Beer Hunter's Sydämeesi Jouluoluen Tein

Firman pikkujoulujen etkotilanne Katajanokalla. Poseidonissa ei kovin usein tule käytyä, mutta nyt sijainti mätsäsi hienosti. Tuttu baari tietysti ennestään, mutta eihän täällä normaalioloissa tule käytyä, baari ei ole tavanomaisten kulkureittien varrella eikä harrasta esim. omatuontia, jonka takia juuri täällä tulisi pistäydyttyä. Nyt sitten kuitenkin päädyin baariin, aluksi ei muita asiakkaita, mutta nopeasti paikalle osui runsaasti saman firman  kohtalotovereita. Poseidon on jäänyt HOK-Elannon uudistuksissa varjoon, mutta varsin edustava oluttarjonta paikalla nytkin. Päädyin porilaiseen jouluolueen, niljakkaaseen jouluiskelmään viittaava nimi,  6%, mustaa, mausteista, kuivaa, salmiakkisuutta, jopa katkeruutta havaittavissa. Jos nyt jouluun jotain spesiaalia halutaan, niin tässä on kohtuullisen toimiva ratkaisu. Poseidon, 5.12.2018.

Sonnisaari Brutis, pulloversio

Toista viikkoa sitten pääsin kokeilemaan tätä Sonnisaaren uutta stoutia hanaversiona pikaisesti. Samassa tilanteessa paikalla ollut panimon Timo Kanniainen tyrkkäsi pienosakkaalle mukaan pullotetetun version oluesta. Dramaattinen etiketti poikkeaa Sonnisaaren yleisestä tyylistä, tekijänä nyt Jussi Hukkanen, oululainen kuvataiteilija, ei siis Huvila/Passio -suunnilla vaikuttanut samanniminen oluthahmo. 11,8%, siis brut imperial stout, sokeria lisätty, mallastamatonta ohraa, kauramallasta, batch #161. 

Vaahto hieman ruskeampaa kuin Sori Taproomissa, nesteen väri käytännössä musta,  kuivattuja hedelmiä, viikunaa, taatelia. Maku on paahteinen, lähes palanut, keskihiilihappoinen, hyvin kuiva, ei edes kevyesti hedelmäistä makeutta. Maku on ehkä liian sulkeutunut kuivaan tuhkaiseen paahteisuuteen. Tykkään yleensä kuivista paahteisista stouteista, mutta tässä se menee liian tukkoiseksi. Intensiivistä persoonallista otetta tässä kyllä on riittämiin. Hanaversiota en ehtinyt kunnolla makustelemaan, selvästi sama olut on kyseessä, mutta nyt nousee esiin erilaisia makuelämyksiä. Kahvia ja tummaa suklaata kyllä, mutta eivät nekään kovin hallitsevia, tässä on jotain mystistä ennenkokematonta syvyyttä. Joissain belgialaisissa vahvoissa stouteissa samoja piirteitä, ehkä Struisen Black Albert / Black Damnation,  vaikka ne makeampia ovatkin.  Ei tämä ykkössuosikkejani Sonnisaaren tuotannossa ole, mutta ilahduttavan persoonallinen suoritus taas.

Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas.

Malmgård Hedönist Harry Porter

Kun syksyn Saimaa-paketti katosi postissa, odotin ettei Mikkelin suunnalta lisää näytteitä olisi tulossa. Toisin kuitenkin kävi, heti viimeisimpien Arde&Kusettaja -kannustuskirjoitusten jälkeen postiluukusta kolahti Saimaalta pullon ja tölkin pelkistetty paketti. Tölkissä oli jotain olutcocktailia, sen sysäsin saman tien kierrätykseen. Pidin hetken lähetystä jopa jonkinlaisena henkilökohtaisesti kustomoituna kommenttipalautteena, kun hopheadonistille tulee Hedönist-brändillä tuunattua tavaraa. Näin ei ole, selvisi että muillekin bloggaajille sama paketti on saapunut, ei kuitenkaan Kusettajalle. Harry Porterissa on hieman arvoituksellinen kaksimielinen etikettiteksti, jossa puhutaan kahdesta panimoalan edelläkävijästä. Saimaa ja Malmgård? Tässä nimittäin MBH-suhde menee toisin päin kuin Mikkelissä tölkitetyissä Malmgård-oluissa. Valmistaja on Saimaa Brewing Company, mutta valmistupaikka (sic!) Malmgårdin Panimo. 

5,5%, EBU 40, väriarvo EBC peräti 270. Columbus-humalaa, kauraa, kanelia ja omituista Bourbon Vanilla -ainetta. Suomenkielisessä ainelistassa se on käännetty vaniljauutteeksi. Musta olut, tuoksu voimakkaan vaniljainen. Maku yllättävän ohut, mutta todellakin imelän vaniljainen. Humalat eivät tunnu, mallas ei tule varsinaisesti esiin, mutta ehkä tämän silti sokkotestissäkin olueksi luokittelisi. Se on jotain sekin, mutta ei se mihinkään riitä. Kyseessä ei ole hedönist-kamaa, vaan puhtaasti masökist-osastoa.

Saltaire Full Tilt

Palautin pari kirjaa Vallilan kirjastoon ja hetken mielijohteesta pistäydyin viereisessä Backas Barissa. Olen joskus juoksulenkeillä pohdiskellut minkälainen baari mahtaa olla kyseessä. Aluksi kainuulaisena ihmettelin baarin nimeä, kunnes oivalsin sen viittaavan Mäkelänkadun ruotsinkieliseen nimeen. Yllättävän iso väljä korkea tila, baaritiski perällä hieman erillisessä osassa. Todella karu pelkistetty tunnelma, ei käsittääkseni mitään hipsteri-ironista karuutta, vaan halvalla kasattu kalustus kustannusminimointi mielessä. Ei mitään likaisuutta, paikat vaikutti siisteiltä. Väsähtänyttä henkilökuntaa, vain Karjalaa hanassa, pulloissa joitakin tavallisia massatuontioluita. 40 senttilitran Karjala-tuopin hinta 3,80€ hieman hätkäytti craft-kuplabaareja kiertelevää kulkumiestä. Asiakkaat siistinnäköisiä, naisiakin paikalla, yllättävän moni näytti juovan vehnäolutta, sitä olisi ollut pullossa tarjolla. Karjalassa ei mitään hanahygieniaongelmia havaittavissa, riski tuli mieleen, kun niin moni näytti juovan pullo-oluita. 

Virkistävä piipahdus toiseen maailmaan, mutta siirryin sitten tihkusateessa mukavuusalueelle Vaasankadun Haukeen. Bradfordin läheltä pale alea, 5,2%, Australian ja Uuden-Seelannin humalia. Ei ehkä raikkaimmassa kunnossaan, hieman mausteinen hedelmäinen olut. Pehmeää keksisyyttä tulee mukaan, pihkaisuutta myös, mutta ei katkeruutta. South Pacific -fiilis ei lähelläkään esim. Stadin Panimon parhaiden tuotteiden tasoa. Hilpeä Hauki, 4.12.2018.

Tanker Bear Bones Uku Rye Wine

Virolainen ruisviini, 11,5%, 35 IBU, yhteistyö tuntemattoman mainelaisen (siis Maine, USA) Bear Bones -panimon kanssa. Varsin tummaa, viinaisen sekahedelmän tuoksu. Maku pehmeän täyteläinen, kypsää luumua ja rusinaisuutta, positiivinen yllätys. Kuivahko, moniulotteinen, ei mitään siirappista leipäisyyttä. Edelleenkin sain istuskella ikkunajakkararivillä omissa oloissani, hienoa. Panema, 3.12.2018.

Malmö Extra Brut Green DIPA

Pihkaa, karviaismarjaa, hedelmäpastilleja, hieman jotain pistävää otetta, pehmeä silti, kevyt katkeruus. 8,3%, ehkä brut-osaston mielenkiintoisimpia tähän mennessä. Katkeruus sinnikkäästi viipyilevää, jää pitkäksi aikaa pyörimään kurkkuun. Kokonaisuutena hieman kysymysmerkki silti, mutta tykkäsin kyllä varauksin. Panema, 3.12.2018.

Wylam Echoes of Vastness

Oulussa asuessa pienimuotoiseksi perinteeksi muodostui maanantaisin töiden jälkeen piipahdus Oluthuone Leskisen tiskillä. Hektisemmässä Helsingissä ei oikein ole ehtinyt toistuvia tapoja muodostumaan, mutta asia tuli nyt mieleen, kun kiipesin räntäsateisen Harjun yli Panemaan. Epäsosiaalinen tilanne sosiaalisessa tilassa on maanantaina alkuillasta mahdollinen täälläkin, siinä on edelleen viehätystä. 

Newcastlesta DDH pale ale, 4,8%, Centennial, Chinook, Idaho 7. Hieman hedelmäisen hapan, kirpeä, kuiva. Ohuus ei vaivaa, katkeruutta heikosti. Ei kovin hyvä loppupeleissä, vaikka ei mitään vikaakaan. Panema, 3.12.2018.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Viipuri, 1930. Noin seitsemän vuotta on kulunut Porvalin Karelia noir -trilogian avauksesta. Jussi Kähönen ja Salomon Eckert ovat edelleen Viipurin poliisivoimissa ja tutkittavaksi tulee Heinjoelta suutari Erik Mättön katoaminen. Porvalin romaani rullaa huomattavasti avausta paremmin, kun kerronta keskittyy Mättön tapaukseen noin puolet kestosta. Kyseessä on tositapaus ja välillä teos tuntuukin historiatutkimukselta. Ensimmäisessä osassakin Porvali sitoi todellisia tapahtumia fiktion, mutta tässä se on vielä  tiiviimpää. Philip Kerrin Bernie Gunther -sarja tulee väistämättä mieleen esikuvana. Mättön tapaus liittyy Lapuanliikkeen vaiheisiin ja tappajaksikin paljastuu Vihtori Kosolan poika Pentti, tämä ei siis ole mikään juonipaljastus. Kähösen hahmo on nyt täyteläisempi kuin ensimmäisessä osassa, mutta Eckertistä kuoriutuu entistä enemmän kerroksia, kun miestä ammutaan lähes kuolettavasti ja Kähönen perehtyy kollegansa menneisyyteen. Eckertin haavoittuminen siirtää tapahtumia useampia vuosia eteenpäin ja tarina pirstaloituu, ei tosin niin pahasti kuin Sinisessä kuolemassa. Tämän romaanin lyhyempi kolmas päätösosa sijoittuu sitten talvisodan aikaiseen Viipuriin, jota pommitukset ja kuuluisa aavetykki moukaroivat päivästä toiseen. Kähönen hoitelee väestönsuojelutehtäviä ja teos muuttuu lähes puhtaaksi dokumentaariksi sotakuvaukseksi. Kosolan kohtalokin sinetöidään asianmukaisesti. Parempi teos ilman muuta kuin ykkösosa, mutta ei tämä vieläkään lähelle Kerr-tasoa nouse.

Francis Ford Coppola: The Conversation

Godfathereiden välissä kuvattu Coppolan pienimuotoinen paranoiatrilleri ei ensimmäisellä kohtaamisella kolahtanut, mutta teos on kestänyt todella hyvin aikaa. Tekniikka on muuttunut, mutta teemat ovat entistäkin ajankohtaisempia. Antonionin Blow-up on tietysti selvä esikuva, mutta täysin persoonallinen Coppolan tuotos on. San Franciscon miljöö on hyvin hallussa, harmaasävyinen kuvaus luo sopivaa noir-fiilistä ja äänitys on tietysti omaa luokkaansa. Kaiken päälle Gene Hackmanin täydellisen intensiivinen suoritus moniulotteisena Harry Caulina ja yksi 1970-luvun suurimmista mestariteoksista on kasassa. Nuorempana en ehkä täysin sisäistänyt Caulin keski-ikäistä (44v) angstia, mutta nykyään se tuntuu sitäkin uskottavammalta.

Flying Inn Telepathic War Elephant

Edellistä IPAa sameampi, toffeinen, jopa kermainen tuoksu, diasetyyliä? Maku on melko karkea, ei kunnolla hedelmäinen. Mallas jää taustalle ja todellakin diasetyyliä on havaittavissa maussakin. 8%, peräti 100 IBUa, mutta ei katkeruus kyllä nouse esiin. Pien on esitellyt mielenkiintoisia valmistajia, mutta Flying Inn ei niihin kuulu. Espanjan reissuilta valitettavan tuttua laatuhorjahtelua havaittavissa. Pienkään ei siis ole (onneksi?) mikään kultasormi, nyt haukattiin paskaa pahasti. Pien, 1.12.2018.

Flying Inn Jericho

Siirtyminen kaupungin johtavaan craft-baariin, tarjolla tuotteita tuntemattomalta mustalaispanijalta Espanjan Valladolidista. Kirkas kultainen IPA, 7%. Kylmää, varsin paljon hiilihappoja, trooppisia hedelmiä, huomattavan mauton olut, ei katkeruutta. Vaisu tapaus. Pien, 1.12.2018.

The Kernel Pale Ale Chinook El Dorado

Cask-putken jälkeen keg-kamaa Lontoosta, 5,6%, samea. Hieman maltaisempi tuntuma, sitrusta, pehmeää cask-oluidenkin jälkeen, mutta vähän yksiulotteinen. Ei erityisemmin katkeruutta. Puhdasta, mutta ei poikkeuksellisen erottuvaa. Black Door, 1.12.2018. 

Kent Tropic Ale, cask ale

Toinen Black Doorin caskeista, trooppista mehuista IPAa, 4,9%. Pehmeää, nyt on samettistakin, sitruksista, todella huikeaa. Ei niin korkeaprofiilinen kuin edellinen Old Skool, mutta ehkä vielä intensiivisempi. Hieno peräkärrykin jatkaa makua pitempään. Black Door, 1.12.2018. 

Kent Old Skool, cask ale

Kampista kävelysiirtymä Punavuoreen, kaksi Kentin olutta Black Doorin pumpuissa. Old Skool vain 4,1%, mutta ei sentään pelkkä perus-bitter, nyt ollaan jo huomattavasti tanakammalla best bitter -tasolla. Toffeeta, keksiä, pähkinää, katkeruutta. Huikea makupaletti näin kevyessä pakkauksessa. Olut päästetty tänään tarjoiluun, todella raikasta ja tuoretta. Yksi viime aikojen parhaita cask-oluita ilman muuta. Black Door, 1.12.2018. 

Kent Centennial Single Hopped Pale, cask ale

Angleterressa toinenkin kiinnostava cask, Centennial-kamaa Kentiltä, 4,5%. Tuoksu selvästi epäilyttävä, ulkonäössä utuisuutta. Pistävähköä sitrusta, hieman yrttisyyttä, pihkaa, bensiiniä, kukkaisuutta, lievästi katkeraa. Pehmeää kyllä, mutta ei millään tavalla sarjan parhaita. Maku siis tuoksua parempi, mutta ei todennäköisesti ollut oikein suunnitellussa kunnossa. Angleterre, 1.12.2018.

Malmgård Dinkel, cask ale

Malmgårdin Dinkel ei ole erityisempiä suosikkejani, mutta päädyin nyt oluen pariin, kun Angleterre tarjosi sitä cask-versiona. 4,9%, pähkinää, lievästi mausteinen. Ei karkea, mutta ei erityisen pehmeäkään. Riilikäsittely varmaan parantaa, mutta tässä lähtöolut ei kovin miellyttävä mielestäni. Markku Pulliainen on poistunut Malmgårdista, en tiedä miten hän oli tässä cask-projektissa mukana, mutta tämä ei ole sarjan parhaita millään tavalla. Angleterre, 1.12.2018.

Etko Hop Lagoon

Junaliikenne edelleen blokattu Tampereelle joulukuun ensimmäisenä päivänä, joten kohtasin talven avauksen Helsingissä. Teemu Lahtisen, Timo Kanniaisen ja muutamien muidenkin suosittelujen jälkeen en enää löytänyt mitään syytä jättää Töölön Daddy Greens -pizzabaaria tsekkaamatta. Edelleen kova talvinen hyytävä tuuli, mutta urhoollisesti kiipesin Alppiharjun päälle ja laskeuduin sieltä Töölöön. 

Seitsemän hanaolutta, kaikki craftia, upea fiilis, päädyin Etkon lageriin, 5,0%. Samea, hedelmäinen, lievästi mausteinen, kevyesti katkera. Sopiva hiilihappoisuus, mutta ei tämä oikein kuitenkaan kolahtanut. Karu sisustus paikassa, Napoli-tyylistä pizzaa, edelleenkään en tästä systeemistä innostu, märkää ja sitkeää. Haarukkakin oli tylsä, ei sahareunaisella veitsellä työstetyt palaset pysyneet siinä. Ymmärrän kyllä, että tämä ravintola on joidenkin mielestä unelmien täyttymys, mutta itse jään taas outsideriksi tyypilliseen tapaan. Daddy Greens, 1.12.2018.