skip to main |
skip to sidebar
Pitkästä aikaa uutuusmaahantuonti Latviasta. 4,2%, neutraali tuoksu. Liukkaahko pehmeä makeahko suutuntuma. Lievästi diasetyylinen maku ei kohoa täyteläiseen maltaisuuteen, jälkimakua ei sanottavasti ole. Monet jaksavat edelleen hehkuttaa Baltian maiden olutkulttuuria, mutta itse olen lähes poikkeuksetta toistuvasti pettynyt alueen oluisiin. Historiaa varmaankin on vaikka muille jakaa, mutta nykytilanne on masentava. Ei tämäkään olut käsitystä muuta. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Koffin uutuuteen luvataan enemmän mallasta, runsaammin humalaa. Hienoa, että raaka-aineisiin panostamista käytetään markkinoinnissa. Tuoksussa onkin ruohoista humalaa, mutta maku ei tunnu juurikaan täyteläisemmältä kuin perus-Koffissa. Jälkimaussa on kapealla tavalla katkeruutta, selvästi havaittavissa, mutta paljon enemmän toivoisi. Humalointi lähestyy saksalaista vaisua pilsiä, mutta mallasrunko ei nouse samassa tahdissa. Syynä lienee suomalaisten jättipanimoiden rakastamassa tärkkelyksessä, josta näköjään pidetään kiinni viimeiseen asti. Ainoa motiivi tärkkelysinnolle täytynee olla pelkkä alaston ahneus, osakkeenomistajille on tuotettava lisää rahaa säästämällä tuotantokustannuksissa. Selvästi siis parempi uutuus kuin Olvin saunaolut, mutta ei tätäkään innoittavaksi voi kutsua. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Uraauurtava rockumentary Bob Dylanin akustisesta Englanninkiertueesta 1965. Alkuteksteissä elokuvan nimessä Don't kirjoitetaan ilman heittomerkkiä. Käynnistyy paljon esitetyllä "videolla" Subterranean Homesick Bluesista. Haastatteluja, takahuonehengailua ja huulenheittoa. Käsivarakameralla mustavalkoisesti saadaan melko uskottava vaikutelma "todellisuuden" tallentamisesta. Mukana keikkapalkkioneuvotteluja käyvä manageri Albert Grossman, Joan Baez epämääräisessä roolissa, Animals-pianisti Alan Price ja runoilija Allen Ginsberg. Hilpeän sanailun kohteena oleva paikallinen kilpailija Donovan piipahtaa paikalle. Musiikkikohtaukset eivät ole kovin kiinnostavia, mutta Dylan ei ehkä koskaan myöhemmin ole vaikuttanut yhtä hyväntuuliselta ja itsevarmalta.
Belgialaista valko-olutta, witbier-vehnäolutta, yritetään nyt lanseerata kunnolla Suomen markkinoille. Duvel-klassikon valmistaja Moortgat tarjoaa witiä samanmuotoisessa vihreässä pullossa, joka ei Vedett-nimisenä heti Suomessa tuo olutta mieleen. Mikä on varmaan tarkoituskin, tuskin tässä Karhu-jengiä tavoitellaan. Toki witbier on muutenkin varsin kaukana peruslagerista. Kevyesti vaahtoava samea laihakan keltainen juoma näyttää tiskivedeltä, ehkä joltain greippilimsaltakin. Maku on yllättävän paksu, vehnäinen mallas painaa raskaasti, kevyesti mausteinen, jälkimaku ohut. Valitettavasti kokonaisuus on nihkeän tunkkainen, ei raikas kuten tässä tyylissä olisi suotavaa. Korianderin ja appelsiininkuoren pitäisi tulla terävämmin esiin ja hedelmäinen keveys raikkaammin, jotain on ehkä mennyt pieleen. Pullon takaetikettiin saa ilmeisesti suhteellisen pienellä vaivalla oman naamansa, Kajaaninkin kaupassa oli esillä useita vaihtoehtoja. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Iisalmelainen uutuus kokeiltuna saunan jälkeen terassin muutamassa plusasteessa kevättalvisessa Kainuussa. Mielestäni kevyt, mutta voimakkaasti humaloitu ale toimii parhaiten saunaoluenakin. Tämä ei tietenkään sellainen ole, täysin tavanomainen suomalainen halvoista raaka-aineista (tärkkelys, ei juuri humalaa) kasattu teollisuustuote. Maussa on nahkeaa viljaisuutta, ei juuri muuta. Sandelsin tölkityslinjalle vaihdettu tölkkimallia? Tällaiset 0,568 l paradoksaaliset brittipinttitölkit ovat Suomessa nopeasti yleistyneet, harmittava trendi olutbongaajalle, joka joutuu ostamaan (ja mahdollisesti juomaan) tavallista enemmän vaatimatonta standardibulkkia. Eihän tätä olutharrastajalle tietenkään ole suunnattu, mutta saako markkinasegmentin keskiössä sijaitseva Olvi-saunojakaan tyylittömästä tölkistä uusia kiksejä? Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Bob Dylanin elämän ja musiikin inspiroima improvisoitu löyhä episodielokuva. Dylan-hahmoilla eri nimiä ja näyttelijöitä, yksi on 11-vuotias Woody Guthrie -niminen musta poika. Eniten yhdennäköisyyttä Cate Blanchettin Englannissa diivailevassa ilmentymässä. Elokuva alkaa suhteellisen intensiivisesti ja runsas rönsyily pysyy kasassa, mukana on mm. junahoboja ja pseudodokumentaarisia ex-yhteistyökumppanien haastatteluja. Elokuva on kuitenkin ylipitkä ja jännite löpsähtää toisella tunnilla. Arkirealismin, musiikintekijän urakehityksen ja vastakulttuurisen ajankohtaiskommentoinnin yhdistelmä ei jaksa kantaa. Muutama hyvä oivallus, kuten Newportin folkfestivaalin sähkökitarašokin kuvaaminen konepistoolien kautta. Pat Garrettin ja Billy the Kidin yllättävä jälleennäkeminen vanhoilla päivillä sijoitetaan moottoritielinjauskiistojen ympärille. Huumori lähestyy ajoittain Rutles-tasoa, mutta siihenkään suuntaan ei edetä pitemmälle. Viihdyttävää katsottavaa Dylanin vaiheita tunteville, mutta liian hajanainen kokonaisuus, terävämpi lähestymistapa olisi ollut tarpeen.
Saksalaisittain nimettyä tšekkiuutuutta olisi helppo epäillä vain nimimuutokseksi panimon tavanomaisista tummista lagereista. Alkoholia tasan 5%, väri tumman ruskea. Hyvin makea karamellimaltainen suutuntuma, ensimmäisen nielaisun jälkimaussa ehkä kuivaa humalaa enemmän kuin yleensä tavallisissa tšekkitmaveissa, häivähdys diasetyyliäkin. Makeus on niin massiivista, että humala jää jatkossa siirapin alle. Kuohkeaa, pehmeää ja tuoretta tämä on, mutta muuten henkilökohtaisesti lähes juomakelvotonta makeuden takia. Tavallinen tumma Litovel ei muistikuvien mukaan ole näin makea. Kajaani, Hospoda Koruna, 3.4.2010.
Status Quo ei ole koskaan ollut henkilökohtaisesti merkittävä yhtye, mutta 1970-luvun alkupuolella tykkäsin varsin paljon. Tervehenkisen jytäorkesterin perusrock oli kuin raikasta vettä progeaavikolla laahustavalle ja erityisesti Down Down (Deeper and Down) -kappale on pysyvästi piirtynyt muistojen soundtrackille. Ihmetystä herätti myöhemmin, kun kuulin bändin aloittaneen jo 1960-luvulla psykedeelisissä ympyröissä, mutta sehän oli suhteellisen yleistä brittibändien kehityksessä. Hieman kyllä hämmennyin sitten 80-luvulla, kun Kari Peitsamo ryhtyi puhumaan Quosta samassa lauseessa Creedencen kanssa. Kyse ei ole ollenkaan samantasoisista orkestereista, Quon tyylisuuntavaihtelut ja varsinkin syntikkapoppiharhailut kielivät Status Quon tyyppien olevan tavallisia mukavuudenhaluisia rahalle persoja muusikkoja, ei John Fogertyn kaltaisia lahjakkuuksia.
Francis Rossi ja Rick Parfitt päätyivät sitten Ouluun lähes 40 vuotta kunnian päivien jälkeen. Paikalla oli vain kourallinen yleisöä valtavassa teurastamohallissa. Pilviä hipova konsertin hinta, jääkiekko-ottelu ja aikainen aloitusaika (19:50) karsivat varmaan osallistujia, mutta eihän itse bändikään kovin trendikäs enää ole kuin korkeintaan omasta mielestään. Rossi totesi yleisön olevan vähälukuisin 35 vuoteen, ei kovin hyvää mainosta järjestäjille ja Oululle, mutta kertonee jotain myös bändin vetovoimasta. Valkoiset vahvistinkaapit muistuttivat pesukoneita tai sähköhelloja. Yhtye soitti melko lujaa, mutta kitarat oli miksattu liian taustalle. Hieman virkamiesmäinen rutiinitunnelma, mutta ymmärrettävää olosuhteisiin nähden. Carolinella kone käyntiin ja sitten toista tuntia minulle lähes tuntemattomia kappaleita. Keskitien rokkia, boogiebluessävyjä, sävellykset ei kovin tarttuvia, mutta ei onneksi paljoa syntetisaattorihöttöä. Epäilen, että melkoinen osa kappaleista suhteellisen uutta tuotantoa. Autofriikki Parfitt sai jotain ironiaa Don't Drive My Car -teokseen ja moniosainen medley toimi kohtuudella. Ikivanhassa Matchstick-jutussa keveää hippihörhöilyä. Säälittävä versio surkeasta In the Army -koverista, bändi ei näytä päästävän irti tästä mielenhäiriössä tehdystä harha-askeleesta, ehkä se uppoaa edelleen Saksassa niin hyvin. Tämän pohjanoteerauksen huipensi lapsellinen rumpusoolo.
Aivan masentavaa ei sentään kaikki ollut. Setin viimeinen vartti sisälsi bändin tuotannon kestävimmät osat. Vastustamattomasti keinahtelevat Roll Over Lay Down ja Down Down eivät ole kuluneet, vaikka pitkitetyt versiot eivät tehneet niille täysin oikeutta. Rossilla vaikeuksia laulun kanssa, jätti laulamatta korkeampia kohtia. Koreografiassa olisin toivonut enemmän synkronista kollektiivista kitaranheilutusta, varsinkin kun kosketinsoittajakin kävi välillä keppiä vinguttamassa. Konsertin huippukohta oli 1979 levytetty Whatever You Want, tämä Den glider in -originaali on kovassa käytössä tullut liian tutuksi, mutta livenä se toimii taatusti laiskastikin soitettuna. Fogerty-koveri Rockin' All Over the World päätti odotetusti setin, mutta siinä orastava intensiteetti jo hieman lerpahti. Encoret on yleensä alkaneet Paper Planella, mutta Oulussa se jätettiin soittamatta. Nyt lyhkäinen bluespala Parfittilta ja löysä Rock 'n' Roll Music & Johnny Bye Bye. Aivan tyytyväinen en ollut kappalevalintoihin. Status Quo on esimerkiksi levyttänyt loistavasti rullaavan version vanhasta kantrihitistä The Wild Side of Life, joka toimisi hienosti livenäkin. Ei siis mikään huippukokemus, mutta muutaman klassikkobiisin livenä kuuleminen hieman lämmitti mieltä.
Bayern pahasti varamiehisenä liikkeellä. ManU rankaisikin jo minuutin jälkeen, Nanin vapaapotku läheltä kulmalippua, Demichelis kompastui ja ihmepoika Rooney kiskoi vapaasti maalin kattoon. Ote siirtyi Bayernille, joka saikin kohtuullista jälkeä aikaan viihdyttävällä ensi jaksolla. Riberyllä ja Olicilla mukavia paikkoja, mutta vaarallisempaa liikkuvaa hyökkäyspeliä United silti esitti ajoittaisissa vastahyökkäyksissä. Toisella puoliajalla englantilaisjoukkue passivoitui lähes täysin, mutta ei saksalaiset vieläkään vakuuttaneet, varsinkin uusi poika Thomas Müller koko ajan varjojen mailla. Muutama puolittainen tilanne ja sitten onnekas tasoitus 77. minuutilla. Nevillen typerä käsivirhe 25 metrissä, Riberyn vapaapotku, kimposi Rooneyn jalasta maaliin. Sisään tullut Giggs antoi kulman 83. minuutilla, Vidicin voimapusku poikkipuuhun. Yliajalla Gomezilla ottelun paras paikka, van der Sar sormenpäillä sai pelastettua. Perinteisiin baijerilaistapaan Bayern säästi ratkaisun viimeiselle sekunnille, energiapakkaus Olic ryösti pallon Evralta laatikon reunalla ja niittasi voiton isännille. Rooney talutettiin kentältä, toivottavasti toipuu nyt ainakin MM-kisoihin, ehkä Englannin kaikkien aikojen pelaaja jo nyt, ainakin Bobby Mooren jälkeen.
Aiemmin on tullut bristolilaisista Butcombe-oluista vastaan hanaversiona Blond, joka sekin näytti nyt kaupan hyllylle saapuneen. Tämä golden ale vaikuttaa hyvin samantyyppiseltä. Kirkkaassa oluessa pehmeän liukas maku. Hunajaa, laimeaa teetäkin maussa, hieman makea. Humalaa on jälkimaussa, mutta hyvin hillitysti. Liian eleettömän kevyt kaikin puolin. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.
Persoonallinen ja tyylitelty henkilökuva Berlusconia edeltäneestä Italian miniatyyrivoimahahmosta Giulio Andreottista. Nopeita leikkauksia, subjektiivisia kuvakulmia, kamera-ajoja, peckinpahmaisesti kuvattua väkivaltaa ja erityinen panostus musiikkiin, jossa on suuria kuoroja, rockia, operettia ja Sibeliusta. Aluksi parodiselta vaikuttava ote synkkenee loppua kohti turhautuneeksi syytökseksi liukasta supernilviäistä kohtaan. Andreotti alkaa näyttääkin hätkähdyttävästi Nosferatulta. Kovin analyyttinen elokuva ei ole, sivustakatsojan kannalta tässä ei tule uusia todisteita Andreottin osuudesta esim. Moron tai Falconen murhiin. Andreotti on niin sulkeutunut hahmo, että parempaan olisi varmaan ollut vaikeampi päästä.
Hollantilainen samea oljenvärinen olut vaahtoa reippaasti. Juoma näyttää witbieriltä, mutta hedelmäisen humalainen maku viittaa enemmän hiivaisen golden alen suuntaan. Jotenkin väljähtäneen oloinen, ei ehkä parhaassa iskussaan. Pehmeää ja ohutta, jälkimaku voisi olla pitempi. Tässä on liikaa hedelmämehun vaikutelmaa, ohramallas on hieman päässyt unohtumaan. Caskissa voisi toimia paremmin. Tämä panimo on niittänyt vahvaa kulttimainetta nuoremman polven olutharrastajien keskuudessa, mutta omalle kohdalleni ei ole sieltä vielä kovin onnistuneita tuotteita osunut kohdalle. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.
Belgiassa tehty tanskalainen Mikkeller-näkemys amerikkalaistyylisestä pilsneristä. Alkoholia 4,6%, väri tummankeltainen, hieman samea. Voimakkaan mäntyhumalainen maku ja pohjahiivaolueksi hämmentävän sitrushedelmäinen. Hieman juuresmaisuutta, nahkeaa ruohoisuutta, hyvin pitkä pihkainen jälkimaku. Voisi helposti kuvitella india pale aleksikin, tuoreus, kuohkeus ja maltainen täyteläisyys jäävät ihannetapauksesta saavuttamatta. Tämä on selvästi hedelmäisempi, mutta vähemmän maltainen kuin saman valmistuttajan tulkinta tšekkipilsistä. Taas hieman tasapainoton Mikkeller-suoritus, mutta samalla jälleen maukas ja vivahteikas juomakokemus. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.
Isossa pullossa käyvää bitteriä Somersetistä. Sameahkoa, hedelmäinen, vähän makeahkokin. Humalointi varsin makeaa sekin. Ns. hyvä juotavuus, mutta mallaspohja on liian ohut. Minusta bitter ei myöskään saisi olla näin makeaa, enemmän toffeeta ja pähkinää mukaan. Caskissa jälkikäyminen oletettavasti voisi parantaa kokonaisuutta. Alkoholia on melkoisen paljon 4,5%, britit saavat täyteläisemmän makukirjon huomattavasti vähemmälläkin alkoholilla. Ei huono, mutta ei mieleenjääväkään. 660 ml pullolla oltaneen suuntaamassa amerikkalaisille markkinoille, sieltä tuskin tälle paljon ystäviä löytyy. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.
Mustavalkoinen Pariisi-draama, vastakkainasettelua lähiöissä ja keskustassa. Juonta ei juuri ole, kolmea (juutalainen, arabi ja afrikkalainen) nuorta miestä seurataan vuorokauden ajan. Viittauksia ainakin Taxi Driveriin ja hiphop-ilmiöihin, tuore ja eloisa rytmi. Kaavamaisuus hieman rasittaa, yksinkertaistettukin tämä on ja ehkä turhan pessimistinen, mutta eihän elokuvan mikään komiteamietintö tarvitse olla. Ilmeisesti Pariisin matkailunedistämistahot eivät elokuvaa ole rahoittaneet. Näyttelijäsuorituksetkin onnistuneita.
Toista vuotta sitten raahasin Haaparannasta lontoolaisen Meantime-panimon Old Smoked Bockia, joka oli päässyt osittain hapettumaan. Tämä hanaversio ilman old-määrettä on hieman erilainen, alkoholia 6% eli puoli prosenttia vähemmän. Tämä ei ole pilalla, mutta selvästikin hyvin samantyyppinen olut. Väri on kirkkaan kuparinen. Nahkea maku, metallisen kylmää. Savun makua on vaikea löytää, jälkimaussa on jotain tervaleijonan tapaista. Kokonaisuutena hyvin ohut. Savu-sanan lisääminen oluen nimeen on riskialtista, olutharrastajan odotukset heilahtavat välittömästi Bambergin savupommien suuntaan ja näin laimea lakritsaesanssisuus ei taatusti ilahduta. Jonkinlaista keksimäisyyttä oluessa on, mutta maltaan ja humalan täyteläiset perusominaisuudet uupuvat pahasti tästä. Oluthuone Leskinen, 28.3.2010.
En muista olisinko ennen juonut belgihiivalla pantua brittiläistä real alea. Amerikkalaisia belgityylisiä cask conditioned -oluita on tullut vastaan kyllä useitakin. Tämän huippupanimon belgituotteen väri on kullankeltainen, mutta ei aivan kirkas. Maku on selvästi belgihiivainen, kevyesti mausteinen ja hedelmäinen. Real-käsittelyllä on selvästi saatu mukaan kuohkeutta, tuoreutta, pehmeää juotavuuttakin. Jälkimaku on hämmentävän pitkä, tosin kapean kireällä tavalla humalaisen katkera. Selvästi lähempänä belgialea kuin brittiläistä golden alea. Ei tätä tietenkään tyylipuhtaana saisonikaan voi pitää. Erittäin onnistunut hybridiolut, mutta ehkä jää kuitenkin lopullisessa arviossa tyylisuuntien välimaastoon horjahtelemaan. Oluthuone Leskinen, 28.3.2010.
