Peter Bogdanovich: Tom Petty and the Heartbreakers Runnin' Down a Dream

Floridan Gainesvillen suuren pojan Tom Pettyn urasta nelituntinen kokonaisesitys. Vaikka tekijänä monipuolinen ohjaaja Bogdanovich, mukana ei mitään elokuvallisia hienouksia, suhteellisen perinteinen kronologinen tarina. Pettyn uraa seuranneelle ei kovin suuria yllätyksiä. Yksityiselämää valotetaan suhteellisen paljon, Pettyhän on tästä yleensä vaiennut, isäsuhde on ollut paha ja avioero kouraisi kovasti vuosituhannen vaihteessa. Materiaalia on saatu mukaan mukavasti, paljon jopa 60-luvulta. Petty tapasi 1961 11-vuotiaana Elviksen Follow That Dream -leffan kuvauksissa ja uravalinta oli selvä. Kirkasvärisessä dokumentissa käydään aluksi läpi muut vaikutteet, Rio Bravon tapaiset westernit, Beatles Ed Sullivan Show'ssa, Kinks, Stones, Bo Diddley, Byrds. Heartbreakersiä edeltäneestä Mudcrutch-bändistä mukavasti tietoa, Don't Do Me Like That -bravuuri tehty jo silloin, paljon koveroitu Depot Street myös vilahtaa.

Petty oli valmis artikkeli heti ensilevyllä 1976, American Girl -laulun tasolle Petty pääsi myöhemminkin, mutta ei ole koskaan ylittänyt sitä. Menestystä löytyi aluksi Englannista, elokuvassa on hienoa aineistoa Euroopasta 70-luvulta, Top of the Pops, Old Grey Whistle Test, Rockpalast. Kolmas levy, kovissa paineissa työstetty Damn the Torpedoes hioutui timantiksi ja breikkasi jenkeissäkin, upea video Refugeesta. Heartbreakers-basisti Ron Blair näyttää tähän aikaan omituisen paljon hollantilaiselta 70-luvun futistähdeltä Willem van Hanegemilta. Lähes samalla tasolla säilyi seuraava levy Hard Promises, mutta Petty itsekin myöntää Long After Dark -albumin suhteellisen vaisuuden, parempaa materiaalia jäi kuulemma levyltä pois, mutta tässäkin nerokas scifi-videopätkä You Got Luckysta. Southern Accents -sekoilulevyn taustat selviää mukavasti, onnistunut Live Aid -esiintyminen jää huomiotta. Katastrofaalinen Dylan-kiertue saa ymmärrystä, Dylan itse ei kommentoi, ei tietenkään. Aliarvostettua Let Me Up (I've Had Enough) -levyä Petty itse edelleen väheksyy, mutta muuan kriitikko nostaa peukkua. Merkillinen Travelling Wilburys -episodi vaikuttaa edelleen Spinal Tap -henkiseltä, mutta kyllähän siitä realisoitui hieman hyvää musiikkiakin. Ainakin nämä sivuprojektit inspiroivat Pettyn uran huipentumaan kahden seuraavan levyn muodossa.

Ensimmäinen soololevy, kirkas mestariteos Full Moon Fever 1989, ei saa ymmärrystä Heartbreakersin soittajilta, kappaleet huonoja, hehe. Vaikea oli prosessi bändilevyllä Into the Great Wide Open'kin, soittajat kävivät vuorotellen hoitamassa osuutensa Jeff Lynnen tuottamissa sessiossa, ja livesointiin tottuneet hemmot olivat käärmeissään. Lopputuloksessa kaikki kuitenkin klikkasi ja se on Pettyn hienoin. Tämä vaihe ohitetaan dokumentissa turhan nopeasti. Sittenhän seurasi vaisumpaa kautta toistakymmentä vuotta, pirteää soundtrackia She's the One ei edes huomioida. Johnny Cash -yhteistyön tiimoilta esitetään hieno versio Hank Williamsin Lost Highwaysta. Howie Epsteinin heroiinikuolemaa käsitellään melko paljon, selvästi bändin kipupiste. Upea comeback-levy Highway Companion 2006 jää liian vähäiselle huomiolle.

Leffan lisäksi mukana on konserttitaltiointi bändin 30-vuotisjuhlakeikalta Gainesvillessä 21.9.2006. Käynnistyy hieman kliinisesti, Scott Thurstonin huuliharppu vankistaa saundia mm. Mary Jane's Last Dancella. Melko paljon välispiikkejä. Räväkkä koveri Diddley/Waters/Yardbirdsin I'm a Manista ja hieman yllättävämmin mukaan tunkee Fleetwood Mac/Peter Green -fiilistely Oh Well. Highway Companionin Saving Grace ja Down South kulkevat komeasti. Hyväkuntoiselta vaikuttava tyylinsä säilyttänyt Stevie Nicks laulaa vakuuttavasti I Need to Know'n. Encoreissa hieno You Wreck Me pilataan oudolla mystiikkatunnelmoinnilla, mutta sitten seuraa poikkeuksellisen intensiivinen tulkinta Van Morrisonin Mystic Eyesistä. Mielenkiintoista, että kaikki USA:n suuret heartland rockersit Springsteen, Seger, Mellencamp ja Petty tuntuvat palvovan belfastilaista Morrisonia. Vihoviimeisenä American Girl villitsee perusteellisesti kotikylän fanit.