Heikki Kähkönen et al.: Baarimiehen Tallinna

Etelärannikolla asuvat eivät ehkä huomaa, että Tallinna on ollut Pohjois-Suomesta hankalammin saavutettavissa kuin monet Keski-Euroopan kaupungeista. Itsellänikin neljän tunnin visiitti 90-luvulla oli pitkään ainoa kosketuspinta kaupunkiin. Aivan viime vuosina tilanne on henkilökohtaisesti muuttunut ja usean lyhyen vierailun myötä Helsingin kautta lähinnä Tallinnan vanhakaupunki on alkanut tulla tutummaksi. Asetelma on ehkä muuttumassa yleisemminkin, Oulusta pääsee nyt lentämällä Tallinnaan ja keväällä auennee reitti jopa Kajaanista. Syyskuisen vierailun jälkeen ilmestyi tämä suomalainen opas Tallinnan baareihin, joka on ehtinyt jo toiseen painokseen. Kirjoittajia on useita, bisnesmiehiä, kulttuurivaikuttajia ja toimittajia. Heikki Kähkönen on tunnettu toimittaja monista olutyhteyksistä, en tunne miestä henkilökohtaisesti, mutta olen bongannut hänet Helsingin baareista takavuosina ja viime aikoina ollut sähköisesti suoraankin yhteydessä. Jopa siinä määrin, että ostin tämän teoksen häneltä suoraan ja vieläpä signeerattuna. Kähkönen on ymmärtääkseni Punkaharjulta kotoisin ja sittemmin sinnikkäästi pysytellyt Suomen lumisimmilla seuduilla, nykyään Itä-Helsingissä. Kähkönen on siis raskaan sarjan olutmies, mutta tämä ei ole olutopas, saatesanojen mukaan liikkeellä on oltu M.A. Nummisen Baarien miehen hengessä. Baareja on koluttu keskustan ohella kauempanakin, venäjänkielisiä betonikolossilähiöitä myöten. Viro ei ole mielestäni merkittävä olutmaa, vahvasta historiallisesta perinteestä huolimatta. Pientä vireyttä aivan viime hetkillä on ollut havaittavissa, mutta paljon enemmän on lupa toivoa. Kirja ei siis tarjoa nuotteja ennennäkemättömiin olutelämyksiin, mutta persoonallisia baareja löytyy tiheämmin kuin poroalueella. Selvää olutpainotusta kirjassa kuitenkin on, varsinkin johdanto-osuudessa, jossa käydään läpi Viron panimoiden historiaa ja nykyistä tarjontaa. Tässä osassa hieman häiritsee kuvatekstien puute, ei ole aivan selvää mihin kuvat liittyvät, esim. mahtava kuva tai maalaus Tarton panimosta 1800-luvulla jää lukijalle irralliseksi. Jatkossa kuvatekstien puute ei häiritse, koska kuvat liittyvät selvästi käsiteltäviin baareihin. Monen kirjoittajan vaikutelmaa on yritetty lieventää käyttämällä kertojana tai subjektina kolmannen persoonan Baarimiestä. Ratkaisu toimii useimmiten, mutta ei aina. Välillä baarien kuvauksessa keskitytään oluttarjontaan, asialla siis kai Kähkönen, välillä painotus on selvästi 80-luvun nostalgioissa. Kirjoittajat tunnustautuvat reilusti keski-ikäisiksi miehiksi ja tuntuma nuorison suosimiin paikkoihin jätetään ehkä hieman liian helposti etäiseksi, kyllä setämiehetkin voisivat pirteämmin heittäytyä menoon mukaan. Keskustan tuttujen baarien kuvaukset vastaavat omia kokemuksiani, joten siinä mielessä kirja vaikuttaa luotettavalta. Kovin suurta intohimoa lähiöbaarien tsekkaamiseen kirjoittajat eivät kuitenkaan pysty luomaan, kontaktia paikallisiin siellä ei näytä syntyvän ilman venäjän tai ainakin viron taitoa. Venäjänkieliset nuoret nätit tytöt tuntuvat muodostavan laskelmoidusti henkilökunnan monissa paikoissa. Baarikuvaukset ovat tiheän informatiivisia ja kuvatkin laadukkaita. Kirjan kansilehdissä on kohtuullisen hyvät kartat, mutta baareja niihin ei ole merkitty. Ehkä baarit kuitenkin löytyvät osoitteiden perusteella riittävän hyvin. Historiallisia anekdootteja olisi ehkä voinut odottaa enemmän, muutenkin kuin kirjoittajien omien kokemusten kautta, esim. Karja Kelderista, joka on kai toiminut kohta 200 vuotta. Kirjan loppupuolella on kuvaus Viron ruokakulttuurista, mutta sen ohitin nopeammin. Kuten intialaisbrittiläinen guruni taannoin ohjeisti: son, food is an option, beer is not. Kokonaisuutena kirja on napakka läpileikkaus mielenkiintoisen kaupungin tarjonnasta, eipä esimerkiksi Helsingistä ole vastaavaa tarjolla.