Kisojen avausvaiheita hallitsi Tele Santanan valmentama Brasilia, joka oli tehnyt paluun aikaisempaan näyttävään pelityyliin. Itse en ollut täysin ihastunut, keskikentällä Zico ja varsinkin Falcão olivat todellisia taitopelaajia, mutta eniten huomiota kerännyt pitkä Socrates oli minusta pelkkä mediakupla. Pahimmat ongelmat Brasilialla olivat kärjessä, laidalla oli taitava Eder, mutta sentteri Serginho oli hämmästyttävän heikko teknisesti. En ymmärrä miksi Santana peluutti häntä, kuka tahansa muu olisi ollut parempi. Ehkä Serginho oli jonkun poliitikon sukulainen tai jotain. Joka tapauksessa peli kulki aluksi hyvin ja tulostakin syntyi. Samasta lohkosta pääsi jatkoon myös Neuvostoliitto, joka oli mukana 12 vuoden tauon jälkeen. Kärjessä oli vuonna 1975 Euroopan parhaaksi pelaajaksi valittu Oleg Blohin, mutta parhaiden päiviensä kunnossa hän ei enää ollut. Neuvostoliiton pahimmat ongelmat olivat keskikentällä, jossa Kiovan pelintekijä Leonid Burjak oli sivussa loukkaantumisen takia. Georgialainen David Kipiani oli näihin aikoihin yksi maailman parhaista, mutta mystisesti hän ei ollut joukkueessa ollenkaan, tyypillistä Neuvostoliiton ajan arvoituksellisuutta. Ilmeisesti paha loukkaantuminen, Kipiani lopetti koko uransa samana vuonna ja kuoli 2001 auto-onnettomuudessa.
Jugoslavialla oli taas taitava joukkue kasassa, mutta henkinen kantti petti jo alkulohkossa ja fyysinen Pohjois-Irlanti rynni jatkoon. Samasta lohkosta eteni vaivoin jatkoon isäntäjoukkue Espanja, jolla oli paperilla hieno ryhmä, mutta paineet hyydyttivät pelin täysin. Varsinkin hehkutettu maalivahti Arkonada oli aivan tuuliajolla. Kamerun väläytti osaamistaan jo näissä kisoissa, mutta juuttui alkulohkoon häviämättä otteluakaan. Skandaalinkäryisellä tuomarivirheillä Italia eteni maalierolla jatkoon, vaikka Italian peli oli täysin tukossa. Puola pelasi paremmin kuin edellisissä kisoissa, Zbigniew Boniek oli yksi kisojen suurista hahmoista, mutta vuoden 1974 tasolle ei tämäkään ryhmä kohonnut, maalikuningas Lato pelasi nyt keskikentällä.
Länsi-Saksa hävisi Algerialle, mutta sopupelillä Itävallan kanssa saksalaisetkin luikahtivat jatkoon. Samassa lohkossa Elias Figueroan (mukana jo 1966) Chile oli onnettoman aneeminen. Uusi supertähti Maradona johti nyt puolustavaa mestaria Argentiinaa, mutta heti avauksessa tuli tyrmäys Belgialta, joka oli pelannut näyttävästi jo 1980 EM-kisoissa. Helposta lohkosta molemmat kuitenkin etenivät jatkoon. Englantikin oli päässyt mukaan, mutta suurimmat tähdet Keegan ja Brooking olivat loukkaantuneina. Vaisusti aloittanut Ranska hävisi englantilaisille, mutta meni sekin kakkoskierrokselle ennen Tšekkoslovakiaa, joka oli paha pettymys, vuoden 1976 EM-loistosta ei ollut enää mitään jäljellä.
Toinen kierros koostui neljästä kolmen joukkueen lohkosta, joiden voittajat semifinaaleihin. Systeemi oli huono ja johti väsyttävään taktikointiin. Puola paransi peliään, Boniekin hattutemppu upotti vaisuuntuneen Belgian ja tasapeli poliittisesti latautuneessa Neuvostoliitto-pelissä riitti semifinaalipaikkaan. Englanti oli hampaaton maalittomissa tasapeleissä Länsi-Saksaa ja Espanjaa vastaan. Kyyniset saksalaiset etenivät neljän joukkoon niukalla voitolla Espanjasta. Sinne pääsi hyvää peliä esittänyt Ranskakin, mutta vastustajat Pohjois-Irlanti ja Itävalta olivat hämmästyttävän helppoja tässä vaiheessa turnausta.
Toisen kierroksen dramaattisimmat tapahtumat olivat Italian, Brasilian ja Argentiinan kuolemanlohkossa. Italia heräsi henkiin, Gentile vartioi Maradonan pimentoon ja 2-1 -voitto Italialle tiesi Argentiinalle pakkovoittovaatimusta Brasiliasta. Maradona ei kestänyt painetta ja otti punaisen lopussa, Brasilia oli paljon parempi, vaikka Serginho hukkasi kymmenkunta maalintekopaikkaa. Ratkaisupeli Italia-Brasilia oli ehkä kisojen hienoin, Brasilia jatkoi näyttävää peliä, mutta enää se ei riittänyt. Italia pelasi älykkäästi ja Paolo Rossi teki hattutempun elämänsä pelissä.
Rossi jatkoi semifinaalissa samaa tahtia, kaksi maalia murskasivat väsähtäneen Puolan etenemisen. Toinen semifinaali oli paljon dramaattisempi ja henkilökohtaisestikin traumaattinen. Saksalaisten vilpillä eteneminen otti päähän, joten olin kiihkeästi Ranskan puolella. Ranska pelasi älykästä taitopeliä, varsinkin keskikentän Tigana ja Giresse olivat suurpelaajia. Platini sai eniten huomiota, mutta minusta hän ei näissä kisoissa onnistunut erityisen hyvin. Ranskalaisten paremmasta pelistä huolimatta Littbarski teki maalin ja jatkoajalle pääsyyn tarvittiin Platinin rangaistuspotku. Toisella jaksolla saksalaisten rikollinen sikaveskari Schumacher vammautti läpiajaneen Battistonin tajuttomaksi ilman mitään rangaistusta. Lopussa Amorosin kaukolaukaus ylärimaan ja jatkoaika. Ranska vapautui ja teki kaksi hienoa maalia, Tresorin volley ja Giressen kaukoveto. Olin varma Ranskan voitosta. Toipilas Rummenigge otettiin kentälle ja ote siirtyi fyysisille saksalaisille. Rummenigge kavensi vastahyökkäyksestä ja kulman jälkitilanteesta Fischer tasoitti näyttävästi. Tietysti saksalaiset voittivat rangaistuspotkukilpailun. Ranskan tappio oli niin epäoikeudenmukainen ja henkilökohtaisesti masentava, että päätin jatkossa olla visusti asettumatta kenenkään puolelle jalkapallo-ottelussa. Päätös on suurin piirtein pitänyt, olen katsonut tämän jälkeen jalkapalloa viileän analyyttisemmin ja silti nauttinut suunnattomasti. Joskus sitä ei ole voinut välttää, kuten Suomi-Unkari -pelissä 1997. Liika sitoutuminen ei minulle sovi.
Näin dramaattisen semifinaalin jälkeen finaali oli luonnollisesti antikliimaksi. Toki toivoin Länsi-Saksan tappiota, mutta en ollut suuri Italiankaan ystävä, Mielestäni Italialla oli 1978 parempi joukkue kuin näissä kisoissa. Kuvanlaadussa taas toivomisen varaa, varmaan VHS-kopiolta siirretty. Italialta älykeskus Antognoni poissa, samoin Bettega loukkaantuneena. Saksalaiset jättivät penkille luovat pelaajat Felix Magathin ja Hansi Müllerin. Rummenigge aloitti, sentterinä älykäs Fischer. Vuoden 1974 mestareista mukana vain Paul Breitner, joka nyt keskikentällä pelinjohtajana. Molemmilla joukkueilla viisi puolustajaa, nämä olivat ankeita aikoja hyökkäävän jalkapallon kannalta.
Ensimmäinen jakso äärimmäisen tylsä. Saksalaiset pitivät aktiivisemmin palloa, mutta eivät kyenneet luomaan tilanteita, taito puuttui. Tämä saksalaisjoukkue oli ehkä historian fyysisin, se pystyi keskikentällä haastamaan kaikki vastustajat, mutta hyökkäyksessä keinot loppuivat. Jo 7. minuutilla Graziani loukkasi olkapäänsä ja tilalle hontelo Altobelli. Fyysisen kolhouden huipentuma Briegel kaatoi 24. minuutilla alueella taitavan Bruno Contin, rangaistuspotkun Cabrini kiskaisi ohi. Toinen puoliaika eloisampi, saksalaiset menettivät otteen ja Italia iski eleettömästi vastaiskuista. 56. minuutilla Gentile keskitti maalille, pompusta Rossi puski verkkoon luukulta. Saksalaiset ottivat sisään kolossimaisen Hrubeschin, joka ei saanut mitään aikaan. Finaalin hienoin hetki 68. minuutilla, Italian hallittu vastahyökkäys, elegantti libero Gaetano Scirea nousi ylös, hienon kuvion päätteeksi Scirea vapautti Tardellin laukaisupaikkaan ja ottelun ratkaisu syntyi. Sairaana pelaamista yrittäneen Rummeniggen tilalle tässä vaiheessa Hansi Müller, Breitner oli jo väsähtänyt. Lopullinen niitti 80. minuutilla, Conti ajoi läpi oikealta ja vapautti Altobellin, joka houkutteli Schumacherin ulos ja harhautti helposti, 3-0. Katsomossa näyttäviä tuuletuksia 80-kymppiseltä Italian presidentti Sandro Pertiniltä. Vapaapotkun jälkitilanteesta Breitner vielä kavensi, Breitner taitaa olla edelleen ainoa kahdessa MM-finaalissa maalinteossa onnistunut, mutta se oli pelkkää kosmetiikkaa. Italia otti lopussa symbolisena eleenä kentälle veteraani Franco Causion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti