiemmin tutustunut Johannes Westön sedän Kjellin tuotantoon. Läheisin kontakti tapahtui kesällä 2000, kun vierailin Helsingin Seurahuone-hotellissa samaan aikaan kun siellä kuvattiin Westön romaaniin Leijat Helsingin yllä perustuvaa elokuvaa. Suomenruotsalainen kirjallisuus on muutenkin melko vierasta, Donnerilta olen lukenut vain elokuvajuttuja, Gunnar Mattssonilta sentään alkoholismitilityksiä. Nyt käsillä oleva Westö-teos on lavea historiallinen romaani viime vuosisadan alkuvuosikymmeniltä. Westö näyttää perehtyneen todella yksityiskohtaisesti Helsingin historiaan ja se on romaanin suurin vahvuus. Itsekin olen joskus pohtinut Kulosaaren sijaintia työläiskaupunginosien puristuksessa, Westö kuvaa herkullisesti sakilaisten piirittämän seudun kehitystä. Romaanin alkupuolen draamallinen huipentuma on tietysti vuoden 1918 tapahtumat, joihin ruohonjuuritasoinen ja Helsinki/Uusimaa -keskeinen näkökulma tuo mielenkiintoisen säväyksen. Valkoisten terrorin kuvaus, erityisesti Länsi-Uudenmaan pataljoonan osalta, muistuttaa kovasti Natsi-Saksan tai Jugoslavian alueen touhuja, ehkä se sellaista olikin, mutta ehkä myöhemmät tapahtumat ovat leimanneet Westön näkemystä, kun dokumentit vuodelta 1918 ovat viitteellisempiä. Westön sympatiat tuntuvat olevan enemmän punaisten puolella, mutta innokkaammin hän kuvaa joutilaan ruotsinkielisen yläluokan iloittelua kieltolain kosteissa tunnelmissa. Westön pitkävirkkeinen tyyli tuntuu hieman vieraalta, rytmitys ei ole niin vetävä kuin haluaisi. Yksi luku on kirjemuotoinen, tapahtumia saadaan etenemään vauhdilla, mutta hieman helppo ratkaisu on. Pieniltä virheiltä ei ole vältytty, Neuvostoliittoa ei oltu perustettu vielä keväällä 1918, ei edes talvella 1920.

Kirjaa lukiessa tulee mietittyä kielikysymystä. Romaanin valkoiset ovat tietysti ruotsinkielisiä (suomenruotsalaisia kutsutaan itäruotsalaisiksi), mutta niin myös suurin osa punaisista, lähtöisin Inkoosta ja Sipoosta. Se tuntuu kainuulaisesta liian pieneltä otokselta, mutta ehkä Westö ei laajempaan skaalaan ole pyrkinytkään. Tulee heti mieleen, että romaanikin olisi ehkä sitten pitänyt lukea ruotsiksi, vaikka olen ajatellut suomenruotsin olevan rakenteeltaan ja hengeltään niin lähellä suomea, että käännöksessä ei merkitykset ohene tai vääristy. Westö itsekin väittää tarkistaneen ja hyväksyneen suomennoksen yksityiskohtaisesti. Silti suomenkieli tuntuu kovin vieraalta romaanin ympäristössä. Yksi päähenkilöistä, Sipoon punapäällikön kalliolainen poika, puhuu stadin slangia ja se näyttää Westön dialogissa kankealta suomeksi, olisi hauska verrata onko se samaa alkuteoksessa. Teoksen hienosti valittuja teemoja ovat jalkapallo ja jazz. Unohdettu juoksulegenda Albin Stenroos saa mukavasti mainintoja. Ilmeisen fiktiivisessä jazzin Helsinki-maihinnousussa intensiteetti kuitenkin hiipuu, tarina lässähtää, uusia turhia henkilöitä astuu esiin. Koko romaani hajoaa pahasti käsiin 20-luvun lopun haahuiluissa, edes Chappaquiddick-tyyppinen naisia tappava sillalta-ajo Kulosaaressa ei nosta draamaa lentoon. Lapuanliikkeen ja Mäntsälän kapinan kuvaus tuntuu lähes wikipediasta peistatulta. Teos on saanut paljon palkintoja, mutta nehän eivät ole koskaan ennenkään kertoneet kohteen laadusta mitään. Silti Westö pystyy rakentamaan hienoja kohtauksia, kuten Montevideon satamassa saksipotkua treenaavan mustan miehen kohtaaminen kesken matruusi Allu Kajanderin krapulanparantelua. Romaani hieman tiivistyy lopussa henkilöiden kohtaloita kasaan kurottaessa, mutta alkupuolen tiheyttä ei Westö enää saavuta. Epilogi huipentuu 1944 hieman yllättäen Oulun pohjoisosiin. Ei tämä oikein vakuuttanut, ehkä seuraan jatkossa tiiviimmin Johannes Westön jalkapallouraa kuin setänsä kirjallista taivalta.

Kathy & Lee Hayward: Drinking and Driving in Colorado - A Guide to Colorado's Brewpubs

Tilasin tämän makaaberilla huumorilla nimetyn omakustanne-tyyppisen teoksen suoraan tekijöiltä. Sisältö on valitettavasti pettymys. Tekijöiden oma kontribuutio rajoittuu panimobaarien interiöörin tylsän asialliseen kuvaukseen. Oluiden luonnehdinnat on lainattu panimoiden omista teksteistä ja toimintaympäristökuvaukset ovat peräisin kaupunkien omista turistibrosyyreistä. Ylimalkaisista kartoista ei ole mitään hyötyä. Kuvat ovat suttuisia ja käpristyvässä paperissakin on kai jotain laatuongelmaa. Pientä iloa on olutaiheisissa sitaateissa, jotka on poimittu Cheers-tv-sarjan tyyppisistä lähteistä. Maine-panija David Gearyn nimiin on merkitty Schweinheitsgebot-määräys: don't put anything in your beer that a pig wouldn't eat. Kirjoittajat, eläkkeellä oleva opettajapariskunta, valitsevat jokaisesta panimosta suosikkioluensa, mutta niiden tueksi ei ole juuri mitään perusteluja. Olen käynyt Coloradossa vain Denverissä ja Boulderissa, joten asiasisällön puutteita ei voi kunnolla arvioida. Huolestuttavasti mukana ei kuitenkaan ole Denverin keskeinen brewpub Pints Pub. Teos ei toimi matkaoppaana eikä olutesittelynä, mutta välittyy siitä kuitenkin Coloradon mielenkiintoisuus olutalueena.

C.J. Sansom: Winter in Madrid

Kauemmas historiaan sijoittuvia romaaneja aiemmin kirjoittaneen Sansomin romanttinen vakoilutrilleri vuodelta 2006 astuu Alan Furstin ja Robert Wilsonin reviirille, miksei myös Hemingwaynkin. Tapahtumaympäristönä on nimittäin Espanjan sisällissodan jälkeinen Madrid syksyllä 1940, Britannian taistellessa yksin Natsi-Saksaa vastaan. Vastahakoisen vakoojan teema on yhtenevä John le Carrén monien hahmotusten kanssa, mutta Sansomin tyyli on lähempänä iberiaanista Wilsonia. Juoni keskittyy Francon pähkäilyyn liittyäkö Hitlerin rinnalle toiseen maailmansotaan. Britannia yrittää pitää Espanjan puolueettomana, kaikin mahdollisin keinoin. Kerronta sisältää toistuvia takaumia sisällissotaan ja varhaisempiin vaiheisiin englantilaisessa sisäoppilaitoksessa. Päähenkilöinä on neljä brittiä, joiden hahmoihin Sansom saa laveutta, mutta ei välttämättä syvyyttä. Henkilöhahmot ovat liian kaavamaisia, eivätkä edes riittävän kiinnostavia. Varsinainen trillerijuoni on vaatimaton, se ei etene juuri mihinkään ennen loppuratkaisua. Resignoitunut loppuasetelma on miellyttävän alakuloinen ja tasapainoisen uskottava. Parhaiten Sansom onnistuu Madridin lohduttoman ilmapiirin rakentamisessa, taustat on tutkittu tarkoin ja varsinkin katolisen kirkon brutaali rooli saa mieleenpainuvan ja ilmeisen realistisen kuvauksen. Henkilöinä esiintyy Franco itse ja muitakin todellisia hahmoja, Sansomin sympatiat ovat selvästi ei-kommunistisen tasavaltalaisosan puolella, varsin varovaisen poliittisen korrektisti kuitenkin, brittiläinen yläluokkakin saa hyytävän roolin. Tekstiä on kuitenkin aivan liikaa, yli 500 sivun romaanin kahlaaminen oli melko puuduttavaa. Sansom jää kauas Furstin iskevyydestä tai Wilsonin teräksisestä tarinan kaaresta.

Burton Bridge Burton XL Bitter, real ale

Meripihkan väri, täysin kirkas. Ohuehko runko, vain 4%. Pähkinää suutuntumassa, makeuttakin, ei varsinaisesti hedelmää. Hyvin raikasta ja tuoretta. Miellyttävän rankka humalaisen katkeroinen todella kuiva jälkimaku kruunaa hienon after-football -oluen. Baarissa melko seesteinen tunnelma MM-finaalin jälkeen, tulos varmaan tyydytti useimpia, pelin taso tuskin ketään. Oluthuone Leskinen, 12.7.2010.

Hollanti - Espanja 0-1

Pedro avauksessa, eli täysin sama miehistö kuin semifinaalissa. Myös Hollannin avaus odotettu, takaisin pelikiellon jälkeen van der Wiel ja de Jong. Espanjalla siniset paidat. Espanja aloitti odotetun aktiivisesti, mutta Hollanti sentään otti kontaktia korkeammalta kuin Saksa semifinaalissa. Ramosilla ehkä parhaat paikat, Kuijt ei saanut hyökkäysihmettä kiinni. Villan vasurivolley sivuverkkoon. Vartin jälkeen alkoi rikkominen, peli lässähti kokonaan. Webb antoi viisi varoitusta, punaisenkin olisi voinut irrottaa. Suurin nilkki van Bommel otti keltaisen jo 23. minuutilla. Värikkäin tapahtuma Hollannin fair play -palautus Casillasille, joka melkein pomppasi maaliin. Kulmasta sentään reilu palautus hollantilaisilta Casillasille. Mielenkiintoinen kulmakuvio Hollannilta, paikka pelattiin väärälle miehelle, Mathijsen vetäisi hudin. Robbenkin pääsi lopussa laukomaan, mutta Casillas torjui. Suhteellisen tasainen ensi jakso, vaikka Espanjalla enemmän paikkoja. Hollanti pystyi rikkomaan Espanjan tyypillisen kärsivällisen rakentelun.

Toinen jakso samaa junnausta. Taas väärä mies ratkaisupaikalla kulman jälkeen, nyt Capdevila. Hollannilla raukkamainen rikkomistaktiikka. Del Bosquelta omituinen ratkaisu, tehoton laitamies Navas sisään Ramosia häiritsemään, nyt surkean Pedron tilalle. 62. minuutilla Sneijder vapautti Robbenin läpiajoon, varsinaisen peliajan paras maalintekotilanne, mutta Casillasilla hieno jalkatorjunta. Villallakin avopaikka Heitingan virheestä, Ramos puski kulmasta yli. Van Bommel yritti provosoida viisi kertaa pienemmälle Iniestalle punaista. Iniesta myöhemmin liian pehmeä alueella. Robbenilla toinenkin heikompi paikka lopussa. Paljon lisää varoituksia. Fabregas mukaan jatkoajalle.

Fabregas jatkoajalla läpi Iniestan syötöstä, nyt Stekelenburgin jalkatorjunta. Mathijsenin kulmapusku yli, Iniesta taas liian pehmeä laatikossa. Van der Vaart de Jongin tilalle, aika rohkea ratkaisu van Marwijkilta. Navasin kimmokeveto sivuverkkoon. Van Bronckhorst ilmeisesti väsyi, tilalle turnausdebyyttiin Edson Braafheid, kapteeniksi van der Vaart. Torres Villan tilalle. Heitinga otti toisen keltaisen ja punaisen Iniestan kevyehköstä kaadosta, Hollannin rikkova taktiikka kusaisi. Iniesta filmasi vielä jatkossa van der Wielin keltaisen. Idiootti-Robben olisi ansainnut ulosajon pelaamalla paitsiovihellyksen jälkeen, keltainen alla, mutta Webb armahti. 116. minuutilla lopulta ratkaisu, Fabregas vapautti keskeltä Iniestan, joka ei nyt erehtynyt. Useampia varoituksia vielä tämänkin jälkeen. Ansaittu voitto Espanjalle, mutta surkea peli. Espanja filmasi, Hollanti potki jaloille.

Pierre Salvadori: Hors de prix

Kevyt romanttinen Audrey Tautou -komedia. Melko matalaotsaista oikeastaan suomalaistyyppistä viinahuumoria, mutta mukana myös lähes lubitschmaisia pieniä elokuvallisia oivalluksia. Materialismin ihannoinnin ironisointi ei oikein minusta onnistu. Ranskalaiset lomakohteet Biarritz-Nizza -akselilla vaikuttavat poikkeuksellisen vastenmielisiltä.

Hollanti - Espanja, ennakkoasetelma

Hollanti oli 1970-luvulla suuri suosikkini, kuten joistakin retroarvioista huomaa. Cruijffin, van Hanegemin, Neeskensin, Rensenbrinkin, Krolin ja Haanin sukupolvi oli lyömätön lahjakkuuskasautuma ja vuoden 1974 joukkue pelasi ehkä hienointa koskaan näkemääni jalkapalloa. Seuraava sukupolvi oli jo paljon heikompi, koskaan en innostunut mediakupla Ruud Gullitista, mutta Marco van Basten oli loistava pelaaja ja Koeman ja Rijkaardkin kohtuullisia. Hämmästyttävien sekoilujen jälkeen Hollanti pelasi Ranskan kisoissa 1998 jälleen upeaa peliä Dennis Bergkampin johdolla, joukkue olisi ansainnut semifinaalipaikkaa paremman sijoituksen. Van Bastenin valmentama ryhmä aloitti loistavasti Alppien EM-kisoissa kaksi vuotta sitten. Etelä-Afrikan kisojen "tähdet" Sneijder, Kuijt, Robben ja varsinkin van der Vaart pelasivat silloin luovasti ja kärjessä oli vielä ilmiömäisessä kunnossa van Nistelrooij. Venäjä osoittautui kuitenkin paremmaksi panosten kovetessa. Hollannissa katsottiin ilmeisesti pitkään peiliin tämän tappion jälkeen. Kauniilla pelillä ei synny tulosta. Valmentajaksi tuli pragmaattinen van Marwijk ja tulosta on tullut rumemmalla otteella. En ole tykännyt yhtään Hollannin tyylistä Etelä-Afrikassa. Joukkueella on neljä Hans-Peter Briegeliä puolustuksen keskustassa: Heitinga, de Jong, van Bommel, Mathijsen. Laitapakit van der Wiel ja van Bronckhorst ovat taitavampia, mutta van Bronckhorstin unelmamaalia lukuunottamatta heidätkin on valjastettu vastustajan rikkomiseen. Sneijder, Kuijt ja Robben ovat pelanneet hyökkäyspäässä eloisasti, mutta maalit ovat syntyneet enemmän onnella kuin taidolla. Van Persie sentterinä on ollut pelkkä vitsi. Hollanti lähtee finaaliin altavastaajana, mutta ainahan on mahdollisuuksia. Jos mestaruus tulee nähdyn kaltaisella pelillä, niin en ilahdu.

Olin innoissani, kun näin lopulta Espanjan maajoukkueen Argentiinan talvikisoissa 1978. Joukkue oli missannut vuosikymmenen aiemmat arvokisat, mutta en uskonut että Real Madridin ja Barcelonan loisto johtuisi pelkästään muutamasta ulkomaisesta tähdestä. Suurin osahan noiden huippuseurojen pelaajista oli espanjalaisia. Maajoukkue oli silloinkin todella nimekäs, Pirri, Asensi, Juanito, Santillana, Quini, mutta eteneminen tyssäsi alkulohkoon. Yhtä surkeaa on ollut jälki sen jälkeenkin. Vasta EM-kisoissa 2008 homma lähti toimimaan. Nopea, älykäs ja taitava lyhytsyöttöpeli tepsi kaikkiin vastustajiin ja tuloksena ansaittu mestaruus. Villa teki eniten maaleja, mutta Fernando Torres vielä hienompi hyökkääjä. Näihin kisoihin Espanja tuli lähes samalla joukkueella, mutta pivote Senna poissa ja Torres toipilas. Puolustus on toiminut loistavasti, vaikka Sergio Ramos on pelannut käytännössä hyökkääjänä. Xavi on pelannut tavallista ylempänä ja vaikeaa on ollut. Saksaa vastaan homma alkoi lopulta toimimaan, mutta ei vieläkään EM-kisojen herkkyydellä, myös Iniesta on ollut hieman väsähtänyt. Villan maalit kannattelivat Espanjan niukoilla voitoilla semifinaaliin asti. Suuri Hymyilemätön, mahdollisesti nerokas Vicente del Bosque otti Saksa-peliin Pedron pelaamaan Lahmia vastaan. Toimi kuin unelma, mutta Villa jäi silti kärjessä irralliseksi samaan tapaan kuin Torres aiemmissa peleissä. On vaikea arvailla, kenet del Bosque valitsee Hollantia vastaan. Helpoin ratkaisu on Pedrolla jatkaminen, mutta del Bosquella voi olla mielessä taas Hollantia varten räätälöity ratkaisu. Jos Fabregas pelaisi keskellä, Xavi voisi laskeutua alemmas ja turhahko Xabi Alonso voitaisiin istuttaa penkille. Del Bosque ei kuitenkaan tunnu luottavan Fabregasiin. Torresia ei kannata peluuttaa, jos ei edelleenkään ole kunnossa ja ehkä Llorenten koostakaan ei ole etua hollantilaisia vastaan. Juan Mata voisi olla musta hevonen, mutta Pedro tuntuu selvästi paremmalta. Joka tapauksessa Espanja on selvä suosikki ja toivottavampikin mestari kuin negatiivinen Hollanti, sitä mieltähän Cruijffkin on.

Saksa - Uruguay 3-2

Pronssiottelu on merkillinen tapahtuma, eihän futisturnauksessa mitään olympiamitaleja jaeta. Ottelua ei kai kutsutakaan pronssipeliksi muualla kuin Ruotsissa ja Suomessa. EM-kisoissa tätä terapianäytelmää ei järjestetä ja se todella joutaisi pois FIFAnkin turnauksesta. Semifinaaliin pääseminen on paljon osuvampi ilmaus joukkueen menestyksestä kuin kolmas tai neljäs sija. Finaalista pudonneiden pelaajien motivointi on melkein yhtä vaikeaa kuin Stanley Cupista pudonneen jääkiekkoilijan innostaminen "MM-kisoista". Monet joukkueet ovatkin peluuttaneet tässä ottelussa varamiehiään kuten Hollanti 1998. Toisaalta jotkut yllättäen semifinaaliin selvinneet ovat halunneet vielä kirkastaa saavutustaan pelaamalla veren maku suussa. Hyvä esimerkki on sattumapronssistaan hävittäjäsaattuetasoisesti juhlinut Ruotsi 1994. Aina en ole edes viitsinyt katsoa peliä, vaikka onhan tapahtumassa nähty viihdyttäviäkin otteita kuten kaksissa viime kisoissa Turkin ja Saksan rennot esitykset. 
 
Tällä kertaa siis vastakkain samat joukkueet kuin 1970 (monet erottelevat Länsi-Saksan ja Saksan, mutta sama Saksan liittotasavalta kyseessä on). Uruguay pelasi silloin parhaalla kokoonpanollaan, mutta Saksa väkersi 1-0 -voiton ilman Maieria, Beckenbaueria ja Grabowskia. Nyt aika lailla samoin sateisessa Port Elizabethissa, Uruguaylla parhaat miehet, Saksa ilman Neueria, Lahmia, Podolskia ja Klosea. Kapteenina Schweinsteiger ja Podolskin paikalla todella omituisesti Jansen. Avointa nopeaa peliä, useita maalitilanteita. Özilin kulmasta Friedrich puski ylärimaan. 19. minuutilla Schweinsteigerin kaukolaukauksen Muslera sylki ulos ja Müller lakaisi reboundin verkkoon. Kymmenen minuuttia myöhemmin Diego Perez ryösti pallon Schweinsteigerilta Suarezille vastahyökkäykseen, syöttö Cavanille, joka tasoitti varmasti. Lopussa kovasti buuauksia kerännyt lentopalloilija Suarez veti ohi avopaikasta. Avonainen peli jatkui toisella jaksolla. Arevalon syötöstä yksi kisojen hienoimmista maaleista, Forlanin kova kääntövolley pompulla verkkoon. Saksa kuittasi melko pian, Boatengin keskityksestä Jansen puski Musleran läheltä tasoituksen. Saksa painosti enemmän, Özilin kulman jälkeisestä hässäkästä Khedira puski voittomaalin takanurkkaan. Yliajalla Uruguaylla tasoitusmahdollisuus, Forlanin hieno vapaapotku kimmahti ylärimaan. Forlan turnauksen paras pelaaja.

Avery Samael's

Taas tammilastuissa kasvatettu juoma, nyt punaruskea ale Coloradosta. Mausteinen makea olut, pullotettu neljä vuotta sitten. Peräti 14,5%. Tähän on lisätty turbinado(?)-sokeria, mutta makeus ei täysin tahmeaa. Hyvin makeaa silti, alkoholikin on aistittavissa. Kokonaisuutena siis ylimakea barleywine, ei kovin ihmeellinen, Avery tekee paljon parempaakin. Pääsin käymään takahuoneen kylmiössä, kun baarimestarin kanssa alkoi olla turhauttavaa arvuutella listalla olevien ja todellisuudessa tarjolla olevien oluiden välillä. Kovin montaa mielenkiintoista kokeilematonta ei kylmiöstä löytynyt. Varsin hiljaista Kemin keskustassa keskikesän lauantai-iltapäivänä. Satuin juttelemaan sodankyläläisen supikoirametsästäjän kanssa. Supikoiria on kuulemma Kemin seudullakin laumoittain. Kemi, Kukko, 10.7.2010.