Esihistoriasta Goldblatt tuo hyvin esille keskiamerikkalaisten intiaanien pelikuviot. Mielenkiintoisia huomioita on kovasti muitakin. Skotlannin Glasgow oli jalkapallon pääkaupunki ensimmäisen maailmansodan alkaessa, mutta paradoksaalisesti minnekään muualle englantilaisten hallitsemille alueille peli ei vakiintuneesti ollut levinnyt. Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Etelä-Afrikassa hallitsevaksi lajiksi tuli rugby tai muut jalkapallon kädelliset esiasteet, Intiassa kriketti ja maahockey, Kanadassa jääkiekko. Goldblattilla on tähän tyylikäs teoria, näihin maihin ehti levitä reguloimaton protojalkapallo ja se pääsi kehittymään siellä omille teilleen, ennen kuin varsinainen Association Football ehti paikalle 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tämähän selittää hyvin myös USA:n kehityksen, amerikkalaisen jalkapallon perverssin mutaation. Jalkapallo ei yleistynyt edes Englannin lähialueilla, Irlannissa ja Walesissa. Niissä syyt olivat kuitenkin poliittiset, jalkapallo miellettiin englantilaisen riistovallan symboliksi.
Goldblatt päätyy yksinkertaiseen syyhyn analysoidessaan, miksi jalkapallo voitti monet kilpailijansa maailmanvalloituksessa. Eksoottinen eksklusiivinen jalkojen käyttö pelissä, käsien käyttökielto, oli ratkaiseva menestystekijä. Peli näyttää helpolta ja yksinkertaiselta, mutta jalkojen käyttö on vaativaa ja taitoa voi kehittää loputtomiin saavuttamatta kuitenkaan täydellisyyttä. Goldblatt romuttaa myyttiä, jonka mukaan englantilaiset merimiehet levittivät jalkapallon Manner-Eurooppaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Kyseessä oli ennen kaikkea ylä- ja keskiluokka, lähinnä bisnesmiehet, lakimiehet, pankkiirit, professorit, insinöörit ja hallintoviranomaiset, jotka organisoivat peliä Brittiläisen imperiumin kauppakumppanimaissa.
Syyksi jalkapallon massasuosioon ensimmäisen maailmansodan jälkeen Goldblatt mainitsee maalien merkityksen. Niiden yksinkertaisuus, harvinaisuus ja dramaattisuus. Naisten jalkapallo oli suosittua heti sodan jälkeen Englannissa ja Ranskassa. Liverpoolissa oli 1920 naisten peliä katsomassa 53000 henkeä, mutta pian naisfutis suljettiin marginaaliin, jossa se onkin pysynyt aivan viime vuosiin. Kirjassa on hieno kuvaus Wienin kukoistavasta jalkapallokulttuurista sotien välillä, Goldblatt kiillottaa Matthias Sindelarin myyttiä, ehkä hän olikin se suurin pelaaja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla? Ehkä vielä kovemmat tehot olisi voinut irrottaa v. 1924 shokista, kun Uruguay tuli täysin puun takaa Pariisin olympialaisiin ja näytti eurooppalaisille, miten jalkapalloa pelataan.
Myöhemmät kuvaukset ovat tutumpia monista muista alan perusteoksista. Goldblatt pitää jalkapallon kultakautena 20 vuoden jaksoa 1954-74 ja tähän on helppo yhtyä. Siihen mahtuu Unkarin ihmejoukkue, Uruguayn joutsenlaulu, Länsi-Saksan nousu, Argentiinan "likakasvoiset enkelit", Brasilian voittokulku kulminoituen 1970 "kaikkien aikojen" joukkueeseen, Real Madrid, Benfica, Ajax ja Hollannin totalvoetbal. Ehkä venyttäisin takarajan vuoteen 1976, jolloin mukaan tulisi Kiovan Dynamon ensimmäinen superjoukkue 1975 ja ilmiömäinen EM-turnaus 1976, jossa Tšekkoslovakia lopulta sai arvokisavoiton. Muuten tasapainoisessa kuvauksessa Goldblatt unohtaa pahiten juuri Tšekkoslovakian, turhaan joukkue ei päässyt kahdesti MM-finaaliin 1934 ja 1962.
Väkivalta ja rahanahneus tuhosivat sitten kuningaspelin. Aivan kokonaan Goldblatt'kaan ei ole uskoaan menettänyt. Mestareiden liigan nerokkuus ja korkeatasoisuus saa tunnustuksensa ja se kaunein hetki, Zidanen volley-maali finaalissa 2002, kuvataan runollisesti, lähes hartaan uskonnollisesti. Afrikasta Goldblatt kirjoittaa paljon, mutta ei jaksa innostua. Nigerian vakuuttavan 90-luvun alkupuolen joukkueen hän lähes sivuuttaa, ilmeisesti vastenmielisyydestä senaikaista sotilasjunttaa kohtaan. Aasian hän uskoo vielä nousevan, itse en sieltä ihmeitä odota.
Kirjan arvoa laskee paha hutilointi yksityiskohdissa. Virheitä löytyy esim. legendaaristen areenoiden nimistä (Ayresome Park, Molineux), kaupungeista (Helsingborg), seuroista (Hammarby), jopa tähtipelaajista (Leônidas, Pedernera, Piantoni). Ja 1935 Stalinin terrori ei todellakaan ollut ohittanut huippuaan. Dachaa Goldblatt pitää venäläisenä lähiönä, ymmärtääkseni se on yksittäinen huvila tai kesäasunto. Offenbachia pidetään stuttgartilaisena seurana. Unkarin ihmejoukkueen tähtenä Borski, semmoisesta pelurista en ole koskaan kuullutkaan. Saman joukkueen Bozsikia ja Zakariásta Goldblatt pitää keskuspuolustajina. G3-kännyköitä ei taida olla. Goldblatt sotkee törkeästi Brian ja Michael Laudrupit. Pahin virhe ehkä 1974 MM-finaalista, Länsi-Saksa ei todellakaan tehnyt voittomaalia toisella jaksolla.
Joka kerta kun Goldblatt mainitsee Suomen, hän iskee kirveensä kiveen. Ensimmäisellä kerralla Venäjän "vastikään luovuttama siirtomaa" Suomi löylyttää äiti-Venäjän 1912 Tukholman olympialaisissa. Goldblatt toistaa virheen kertoessaan Suomen liittymisestä FIFAan 1908. Tässä kohti hän puhuu Suomen "irtautumisesta Venäjän dominiosta", hehe. Pahimman mahdollisen virheen Goldblatt tekee väittäessään Neuvostoliiton hankkiutuneen 1940 paitsi Viroon, Latviaan ja Liettuaan, myös Suomeen. Virhe on paha jalkapallonkin kannalta, koska pelithän täällä jatkuivat. Litmanen saa pari sivumainintaa, hän on toissijainen esimerkki Ajaxin jalostamista skandinaavilahjakkuuksista, se ensisijainen on Zlatan Ibrahimović ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti