sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Juha Hurme: Niemi

Kun Juha Hurmeen kirja voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon, en oikein saanut kiinni lehtijutuista minkälainen kirja on kyseessä. Teoksen nyt luettuani ymmärrän hyvin, että luokittelu on vaikeaa. Onko tämä romaani vai tietoteos? Vaikea sanoa, mutta mestariteos kuitenkin. No, ehkä ei sentään, mutta todella miellyttävä lukukokemus oli kyseessä. Niemi on Hurmeen nimitys Suomelle, jota ei ennen vuotta 1809 oikeastaan ollutkaan. Kirja on siis jonkinlainen Suomen alueen kulttuurihistoriallinen katsaus maailmankaikkeuden synnystä alkaen ja vuoteen 1809 päättyen, kun Niemi siirtyi Venäjän hallintaan. 

Hurme kirjoittaa rivakkatahtisesti, rennosti ja loistavan sujuvasti purkaen nautinnollisesti valtavaa tietopakettia. Hurme pysyy faktoissa tiukasti, mutta kirja jättää saumakohtiin pelivaraa, jossa mies pääsee sooloilemaan. Varsinaisista virheistä Hurmetta on hankala saada kiinni, mutta ihan kaikkea ei kannata täytenä totena pitää. Esimerkiksi viikingit kyllä liittyvät Irlannin pääkaupungin alkuvaiheisiin, mutta Hurme heittää pokkana Dublin-nimen tarkoittavan Dubin linnaa. Taitaa olla melkoista lööperiä. Epäilin myös olisiko kartantekijä Olaus Magnuksen juoma einbechiläinen (tietysti einbeckiläinen) olut ollut voimakkaasti humaloitua 1500-luvulla. Kokonaisuus on kuitenkin vakuuttavaa jälkeä ja runsaat anekdootit tekevät historian oppitunneista nautintoa.

Hurme ei tietenkään pysy pelkässä Niemessä vaan tarinat rönsyilevät muualle Eurooppaan ja koko ihmiskunnan kehityskuvioihin. Hurme on teatterimies ja hänen  suurin mielenkiinto liittyy filosofiaan, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Runonlaulajat ja urunsoittajat ovat enemmän esillä kuin vaikkapa melko lakonisesti ohitettu 30-vuotinen sota, perinteisten historioitsijoiden mielikohde. Erityisen hyvä huomio Hurmeelta on, miten vähän ihmisiä Niemellä asui. Tämä oli mitätön syrjäkolkka, mutta eipä suomalaisiakaan ollut kuin kourallinen. Ei sellaisella porukalla ihmeitä saada aikaan.

Modernien ilmaisujen käyttö muinaisissa yhteyksissä tuo tarinaan herkullisen kepeää hilpeyttä. Hurme puhuu mm. perusroomalaisista ja kutsuu Messeniuksen aikaista Kajaania Ruotsin koilliseksi peräreiäksi, joka se tietysti olikin. Hurme nostaa esiin unohdettuja sankareita, itse en muista aiemmin kuulleeni esim. 1600-luvun alussa vaikuttaneesta Sigfrid Forsiuksesta. Ainakin yhdessä faktassa Hurme horjahtaa hieman, Falunin MM-hiihtojen 30 km voittaja Thomas Magnuson ei kirjoita sukunimeään kahdella ässällä. Hurme arvostaa näköjään Pieksämäen kulahtanutta Savonsolmu-hotellia, jossa olen itsekin yön viettänyt Mick Taylorin keikan yhteydessä 2004. 

Tämmöisessä iloittelevassa rabelaismaisessa kronikassa on tietysti välillä hieman turhilta tuntuvia rönsyjä, mm. heikkotasoisten urkuristien toilailuista. Loppua kohti tyyli muuttuu hieman luettelomaiseksi. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin huikea onnistuminen ja erityisen kannatettavaa toimintaa, juuri tällaisia kirjoja pitäisi ihmisten viihdyttämiseksi ja sivistämiseksi kirjoittaa.

Ei kommentteja: