Luin Paul Austerin debyyttiromaanin City of Glass tuoreeltaan englanniksi 1980-luvulla arkistoni mukaan. Muistikuvia teoksesta ei juuri ole ja kovin suurta vaikutusta se ei varmaan tehnyt, koska en jatkanut Austerin lukemista. 1990-luvun puolivälissä näin Austerin käsikirjoittaman Smoke-leffan, joka oli ihan näppärä. City of Glass on ensimmäinen osa New York -trilogiaa, joka nyt osui työpaikkani kirjapiirin lukulistalle. Ajattelin lukea trilogian normaaliin tapaani alkukielellä, mutta Kallion kirjastosta löytämäni englanninkielinen yksilö oli niin likainen ja osa raskasta laajempaa koostenidettä, että päädyin paljon kevyempään suomennospokkariin.
City of Glass eli Lasikaupunki sijoittuu tietysti New Yorkiin, Manhattanille. Päähenkilö Daniel Quinn on 35-vuotias leskimies, joka kirjoittaa trillereitä William Wilsonin nimellä. Sekaannuksen takia hän tekeytyy Paul Auster -nimiseksi yksityisetsiväksi tutkimaan omalaatuista keissiä. 140 sivun melko tiheä kertomus rönsyilee useaan otteeseen Baabelin tornin taruihin ja Don Quijoteen. Merkillisin yksityiskohta nykylukijalle on kartat, joita Quinn piirtää tutkiessaan varjostamansa kohteen liikkeitä. Ne ovat samanlaisia, joita nykyisillä kännykkäsovelluksilla voi luoda esim. juoksureitistään. Tarina on tietysti monimerkityksellinen ja symbolinen, Auster taitaa olla tunnettu identiteettikikkailustaan. Kertomuksessa seikkailee myös Paul Auster -niminen kirjailija, jolla on norjalaistaustainen Siri-vaimo reaalimaailman Austerin tavoin. Edgar Allan Poe -viittauksia on paljon Wilson-nimen lisäksi. Teksti on sujuvaa, mutta lukukokemus on jotenkin vaivaannuttava. Auster selvästi pelaa omaa peliään, jonka sääntöjä lukija ei kunnolla tiedä. Teos on varmasti taidolla tehty, mutta ehkä Austerilla on tässä liikaa oman näppäryyden näyttämisen halua kuin todellista kirjallista saavutusta. Ja sanomattakin on selvää, ettei tämä mikään klassinen rikosromaani ole. Kyseessä on postmoderni metateos, joka vain käyttää rikoskirjallisuuden aineksia omiin tarkoitusperiinsä, mitä ne sitten ovatkaan.
Aaveita eli Ghosts jatkaa samalla tyylillä. Vielä suppeampi, 80 sivua, oikeastaan pitkä novelli. Sijoittuu jälleen New Yorkiin, mutta nyt pääosin Brooklynin puolelle ja 40 vuotta menneisyyteen, vuosiin 1947-48. Kaikkien henkilöiden nimet ovat värejä, tarina on muutenkin abstraktimpi, pelkkää unea ehkä. Taas päähenkilönä yksityisetsivä, jolla varjostustehtävä, Lasikaupungin yhden elementin laajempi tarkempi tutkielma. Symboliikka ja viittaukset eivät niin selviä, amerikkalaisen kirjallisuuden vanhat hahmot Thoreau ja Whitman korostetummin mukana. Hieman yllättävämpi on tarkka kuvaus film noirin klassikosta Out of the Past. Merkillisenä yksityiskohtana viittaus huuhaatiede frenologiaan, jossa yritettiin tehdä tieteellisiä päätelmiä ihmisten kallokuhmujen perusteella. Samaan frenologia-termiin törmäsin mielestäni ensimmäisen kerran vasta edellisessä lukemassani kirjassa, Heikki Kännön Mehiläistie. Ehdin lukea tuhansia kirjoja lähes 50 vuoden aikana törmäämättä frenologiaan, mutta sitten kohtasin sen kahdessa peräkkäin lukemassani. Ei kovin uskottavaa, ehkä olen vain unohtanut frenologia-termin. Itse kallonmuotojen tutkiminen rotuoppeihin ja natsismiin liittyen on tietysti tullut hyvinkin tutuksi, tarkoitan tässä vain itse frenologia-termiä. Mutta itse teokseen, ehkä pidin tästä enemmän kuin Lasikaupungista, unenomainen abstrakti tunnelma tavoitetaan hyvin, Auster ei tässä yritä liikaa. Mutta ei tällainen teoreettinen käsiteharjoitelma ole minusta kiinnostavaa kirjallisuutta.
Kolmas osa Lukittu huone (The Locked Room) on pituudeltaan edellisten välistä, 125 sivua. Tämä on suoraviivaisin kolmikosta, lähes perinteinen kerronnallinen realistinen tarina, jossa todellisuus tuntuu hämärtyvän vasta aivan loppumetreillä. Identiteettiongelmien äärellä jälleen ollaan, päähenkilö lähtee tutkimaan kadonneen lapsuudenystävänsä jälkiä varsin näppärän ja omaperäisen alustuskuvion jälkeen. Auster on todennäköisesti nähnyt Michelangelo Antonionin leffan The Passenger ennen teoksen kirjoittamista, samalla lailla päähenkilö asettuu ystävänsä paikalle valmiiseen perheeseen. Tässä nyt suomennoksestakin välittyy Austerin taitavuus tuottaa intensiivistä tiheää tekstiä, lähes klassisen pienoisromaanin tyyliin. Päähenkilö tuntuu nyt enemmän samaistuttavalta hahmolta kuin teoreettiselta komponentilta. Tästä on helpompi tykätä kuin aiemmista osista, mutta kieltämättä tämä tuntuu edellisten jälkeen hieman liian simppeliltä. Osittain samoja henkilöitä, tai ainakin roolinimiä, mukana edellisistä osista. New York nyt vähemmän esillä, tapahtumat liikkuvat eri puolilla USA:ta, myös Ranskassa. Kyllä trilogia kokonaisuutena varsin vaikuttava on, mutta todellakin tykkään lukea vähemmän itsetietoista ja kikkailevaa kirjallisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti