Pete Brown: Hops and Glory

En erityisemmin pitänyt englantilaisen Pete Brownin edellisestä olutkirjasta Three Sheets to the Wind. Tartuin kuitenkin tähän uutuuteen aiheen takia. Se on olutmaailman kiehtovin tarina India Pale Alesta, IPAsta. Kaikki olutharrastajat tuntevat tarinan; kuinka 1700-luvun lopulla tuhannet britit Intiassa olivat nääntymässä olutjanoon. Siihen aikaan oluen valmistus ei onnistunut Intian ilmastossa ja Britanniasta laivattu olut, lähinnä portteri, pilaantui pitkällä merimatkalla. Sitten joku keksi tehdä alkoholipitoisempaa ja voimakkaammin humalalla maustettua olutta, joka kesti Hyväntoivonniemen kiertämisen. Itse asiassa se vain parani valtameriaaltojen keinutuksen ja lämpötilavaihtelujen kypsyttämänä, siitä tuli raikas hedelmäinen kukkainen olut, loistavasti Intiassa nautittavaksi soveltuva. Olutfriikkien toistuvasti hartaudella kertaama tarina on kuitenkin omituisen löyhä, miksi IPA on käytännössä hävinnyt brittipanimoiden valikoimista ja miksi nykyiset intialaiset eivät voisi vähempää koko IPAsta välittää. IPAn nykyinen mainehan johtuu amerikkalaisten pienpanimoiden 1980-luvulta alkaen elvyttämästä IPA-variaatiosta, jossa pohjoisamerikkalaiset humalalajikkeet saavuttavat suurimman loistonsa. IPA on amerikkalaisen olutkulttuurin huipentuma ja monen olutharrastajan kaikkein hienoimpana pitämä oluttyyli, niin minunkin. Väitetään, että amerikkalainen IPA on hyvin lähellä alkuperäistä Britanniasta Intiaan laivattua olutta. Se on kuitenkin vain arvailua. Tästä Brown sai idean kirjaansa ja se on loistava idea. Tehdään Britanniassa alkuperäistä IPAa vastaava olut, kuljetetaan tynnyrillinen sitä alkuperäistä reittiä pitkin Intiaan ja katsotaan miltä tulos maistuu.

Brownin kirjoitustyyli ei edelleenkään iske minuun, tyyppi ei ole niin hauska kuin luulee olevansa. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, mies näyttää ainakin ymmärtävän hyvän IPAn, siis amerikkalaisen IPAn päälle. Hankkeessa on yllättäviä käytännön ongelmia jo suunnitteluvaiheessa, Suezin kanavan valmistumisen jälkeen 1869 kukaan täysijärkinen ei ole kuljettanut mitään laivalla Euroopasta Intiaan Afrikan kiertäen. Ratkaisun luulisi olevan laivan vaihto Etelä-Afrikassa. Kuulostaa hieman epäuskottavalta, mutta Brownin selvitysten mukaan yhtään rahtialusta ei nykyään kulje Etelä-Afrikasta Intiaan. Pelastus löytyy koukkauksella Brasilian kautta, sieltä yllättäen rahtiliikennettä Arabiaan ja Intiaan on, pakastettua broileria. Se onkin oikeastaan autenttinen reitti, monet purjealukset ennen moottoreita joutuivat tuulten vuoksi menemään ensin Etelä-Amerikkaan ja ylittämään Atlantin uudelleen sieltä itään. Brown valmistuttaa IPAnsa oikeaoppisesti Keski-Englannin hiipuneessa olutkeskuksessa Burton-on-Trentissä, megakonserni Coorsin entisöimässä Worthingtonin panimossa, variaationa nykyisestä Worthington White Shieldistä. Coorsin valinta on ymmärrettävä hankkeen taloudelliselta kannalta, mutta romanttisempaa olisi ollut valita itsenäinen pieni panimo. Kompromissit leimaavat muutenkin projektin alkuvaihetta, tynnyriä kuljetetaan alkumatka Burtonista Rugbyyn jokiproomulla, mutta sitten junalla Lontooseen ja sieltä lentämällä Madridin kautta Vigoon. Tämä vain sen takia, että Brown ehtii rahastaa puhumalla ruokafestivaaleilla. Hankkeen pahin onnettomuus tapahtuu, kun Brown keskeyttää matkan Teneriffalla käymällä lentämällä Lontoossa jossain nimeämättömässä konferenssissa. Entisen mainosmiehen rahalle persous on ennakoitavaa, mutta kaverin olutinnostuksen uskottavuus kärsii pahasti.

Kirjan rakenne on varsin onnistunut, Brownin matkaa kuvaavat luvut vuorottelevat historiallisten jaksojen kanssa. Brown on selvittänyt hyvin Burtonin panimohistoriaa ja yleistä merenkulkuhistoriaa. East India Companyn (koulukirjojen Itä-Intian kauppakomppania) pöyristyttäviä rikoksia Intiassa Brown kuvaa koruttomasti, kyseessähän oli Mao/Stalin/Hitler -kokoluokan kansanmurha Bengalissa. Oikeastaan historiajaksot ovat vahvempaa tarinaa kuin Brownin tragikoomisen rekonstruktion kuvaus. Sekin selviää hyvin, miksi nyky-Kolkatassa ei järjestetä IPA-festivaaleja. IPA ei ollut koskaan intialaisille tarjolla, se oli puhtaasti maahan tunkeutuneiden brittisikojen juttu. Tämä on perusteellisin lukemani esitys IPAn vaiheista, en aiemmin kunnolla tajunnut vähittäistä evoluutiokehitystä ja madeira-viinin roolia siinä. Brown ei sitä mainitse, mutta norjalaisen linie-akvaviitin valmistuksessa käytetään edelleen merimatkakypsytystä. Brown kirjoittaa sujuvasti, mutta onnahtavan lad-huumorin lisäksi miehen avioelämän pikku pulmat eivät ole kovin kiinnostavia. Brownin kuljettama Calcutta IPA maistuu hyvin Kolkatassa hilpeässä seremoniassa. Itselle jää kuitenkin se näkemys, että moderni amerikkalainen IPA on edelleen se ihmiskunnan historian upein oluttyyli.