Antony Beevor: Russia Revolution and Civil War 1917-1921

 Olen lukenut varmaan tuhansia sivuja Venäjän sisällissodasta, mutta koskaan se ei ole varsinaisesti ollut fokuksessa. Tapahtumasarja oli niin monimutkainen, että siitä on vaikea saada tarkkaa otetta tai edes kunnon kokonaiskuvaa. Tämä on harmittanut siksikin, että Suomella ja varsinkin suomalaisilla oli varsin merkittävä rooli murhenäytelmässä. Eniten on jaksanut hämmästyttää, miten 1917 vallan kaapannut pieni rosvojoukkio bolševikit pystyi pysymään vallassa ylivoimaisilta vaikuttaneiden vastustajien puristuksissa. Tätä julmaa murhaajaklikkiä johti sadistinen psykopaatti, joka kutsui itseään Leniniksi. Kaaoksesta syntyi sitten hämmentävän pitkäikäinen pahan valtakunta Neuvostoliitto, joka varjosti elämääni ensimmäiset 30 vuotta. Sisällissota oli poikkeuksellisen raaka ja sama väkivalta leimasi sitten Neuvostoliittoa loppuun asti. Ja sama raakuus jatkuu edelleen Ukrainan sodassa. 

Huomaan, että blogissani ei ole arvioita Antony Beevorin teoksista. Olen siis lukenut mm. Stalingrad- ja Berliini-kirjat ennen vuotta 2007. Odotin innokkaana tätä sisällissotateosta, mutta nimi on kyllä heti pettymys revolution-sanan takia. Se on ehkä siinä markkinointimielessä. Tsaarin kukistumista helmi-maaliskuussa 1917 voinee kutsua vallankumoukseksi. Se oli suhteellisen spontaani reaktio kurjiin oloihin, mutta bolševikkien vallananastus myöhemmin syksyllä oli laskelmoitu kaappaus. Näitä tapahtumia on tongittu perusteellisesti ja on hieman harmi, että Beevor käyttää niihinkin tilaa.

Ei kuitenkaan onneksi kovin paljoa. Beevor starttaa kronologisesti etenevän kirjansa ensimmäisen maailmansodan itärintaman epäinhimillisistä oloista. Upseereilla riittää lämpöä, viinaa ja Punaisen Ristin sairaanhoitajien tarjoamia prostituutiopalveluja. Rivisotilaiden asema ei ole maaorjuudesta parantunut, päinvastoin. Ripeästi teollistuneessa Pietarissa esiintyi samanlaista äärimmäistä vastakkainasettelua työväen ja tsaarin hännystelijöiden välillä. Paineet purkautuivat katumellakoihin, sekasortoon ja ryöstelyyn. Mikään veretön helmikuun vallankumous ei ollut, noin 1500 kuollutta. Beevor seuraa suhteellisen tarkkaan valtaan päätyneen lakimiehen Kerenskin kujanjuoksua sotarintamalla ja Pietarin kaaoksessa. Suomi esiintyy koko ajan merkittävänä sivunäyttämönä. 

Beevor käyttää Helsingistä joskus oikeaa nimeä, mutta omituisen usein Helsingfors-muotoa. Esim. 13.9.1917 Helsingfors Soviet ja Venäjän asevoimien edustajat kertoivat tukevansa Suomen itsenäisyyttä bolševikki Vladimir Antonov-Ovsejenkon esityksestä. ”Helsingin neuvosto” kuulostaa omituiselta, mutta ehkä se oli vain bolševikkien paikallisosasto Helsingissä. Googletuksen perusteella se oli alunperin Viaporissa venäläinen sotilasneuvosto. Myöhemmin samanlainen sovjet perustettiin Viipuriin.

 
Bolševikkien kaappausta Beevor selostaa tarkasti Pietarissa ja Moskovassa, mutta valta tuntuu siirtyneen muuallakin jättivaltiossa suhteellisen samanaikaisesti. Tämä hieman heikentää käsitystä mitättömästä terroristikoplasta, mutta varmaankin bolševikeillä oli kannattajia ympäri maata. Ilmeisesti aseellisia punakaartejakin Suomen tapaan. Oikeastaan sisällissota alkaakin siis heti tässä vaiheessa, koska vastarintaa esiintyi "valkoiselta" puolelta välittömästi. Esimerkiksi Irkutskissa vallanpitäjät näyttävät vaihtuneen useampaan kertaan jo vuoden 1917 lopulla. Jo tässä vaiheessa näyttämölle Baikalin takana astuu Roman von Ungern-Sternberg, yksi sisällissodan hirviömäisimmistä hahmoista. Tällaisia keskiajan tyylisiä sotalordeja esiintyi sodassa useita eri alueilla. Bolševikkien terroriorganisaatio Tšeka perustetaan jo vuoden 1917 puolella.

Leninin ensimmäinen murhayritys näkyy tapahtuneen 1.1.1918. Edellisyönähän Lenin tapasi Svinhufvudin kumppaneineen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden. Jos nyt propagandaleffaan Luottamus on uskominen. Suurisuuntaisin sotarikos alkuvaiheissa oli Muravjovin punakaartien riehuminen Kiovassa helmikuussa 1918, tuhansia kidutettuja ja tapettuja paremmin pukeutuneita ihmisiä. Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista Beevor tarjoaa hieman huumoria julmuuksien keskelle. Bolševikkien seurueeseen kuului rivisotilaita, varttuneempi naisterroristi ja juna-asemalta poimittu vanha randommusikka Roman Staškov. Nämä sitten istuivat juhlaillallisilla saksalaisten ja itävaltalaisten prinssien ja kreivien välissä.

Pieni Suomi-epätarkkuus löytyy Beevorilta. Hän sanoo jääkärien palanneen helmikuussa jäänmurtajalla Vaasaan Saksasta. Jäänmurtaja toki auttoi, mutta jääkärit olivat eri laivassa, joka oli lähtenyt Liepajasta. Se oli toki Saksan miehittämä, mutta ei kuulunut varsinaisesti Saksaan. Karu oli Aleksei Štšastnoin kohtalo. Suomen sisällissodan aikana Brest-Litovskin jälkeen pelätessään saksalaisten tuloa Štšastnoi johdatti venäläiset sotalaivat jäiden läpi turvaan Kronstadtiin. Kesällä Trotski teloitutti miehen, koska rauhansopimuksen mukaan venäläisten laivojen tuli pysyä satamissaan.

Maaliskuussa 1918 Ukrainassa mielenkiintoinen tilanne. Kiovassa ja Odessassa ihmiset ottavat saksalaiset sotilaat vapauttajina vastaan bolševikkiteurastajien jälkeen. Vielä monimutkaisempi tilanne Kaspianmeren etelärannoilla kesällä 1918. Bakussa bolševikit, armenialaiset, kasakat, britit ja turkkilaiset sotkeutuvat kaaokseen. Bolševikit palaavat pikaisesti ensimmäisen maailmansodan rintamaan turkkilaisia vastaan. Parin siviiliverilöylyn jälkeen turkkilaiset valtaavat Bakun. Paenneet 26 ”komissaaria” teloitetaan vastarannalla Krasnovodskissa, mutta heidän joukossa ei ole henkiinjäämisen epävirallista maailmanennätystä edelleen (?) pitävä Anastas Mikojan.

Sodan seurauksena Venäjällä oli 40 000 tšekkisotilasta, taistelivat Itävaltaa vastaan. Trotski yritti aseistariisumista, kun heitä yritettiin siirtää jättivaltion läpi Vladivostokiin ja sieltä länsirintamalle. Tämä ei miellyttänyt länsislaaveja. Tšekit valtasivat Uralilla Tšeljabinskin suurkaupungin toukokuussa 1918. Seuraavaksi tšekit ottivat Novosibirskin, Penzan ja Tomskin. Saatuaan apua antibolševikeilta tšekkien haltuuun kaatui Samarakin. Tšekkien avulla Vladivostokin ottivat haltuun japanilaiset, amerikkalaiset ja britit. Irkutskin jälkeen käytännössä koko Siperian rata kaupunkeineen oli tšekeillä. Tšekkien montenegrolainen komentaja Radola Gajda oli myöskin merkillinen persoona.

Elokuussa 1918 Pietarin Tšeka-johtaja Uritski murhattiin ja Leniniäkin ammuttiin. Sen jälkeen bolševikit julistivat virallisestikin punaisen terrorin. Kaikki potentiaaliset vastustajat voitiin tappaa. Uhreja tuli satoja tuhansia, nämä siis eivät liittyneet varsinaisesti sotatoimiin.

Permin seudulla joulukuussa valkoiset saivat harvinaisen voiton kylmissä oloissa Eduard Berzinin joukoista. Mukana suomalaisia punaisia, 160 miehestä kaatui 70. Britit tulivat Murmanskiin ja Arkangeliin 1918 estämään saksalaisten etenemistä, mutta nopeasti ne kääntyivät bolševikkeja vastaan. Pohjoiseen tuli muitakin ympärysvalloista, mutta ei tarpeeksi kunnon hyökkäykseen kohti etelää. Koillisessa käynnistyi Baltian maiden itsenäistymissodat, joita Judenitšin johtamat valkovenäläiset eivät tukeneet. Ukrainan eteläosat vallanneet ranskalaiset vetäytyivät maaliskuussa 1919, koska pelkäsivät omien sotilaiden kapinointia. Homma alkoi kääntyä bolševikkien eduksi.

Etelä-Venäjällä valkoiset kuitenkin menestyivät 1919. Wrangel kukisti punaiset Pohjois-Kaukasuksella, itäinen Ukraina vallattiin Harkovaa myöten ja Volgalla napattiin Stalinin bolševikkien terrorisoima Tsaritsyn (myöhempi Stalingrad). Denikin ja Wrangel suunnittelivat hyökkäystä Moskovaan.

Siperiassa alkoi mennä huonosti ylipäällikkö Koltšakin ja Gajdan riitannuttua. Valkoiset alkoivat perääntyä itään menetettyään Permin ja Ufan. Tšeljabinsk ja Jekaterinburg kaatuivat heti perään. Jekaterinburgissa vetäytyvät valkoiset järjestivät yhden sodan pahimmista pogromeista ja tappoivat 2200 juutalaista. Korruptoitunut valkoinen armeija alkoi muistuttaa liikaa tsaarin armeijaa. Rintaman takana punaisten voittoa varmisti valkoisten kasakkakenraalibandiittien terrori siviilejä kohtaan.

Keski-Venäjällä näytti aluksi hyvältä. Lokakuussa 1919 Denikinin joukot pääsivät Oreliin, josta matkaa Moskovaan 400 km. Koltšak ja Judenitš eivät edes tässä vaiheessa suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, joten Suomi ei liittynyt Pietarin surkeaan valtausyritykseen. Japanilaisia Siperiassa yli 100 000 sotilasta 1919, monet kasakkabandiitit toimivat käytännössä Japanin laskuun. Talvella 1919-20 Koltšakin armeija yritti paeta Omskista Siperian rataa pitkin itään. Junat jumittuivat matkalle kuukausiksi. Lavantauti jylläsi, pelkästään nykyisen Novosibirskin alueella 60 000 kuollutta. Punaiset hyökkäilivät sivuilta radalle vähän kuin suomalaiset 20 vuotta myöhemmin Raatteentielle. Koltšak itse vangittiin ja teloitettiin Irkutskissa.

Denikin ei päässyt Orelia pohjoisemmaksi. Punaiset työntyivät etelään Odessaa, Rostovia ja Jekaterinodaria myöten. Kubanin pääkaupunki muutettiin heti punaiseksi Krasnodariksi. Britit evakuoivat osan valkoisista Novorossiiskista Krimille. Alueen kalmukkisiviilejä punaiset tappoivat kansanmurhatyyliin.

Keväällä 1920 syntyi uusi rintama Piłsudskin Puolan ja punaisten ryhtyessä sotimaan. Piłsudski  vetäytyi nopeasti Varsovaan asti. Valkoisten johtajaksi Denikin tilalle noussut Wrangel hyökkäsi samaan aikaan Krimiltä pohjoiseen. Tuhatševskin armeija lyötiin Veikselillä perusteellisesti ja maailmanvallankumous loppui siihen. Punaiset vetäytyivät Puolasta kokonaan, mutta etelässä tunkivat Wrangelin takaisin Krimille. Marraskuun puolivälissä sitten evakuointi Krimin satamista Konstantinopoliin. Bolševikit kiduttivat ja tappoivat sitten Krimillä noin 70 000 päätä, unkarilaisen Bela Kunin ja naissadisti Rozalia Zalkindin johdolla. Tšekan menetelmät olivat niin tehokkaita, että Himmlerin Einsatzgruppet matkivat niitä 20 vuotta myöhemmin.

Varsinainen sota loppui, mutta kapinointi jatkui lähivuosina maaseudulla. Tuhatševski käytti taistelukaasuja maaorjien kukistamisessa. Maaseudun asukkaat olivat nimittäin edelleen orjien asemassa. Paljon paremmin ei ollut asiat nälänhätää kärsivissä kaupungeissa. Seurauksena oli sodan jälkinäytöksenä Kronstadtin matruusien kapina maaliskuussa 1921, jonka Tuhatševski murskasi verisesti. Koko sodan saldoksi Beevor arvioi 12 miljoonaa kuollutta.

Kokonaisuutena Beevorin kirja on ehkä pieni pettymys. Kronologinen rakenne on väistämättä hieman puuduttava ja toisaalta hajanainen, kun joudutaan aina hyppäämään toiselle puolelle jättimannerta. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei tule esiin, se olisikin tietysti ollut hämmästyttävää. Bolševikkien tinkimätön epäinhimillisyys ja keskitetty diktatuuri piti heidät vallassa. Valkoiset olivat jääräpäitä, eivät suostuneet mihinkään kompromisseihin potentiaalisten liittolaisten kanssa. Tarkoitus oli palauttaa vanha monarkia entisillä rajoilla Suomea ja Puolaa myöten. Valloitettuja alueita terrorisoitiin lähes samalla brutaaliudella kuin bolševikit.