Etko Grind and Shine India Pale Ale

Toinen Etko-ostos, ilmeisesti vanhan koulukunnan IPA, 6,9 %. Simcoe, Amarillo, cascade, Chinook, Columbus. IBU-numerona peräti 80. Ehkä joulun alla tölkitetty, melkoisen vanhaa jo siis. Vaahtoa runsaasti, tämäkin samea, mutta edellistä ruskeampi. Tuoksussa on kuusimetsäistä pihkaa ja ohuehkoa sitrusta. Taas hyvä matala hiilihappotaso, makeahkoa hedelmäisyyttä, ehkä enemmän trooppista kuin sitrusta, ei varsinkaan greippisyyttä. Ei erityisen raikas, mutta ei tunkkaisuuttakaan. Karamellisuus tässä hieman häiritsee, se peittää pihkaisuutta. Ihmettelen hieman IBU-arvoa, tässä on selvästi vähemmän katkeruutta kuin vaikkapa Seinäjoella juomassani Sonnisaaren hellesissä. Hyvä juotavuus, ei mitään virhemakuja, mutta selvästi jää pettymykseksi NEIPAn jälkeen. Ostopaikka Helsinki, Etko. 

Etko Mix and Match NEIPA

Jussi Kuivila tarjosi viime perjantaina autokuljetusta Herttoniemen Etko-panimon myymälään, joka on auki vain perjantai-iltapäivisin. Sehän sopi, ei panimo kovin kaukana metrolinjasta ole, mutta pienehkön kynnyksen takana kuitenkin. Yhden kylmäkaapin tölkkimyymälä, kohtuullisesti ennen kokeilematonta kamaa. Vilkaisimme myös panimon puolelle, ei ihan pieni operaatio ja tynnyrikypsytystäkin käynnistellään porterin kanssa. Melkoisen paljon olen jo panimoita ehtinyt nähdä, mutta tässä on yksi ainutlaatuinen piirre. Panimo sijaitsee nimittäin kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Ei tämä aivan normaali asuinkerrostalo taida olla, mutta kuitenkin. En muista muualla vastaavaan törmänneeni. 

Ensimmäisenä maistoon uusi NEIPA. Ei paljoa vaahtoa, mutta kaunista sameutta. Raikas satsuma-ananaksinen aromi, matalahiilihappoinen mehuinen maku. Aika miellyttävää, ilman muuta. Runko huojuu hieman, mutta ei tätä ohueksi voi väittää, maltaan tuntee taustalta. Peräkontti on tyhjä, mutta niinhän tilanne usein nykyään on. Selvästi raikkain ja paraskin juomistani Etkon oluista. 5,5 %, Galaxy, Nelson Sauvin, Citra, IBU 35. Tämä oli käsittääkseni tölkitetty 5.2.2020. Ostopaikka Helsinki, Etko.

Urhon Porterpäivät 2020

Töölön mahtavan pubin vuotuinen huipentuma, pääsin muiden sitoumusten takia paikalle vasta klo 16:10, mutta tilaa oli vielä hyvin. Ilahduttavasti tapahtuman nimi oli taas muuttunut, nyt otsikkona Stout- ja porterpäivät. Aiemmin nimessä on esiintynyt portteri, mutta on todellakin jo aika jättää hyvästit tälle muinaisjäänteelle. Kansainvälisesti oluttyyli tunnetaan porter-nimellä ja portteri viittaa Suomessa hankalasti alkoholittomaan virvoitusjuomaan. Seuraava suositeltava askel on tiputtaa myös stout pois nimestä. Stout tarkoittaa nykyään samaa kuin porter, joten sen toistaminen on turhaa. 

Vetäisin aluksi maisteluun Kimiton porterit. Vuoden kegissä kypsynyt 2019 Porter tarjoaa aluksi maitoisuutta ja leipämäisyyttä. Paahteisuus hillittyä, ehkä hiilihappoa liikaa, vähän ohut, karamellia lievästi, silti kuiva. 6 %, jälkimaku tyhjähkö. Täyteläisyyttä kaipaisi lisää puhtaaseen olueen. Laphroaig-tynnyrissä neljä viikkoa viipynyt Smoked Barrel Aged Porter -versio on aivan erilainen. Turpeinen tuoksu tyrmäävää ja sama veto jatkuu maussakin, savuisuus hallitsee voimakkaasti ja tuo tukevuutta ja täyteläisyyttä mukaan, toimii varsin hyvin. En yleensä ole innostunut viskitynnyrioluista, mutta tässä on mielekkyyttä, koska lopputulos on paljon parempi kuin perusversio. 

Rokan olutveteraaniveljekset Urhon ydinryhmän kanssa ovat taas käyneet Perhossa panemassa oman porterinsa. 6,45 %. Hyvin mausteinen tuoksu, inkivääriä, tervaa, uuniomenaa. Pehmeää, ei hiilihappoa oikeastaan ollenkaan, hieno juttu. Mutta lihainen maku on todella epämiellyttävä perverssisti hedelmäisyyteen yhtyen. Tästä tulee ikävästi mielikuva, jossa huonon itsetunnon omaava hipsteriryhmä on päästetty oluen tekoon ja naurettavilla lisäaineksilla yritetään peittää täydellinen ammattitaidottomuus. Maistilan Colonia oli selvästi puhdaspiirteisempi. 7,2 %, hedelmää, öljymäinen, makeahko, ei paahdetta. Vähän yksiulotteinen, lievää mausteisuutta, ei jälkimakua. Tässä vaiheessa iltaa paljastettiin myös uusi valokuva baarin seinälle, Ilta-Sanomien arkistosta. Kyseessä klassinen lentokenttäkuva, jossa asevelisosialistista takinkäännön neuvostodemariksi tehnyt alkoholiongelmainen ulkoministeri Väinö Leskinen seisoo muovikassi kädessä Kekkosen rinnalla. Muovikassin sisältö paljastettiin nyt 50 vuotta myöhemmin. Se sisälsi suklaata ja meetvurstia. Hilpeästi myös Urho's tarjosi asiakkaille samoja tuotteita, ehkä meetvursti maistui enemmän salamilta. 

Seuraavaksi espanjalaiskaksikko. Laugarin Black Widow, 8,0 %, puolalainen Stu Mostow kumppanina, mausteinen tuoksu. Makeutta, ei liikaa mausteita, tukevaa. Anista silti häiritsevästi, ei täysin miellyttävä. Tämä oli kuitenkin paljon nautittavampi kuin La Quincen Vanilla Milkshake, 8,5 %. Suffelia, vaniljaa, makeutta, pehmeää, mutta aivan liian makeaa. 

Viimeisessä parissa ensin Uudesta-Seelannista 8 Wiredin iStout, 10,5 %. Paahteisen tanakka, vähän rommimaisuutta. Täyteläinen, mausteisuutta maltaisuuden ohella. Ei virheitä, ei häiritseviä ominaisuuksia. Hornbeer Dirty Danish Oil peräti 12 %, vähän hapanta, mausteita tässäkin, yllättävän hyvä juotavuus, ei paahdetta, kuivaa, hieman katkeruuttakin mukana. Sosiaalinen tilanne oli koko session aikana päällä, joten muistiinpanot vain suuntaa antavia. Keskittyneemmissä olosuhteissa oluista olisi ehkä enemmän kerrottavaa löytynyt.  St. Urho's Pub, 12.2.2020.

Alefarm Sweet Slumber

Tämän oluen hanalätkässä vain abstrakti kuva, ei oluen panimoa tai nimeä. Seinällä epäselvä (ei siis terävä, teksteistä ei saanut selvää) Untappd-ruutu, johon hanaoluet pyörähtivät esiin noin minuutin välein. Hanaoluen selville saaminen edellytti siis joko henkilökunnalta kysymistä 1990-luvun jo unohtuneeseen retrotyyliin tai oman päätelaitteen Untappd-sovelluksen käynnistämistä. Turvauduin luonnollisesti jälkimmäiseen, mutta luin sieltä väärin tämän oluen tyylin imperial IPAksi. Kyseessä on tietysti Alefarmin imperial stout, vieläpä cocoa nibseillä, kanelilla ja rukiilla. Baarihenkilö kävi lämmittämässä lasin kuumavesihanan alla, mielenkiintoista, mutta kannatettavaa toimintaa. 10,5 %, ylimakeaa kamaa siis, karamellia ja vaniljaa, 65 IBUa, yhteistyö Sidekick Brewingin kanssa. Kaneli ja ruis eivät tunnu, makeusmössö hallitsee. Onneksi otin vain 20 cl. Bierhaus München, 11.2.2020.

Fuerst Wiacek Sic Alps

After cinema -oluelle vaihteeksi rautatieaseman Bierhausiin. Pienen maahantuomia mehukaljoja täälläkin tarjolla, ei varsinaisesti kovin edulliseen hintaan. 40 cl berliiniläistä NEIPAa 11,60€. 6,8 %, Simcoe, Chinook, Loral. Mehua pehmeästi ja puhtaasti, lievästi katkeruutta. Ananas päällimmäisenä, appelsiinia myös. Hyvin kuivaa, vaikka ei siis erityisempää greippisyyttä. Mitään tässä ei ole oikeastaan vialla, ei erityisempää parannuskohdetta. Silti ei kuitenkaan täydellinen vau-elämys, jostain syystä. Baarin cocktail- listalla IPA Old Fashioned. Jameson Caskmates IPA, bittereitä ja IPA-syrup. En ole ennen kuullut IPA-siirapista. Bierhaus München, 11.2.2020.

Budd Boetticher: Decision at Sundown

Boetticherin ohjaamat seitsemän Randolph Scott -westerniä 1950-luvun lopulla tunnetaan yhteisnimellä Ranown Cycle. Useimmissa oli käsikirjoittana Burt Kennedy ja tuottajana Harry Joe Brown. 1957 valmistunut Decision at Sundown kuuluu sarjaan, mutta Kennedy ei ollut mukana. Yleensä tätä ei ole pidetty sarjan parhaimpiin kuuluvana. Itsekin olen nähnyt ehkä vain kerran tv:stä. Nyt tarjolla Reginan iso kangas, mutta kopio oli varsin kulunut. Saattoi olla ensi kerta, kun näin teatterissa Ranown-kamaa. Useimmat sarjan leffoista ovat preeriavaelluksia, mutta alun stagecoach-kohtauksen jälkeen tämä tapahtuu pelkästään Sundownin pikkukaupungissa. Kennedyn poissaolo näkyy, Charles Langin käsikirjoitus on aika kulmikas ja selviä aukkoja motivoinnissa löytyy. Scottin hahmon kokonaistoiminta asettuu lopussa täysin kyseenalaiseksi ja melkein naurettavaksi, elokuvalta ikään kuin putoaa pohja pois. Katsoja tuntee olonsa harhaanjohdetuksi. Paljon on silti hyvää Technocolorin hehkussa ja muussakin visuaalisuudessa. Yksittäisissä kohtauksissa on tiukkaa jännitettä. Harvoin nähty brittiläinen teatterinäyttelijä Valerie French on paljon vaikuttavampi vampin roolissa kuin hyveellistä morsianta esittävä tutumpi Boetticherin vakiovalinta Karen Steele. Kovin paljoa katsojia ei sateisessa säässä ollut vääntäytynyt Reginan isoon saliin, kaikki miesoletettuja. Klassikkowesterneillä ei ole kaikupohjaa yhteiskunnassa laajemmin.  

Gamma Go Bang

Tanskasta samea, kirpeämpi tapaus, marjaisia hedelmiä, appelsiinia, mutta ei erityisen raikas tämäkään. 8,0 %, Cashmere, Simcoe, Mosaic, Simcoe. Nyt kyllä täyteläisyyttä, hieman katkeroakin. Kuivaa, ehkä liikaa hiilihappoa. Pikkulintu Ruttopuisto, 10.2.2020.

Pressure Drop Domino Topple

Harvemmin vastaan tullut brittipanimo, ainoa aiempi kokeilu Lontoossa viisi vuotta sitten. Nyt IPAa, 7,3 %, lievästi samea. Kissanpissaa tuoksussa, maku maltaisempi, sitrus silti hyvin esillä. Ei ehkä aivan niin raikasta kuin toivoisi. Raparperisuutta hyvällä tavalla. Illan paras katkeruus, vaikkei se paljoa olekaan. Netistä vilkaistuna tässä oli arvattavasti Mosaicia, melkein sinkkuna, katkeroa vahvennettu Magnumilla. Pikkulintu Ruttopuisto, 10.2.2020.

Keesmann Bock

Bambergista bockia, edellinen kohtaaminen lähes 20 vuoden takaa. 6,9 %, hyvin vaalea ja täysin kirkas. Ereittäin maltainen, makea. Yllättävänkin makea, ei metallia, ei peräkärryä. Pehmeähkö, ei tunnu kovin täyteläiseltä, mutta on tämä silti varsin hyvää. Ruttolinnun sivuseinällä on kirjahylly, en ole ennen huomannut. Pikkulintu Ruttopuisto, 10.2.2020.

Tornio Lapland ESB

Orionin After cinema -oluena Angleterressa ei nyt poikkeuksellisesti cask alea, vaan extra special bitteriä Torniosta. 5,9 %, tummanruskea, ruma. Maltainen, leipäinen, hieman talkkunaisen hapan. Ei kovin makea, mutta silti enemmän brown ale kuin tuhti bitter. On varsin riskaabelia nimetä olut ESBiksi, ja omaan jalkaan laukaus tälläkin kertaa osuu. Perätila on liian tyhjä, epämiellyttävä kokonaisuus. Angleterre, 10.2.2020. 

Jörn Donner: Tvärbalk

Jörn Donner oli niitä taiteilijoita, joka tuntui mediahahmona merkittävämmältä kuin teoksensa. Eli siis hänen teoksensa olivat kehnoja. Näin voi varsin perustellusti todeta Donnerin Suomessa ohjaamista elokuvista, en ole mihinkään olennaisesti merkittävään niissä törmännyt. Romaaneja en yksittäiskokeiluja lukuunottamatta ole lukenut, mutta mitään kiehtovaa ei näyttäisi sielläkään olevan, suomenruotsalaisen yläluokan tunkkaiset ongelmat kliinisesti kerrottuina eivät kuulosta kiinnostavilta. Ajankohtaisena reportterina Donnerilla oli ansioita, mutta ne eivät kuulu tämän blogin rajaukseen. Elokuvatuottajana Donner oli huomattava, mutta sielläkin hänen panostaan on vaikea arvioida lopputuloksista, koska perinteiseen auteur-teoriaan uskovana pidän ohjaajaa elokuvan tekijänä.  

Jäljelle jää Donnerin neljä Ruotsissa ohjaamaa elokuvaa 1960-luvun puolivälissä. Blogiin en ole niitä arvioinut, muutaman olen aiemmin nähnyt, mutta muistikuvat ovat hataria. Nyt oli mahdollisuus nähdä Donnerin viimeinen Ruotsi-leffa vuodelta 1967 Orionin kankaalla, Tvärbalk on suomeksi Poikkiparru. Nimi ei viittaa pornogenreen. Tätä en muista koskaan ennen nähneeni. Mustavalkoinen tarina kahdesta pariskunnasta, pohjalla Sivar Arnérin romaani vuodelta 1963. Selviä Bergman-vaikutteita, kuinkas muutenkaan. Epämääräinen löysä alku, mutta elokuvan ote terävöityy ja tiivistyy loppua kohti. Harriet Andersson näyttelee (ilmeisesti) unkarinjuutalaista holocaustin uhria, joka on aivan erilainen hahmo kuin ruotsalaiset kanelipullien kasvattamat juhannussalon ympärillä tanssivat kermaperseet. Takaumien kaltaisissa osissa yllättäen Budapestista turistiotoksia, jotka eivät oikein holocaustiin nivoudu. Silti tässä on jotain särmää, ehkä romaanista peräisin, kyllä tämä peittoaa selvästi Donnerin suomalaiset elokuvat. Ehkä Donnerin olisi pitänyt jäädä Ruotsiin. Näytöksessä esitettiin aluksi Donnerin Monica Zetterlund -lyhytelokuva Vittnesbörd om henne ruotsalaisesta jazzdiivasta vuodelta 1963. Vaikuttavia laulusuorituksia, mutta muuten vaatimaton lopputulos. 

Wallace Stroby: The Heartbreak Lounge

Vuonna 2011 luin New Jerseyn Springsteen-kulmille sijoittuvan rikosromaanin, joka oli Wallace Strobyn esikoisteos. Tykkäsin kohtuudella, mutta silti Stroby unohtui. Kunnes sitten George Pelacanos mainitsi miehen uusimmassa teoksessaan, päätin tutkia Strobyn tuotantoa lisää. The Heartbreak Lounge on vuodelta 2005 ja suoraa jatkoa edelliselle The Barbed-Wire Kissille. Päähenkilönä on sama ex-statetrooper Harry Rane, joka asuttaa vanhaa sukutaloaan Colts Neckissä tyttöystävän muutettua Seattleen. Jersey Shorella pyöritään edelleen Springsteenin lauluista tutuissa maisemissa Ford Mustangilla ajellen. Ranesta huolimatta fokus tarkentuu tällä kertaa enemmän psykopaattiseen multimurhaajaan Johnny Harrowiin, joka Floridan Glades-vankilasta päästyään asettuu ränsistyneeseen motelliin Asbury Parkissa, tunnesyistä. 

Romaani on todella väkivaltainen, ruumiita tulee Charles Willefordin tahdilla. Poikkeuksellisen sitkeähenkinen Harrow muistuttaakin joitakin Willefordin luomuksia. Willefordille tyypillistä huumoria ei kuitenkaan paljoa ole, Strobyn romaani on äärimmäisen synkkä. Tarina etenee kohtalonomaisesti ennaltamäärätysti kohti täydellistä tuhoa. Juoni ei siis ole erityisen nautittava, mutta varsin tiukkaa jännitystä Stroby kutoo kasaan. Glamouria ei ole tippaakaan, tässä liikutaan yhteiskunnan karuimmilla portailla. Ranen ja jopa Harrowin hahmoissa on monia ulottuvuuksia, tämä on luultavasti parempi kuin edeltävä teos. Muistikuvat tosin siis jo varsin hailakoita siitä. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään mestariteos, ehkä kuluneet 15 vuotta ovat myös vanhentaneet teosta, ajat ovat muuttuneet. Stroby on jatkanut uraansa, mutta tämän jälkeen oli viiden vuoden tauko. Uusissa teoksissa eri henkilöitä, Harry Ranen tarina päättyi siis mitä ilmeisimmin tähän. Ehkä näin oli parempikin, miehessä ei sittenkään ole Harry Boschin kaltaista kestävää karismaa. Stroby on kirjoittanut neljä romaania Crissa Stone -nimisestä varkaasta ja kaksi muuta standalone-teosta. Kaikki ovat saaneet hyviä arvioita, ehkä Strobya on luettava lisää.

Keesmann Sternla Lager

Zum Sternla on Bambergin vanhin oluttupa, mutta en tiedä onko tällä Keesmannin oluella yhteyttä siihen baariin. Kun kävin ensi kerran Bambergissa vuosituhannen alussa, join Keesmannissa Sternla-nimistä sameaa kellerbieriä. Tämä Sternla on täysin kirkas, kuparinvärinen tummahko lager, 5%. Maltainen, makeahko, yksiulotteinenkin. Ei jälkimakua tässäkään ja lievästi ikävä makeus tökkii. Odotin parempaa. Pikkulintu Ruttopuisto, 8.2.2020.

Kirkstall Vocation Betamax Hazy Oat Pale Ale, cask ale

Leedsin Kirkstall tehnyt yhteistyötä läheisen Vocationin kanssa,  4,5 %, Citra, Columbus ja Centennial.  Videonauhanostalgiaa. Tosiaan sameaa caskia, tähänkin on nyt tultu. Pehmeää, trooppishedelmäinen. Liikaa hedelmäisyyttä tuntuu tässäkin, mallas jää liian pieneen sivurooliin. Jälkimakua ei ole tässäkään, selvä pettymys. Black Door, 8.2.2020. 

Sudden Death Mad Scientist Übergeil

Saksalais-unkarilaista kollaboa DIPAssa, 8,5 %, Motueka, Galaxy, Vic Secret, Ekuanot ja Citra.  Vähemmän samea kuin edellinen. Makeaa sitrusta, mallas heikossa roolissa, liikaa hedelmää. Katkeruutta ei oikeastaan yhtään, jälkimaku täysin tyhjä, varsin heikko kokonaisuus. BrewDog, 8.2.2020.

Cool Head Gamma Sudden Death Hulk Juice

Jätkäsaaresta edelleen samean sumuisessa kelissä Viiskulmaan. Tuusulassa tanskalaiset ja saksalaiset mukana keittämässä DIPAa, 8%, Vic Secret, Citra, Mosaic, Galaxy.  Samea, mangoa ja ananasta. Makeahko ja karkea. Mallas puuttuu, liian läpitunkevan hedelmäinen. Voss Kveik -hiiva käytössä, se ehkä twistaa tämän epämiellyttäväksi, en ole kveikin ystäviä. BrewDog, 8.2.2020.

Olaf Mikkeller Party Like It's 1475 Pils

Jätkäsaaren uudehkoon baariin ensivierailu. Kolmeen osaan jaettu tila, leveä tila kadunsuuntaisesti. Kymmenkunta hanaa, ei mitään kovin yllättävää. Savonlinnan Musta Virta on vaihtanut nimensä Olafiksi ja tehnyt pilsin Mikkellerin kanssa. 4,9%, melkein kirkas, maltainen, lievästi makea, Vähän karkea, vaikka hiilihappoa maltillisesti. Pihkaa ja nihkeyttä, katkeruutta voisi olla enemmän. Barley & Bait, 8.2.2020.