Social Distortion: Sex, Love and Rock 'n' Roll

Keväällä 1992 luin Bruce Springsteenin haastattelua, jossa hän suositteli kalifornialaista Social  Distortion -bändiä. Paikka oli Raahen kirjaston lukusali. Nousin ylös, menin viereisen korttelin levykauppaan ja ostin yhtyeen uutuuslevyn Somewhere Between Heaven and Hell. Se kolahti välittömästi takaraivoon kuin metrinen halko. Kävi ilmi, että kyseessä oli entisen punkryhmän neljäs studiolevy. Tyylisuuntana suunnilleen punk-energialla soitettua Rolling Stones -tyyppistä kitararockia, joka rullaa kantrahtavan rockabillyn tapaan. Yhdistelmä on äärimmäisen vaikea, mutta onnistuessaan se on täydellistä musiikkia. Jonkinlainen vertailukohta voisi olla Jason and the Scorchers, mutta bändit ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Social Distortionin levyn huipentuma on terävällä rumpuiskulla starttaava instant-klassikko Born to Lose, jonka tekstin ensimmäinen rivi on henkilökohtaisesti resonoiva "I was brought in this world 1962". King of Fools on lähes yhtä hyvä ja muut kappaleet tasaista laatua. Harvinainen täysosuma ja samaan ei bändi ole sittemmin yltänyt. Hankin samantien yhtyeen edellisen, nimettömän, kolmannen levyn. Se on samaa tyyliä kuin SBHH, mutta kappaleet heikompia ja ote löysempi. 80-luvun kahta levyä en ole koskaan kuullut. Bändi on käytännössä yhden miehen, 1962 syntynyt Mike Ness, projekti, muut jäsenet ovat vaihtuneet moneen kertaan. 90-luvun puolivälissä Ness hyppäsi metallibandwagoniin ja raskaampaa soundia viljelevä 1996 ilmestynyt White Light, White Heat, White Trash ei enää minulle kolahtanut, vaikutti varsin persoonattomalta. Nyt pitkän tauon jälkeen kuunneltuna se tuntuu vahvemmalta. Vuoden 2004 tuotosta Sex, Love and Rock 'n' Roll en tullut enää edes hankkineeksi.

Social Distortion konsertoi ensi kertaa Suomessa 2009 Helsingissä. Rekisteröin tapauksen, mutta en päässyt paikalle. Nyt sitten SD on tulossa Provinssirockiin ensi kesänä ja nyt aion tsekata keikan. Siihen liittyen hankin bändin kaksi uusinta levyä. Heti ensi-iskusta lähtien alkaa kaduttamaan, että ohitin seitsemän vuotta sitten Sex, Love and Rock 'n' Rollin ilmestymisen. Tämä levy on Social Distortionia valoisimmillaan, Mike Ness oli tässä vaiheessa taatusti rakastunut korviaan myöten. Avaus on siis upea, rullaavat kitarat ja massiiviset rummut tärähtävät ilman varoitusta suoraan lentoon, Reach for the Sky ('cause tomorrow may never come) tarttuu hetkeen kuin viimeiseen ja kertosäkeen kitarakuvio lähes saavuttaa taivaan. Kirkkailla rummuilla liikkeelle pomppaava Highway 101 jatkaa samalla tasolla tarjoten kalifornialaisia perusmyyttejä varjoja väistellen. Kolmas kappale jää hieman lähtötelineisiin ja varsinkin seuraava Footprints on My Ceiling jää junnaamaan jotenkin suomirockin vaisussa hengessä. Tässä kohti ehtii jo huolestua, mutta viidentenä seuraa sitten levyn ehdoton kohokohta Nickels and Dimes, punkahtavalla nopeudella herkullisesti hyökkäävä tarttuva popahtava ralli, jonka hieno teksti pureutuu turhautumiseen ja pikkukaupunkiangstiin. Guitar gangster without a tune, got first class taste in a second class town. Tämän huipun jälkeen levy laskettelee mukavasti tavanomaisemmissa merkeissä, I Wasn't Born to Follow tuntuu heijastelevan hippiajan jäänteitä ja helkkyvillä kitaroilla keinuva Winners and Losers palautuu Somewhere Between Heaven and Hellin tunnelmiin miettien kummalle puolelle nyt ollaankaan kallistumassa. Yhden selvän täytebiisin jälkeen Live Before You Die rokkaa tanakasti ja sähkökitaran feedbackilla tunnelmoiva päätösteos Angel's Wings tarjoaa lähes kaunista kertosäettä ja tunnelmakin on jotenkin irlantilaisen herkkä. Kokonaisuutena levy on saundiltaan ehkä liian monoliittinen, ehkä monotoninenkin. Ei SBHH:n tasoa, kantrivaikutteet puuttuvat, mutta erittäin nautittava kaikin puolin. Klassinen tiiviin albumin kestokin, 38 minuuttia.