Andrei Tarkovski: Solaris

Olen aina pitänyt Solarisia Tarkovskin huonoimpana elokuvana, mutta pitkän tauon jälkeen nähtynä tästä löytyi kyllä paljon hyvääkin. Värit edelleen naurettavan haalistuneet, ei taida johtua kopiosta, ilmeisesti harkittu efekti. Alussa ja lopussa vaikuttavaa urkupohjaista kirkkomusiikkia (Bach?) , tätä olisi saanut olla paljon enemmänkin. Hidas rytmi kiinnittää tietysti huomiota, Tarkovski varmaan luuli että hitaus on samaa kuin syvällisyys. Tokiossa kuvatut kaupunkiotokset säväyttävät edelleen neuvostoleffassa vuodelta 1971. Mukana on muutama HItchcock-tyylinen kamera-ajo. Avaruusaseman klaustrofobinen tunnelma on varsin kiehtovaa, Tarkovski oli taatusti nähnyt Kubrickin 2001:n ennen tämän leffan tekoa. Yllättävän eroottisen väreilyn Tarkovski saa aikaan steriilissä ympäristössä, Natalia Bondartšuk on todella puoleensavetävä slaavilaisen melankolisella tavalla. Tarkovskin tavanomaiset teemat todellisuuden, kuvitelmien, unien ja painajaisten limittymisineen ovat mukana vahvasti, joskin muissa leffoissa vakuuttavammin. Yhdessä repliikissä mainitaan filosofismetafyysisessä mielessä peili (zerkalo), eli Tarkovskin seuraavan leffan nimi. Brueghelin maalausten käyttö hätkähdyttää yhdistettynä lumisiin Venäjä-maisemiin. Tolstoi ja Dostojevskikin tulee mainittua. Miespääosan Kris Kelviniä esittävä näyttelijä muistuttaa ehkä liikaa Jorma Kääriäistä. Loppukohtaus on melko rasittava, teennäistä myyttistä isä-suhde-problematiikkaa melkoisella painolastilla tungetaan katsojan kurkkuun.