De Koninck

Saavuttuani myöhempään keski-ikään joskus tuntuu siltä, että eksistentiaalisesta tietoisuudesta valtaa eletty elämä aiempaa suuremman osan. Tämä voi ilmetä retrospektiivisinä nostalgiakohtauksina. Going down memory lane, kuten angloamerikkalaiset sanovat. Päästettyäni itseni varttuneilla vuosilla muutosten tuulten riepoteltavaksi olen silti aika harvoin ehtinyt menneitä muistelemaan. Tänäänkin kävin tutkimassa asuinaluetta, jossa voisin mahdollisesti viettää kultaiset (?) vuoteni. Sieltä palattuani vierailin ensi kertaa Hakaniemessä Ympyrätalon Alkossa ja oluthyllyllä osui silmiin De Koninck -pullo. Ei voinut mitään, 20 vuoden takaiset olutharrastusvuodet tulvahtivat vyörynä tajuntaan.

90-luvun puolivälissä antwerpenilainen De Koninck ilmensi eurooppalaisiin ytimiin kurkottavassa impivaara-Suomessa keskieurooppalaista sivistystä jaloimmillaan. Monet belgialaiset tyylit trappisteista lambiciin olivat rantautuneet edistyneimpien suomalaisten olutharrastajien ulottuville, mutta niissä oli melkoinen kynnys monelle ylitettävänä. De Koninck tarjosi helpomman tarttumapinnan. Oranssinpunertava ale oli selvästi belgihiivainen, mutta ei muuten poikennut kovin paljon brittibitteristä tai Reininmaan altbieristä. Itsellekin De Koninck on yksi merkkipaaluista, kävin useamman kerran paikan päällä Antwerpenissä ja De Koninckin herkullisuus jopa haittasi muihin oluihin tutustumista. Ikimuistoisimmin on ehkä jäänyt mieleen työkaverin tuttavan järjestämällä autokierroksella Antwerpenin valtavalla satama-alueella jossakin epämääräisessä baarissa nautittu bolleke. Pienenä namedroppina voi mainita, että kyseinen ex-työkaveri on musiikintekijä Samuli Putron isä.

De Koninck toimi erittäin hyvin suomalaisissakin baareissa hanatuotteena, ajan tupakansavuisia (Gitanes/Gauloises?) De Koninck -temppeleitä olivat ainakin Tennispalatsin Vastarannan Kiiski ja Saaristonkadun Leskinen. Kyseessä onkin monista belgioluista poiketen selvä tuoreolut, pullossa se ei ole koskaan innostanut.

Koskaan en aitoa Koninck-bollekea ole tullut hankkineeksi, nyt kotioloissa saa Leffe-lasi kelvata. Väri on yhtä kaunis kuin ennenkin, vaahtoa en aivan tarpeeksi saanut kaadettua, lämpötila voisi olla aavistuksen viileämpi. Tuoksu on varsin neutraali, kuivattua hedelmää ehkä. Maussa ei belgihiiva juuri erotu, onkohan sen makua säädetty mainstreamin suuntaan. Kuivaa hedelmää kohoaa, karamellisuuttakin, vaikka olut pysyy kuivana. Lievää nihkeää pastillisuutta, raikkaammin tämä saisi soljua. Katkeruutta ei ole juuri nimeksikään, tämä on hyvin hailakasti humaloitu ja 90-luvulla se ei minua juuri haitannut. Nykyään on toisin. Ei tämä silti nytkään mitenkään epämiellyttävältä tunnu, tämä olut on luotu sosiaaliseen tilanteeseen baarissa sessioitavaksi ja sellaisena helppo uskoa toimivuuteen nytkin. Toisaalta voi myös uskoa, että nykyiselle olutharrastajalle uutuutena saapuva Koninck saattaa jättää vaisunkin kuvan. Nostalgiajuomana tämän ostin ja sellaisena se oikeastaan pysyikin, mutta hauskoja muistoja on mukava virkistää. Ostopaikka Helsinki, Hakaniemen Alko.