Ei mikään kirkas kopio, mutta ehkä Los Angelesin smog heijastuu tälläkin tavalla hauskasti. Ei mikään suoraviivainen juoni, paljon henkilöitä, ponnahdellaan aluksi siellä täällä. Ei mitään Beverly Hills -glamouria, nyt ollaan L.A.:n karummilla kulmilla. Hickey ja Boggs ovat hieman anakronisesti yksityisetsiviä, lajinsa viimeisiä, ajat ovat kovat, miesten parisuhteet ovat kariutuneet tai kariutumassa, alkoholismi uhkaa, roskaruoka maistuu, autot ovat lommoisia, asunnot kälyisiä. Miehet saavat tehtäväksi etsiä kadonneen naisen ja terrierimäisellä sinnikkyydellä miehet heittäytyvät asialle, vaikka asiakaskin katoaa välillä. Ruumiita alkaa kertyä tasaiseen tahtiin ja virkavalta hermostuu vähitellen kaksikon jälkien selvittelystä yhä enemmän. Huumoriakin tässä tarinassa on, mutta ei todellakaan mitään Cosbyn ja Culpin I Spy -tasoista farssia. Asetelma on koko ajan alakuloinen ja siitä mennään aina vain alaspäin.
Tykkäsin kovasti, vaikka ei nyt aivan Friends of Eddie Coyle -tasolle päästykään. Los Angelesin skid row -miljöö on anastettu todella vakuuttavasti, koko ajan odottaa Charles Bukowskin horjuvan kulman takaa viskipullo kädessä. Vieraillaan sekä football- että baseball-stadioneilla varsin dramaattisissa merkeissä. Hillin kässäri ei ole tarpeeksi monipuolinen verrattuna alan romaaneista muokattuihin skripteihin, joten lievää klappia tulee sieltä puolen. James Woods vetää pienessä roolissa yhden varhaisimmista suorituksistaan, yhtä intensiivisesti kuin aina myöhemminkin. Kaikki muutkin näyttelijät, yllättäen Cosbyä myöten, ovat todella vakuuttavia. Culpin ohjaus ei ole terävimmästä päästä, mutta silti ihmetyttää, ettei mies saanut uutta tilaisuutta. Ehkä kokonaisuus oli sittenkin liian synkkä, aikakauden yleisilmeeseenkin suhteutettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti