sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Timo Vihavainen et al: Varjo Suomen yllä

Mielenkiintoinen teos, johon on koottu Suomea koskevia dokumentteja kommunistidiktatuurin arkistoista 1918-1964. Kaikkein salaisimmista asiakirjoista ei ole kyse, mutta ennennäkemätöntä materiaalia on runsaasti. Teoksen toimittaneet tutkijat kommentoivat lyhyesti kunkin dokumentin kontekstia. Jo heti ensimmäinen näyte on varsin räväkkä. Sen on kirjoittanut Vatslav Vorovski, nykyään jo varsin unohdettu suuruus. Vorovski johti kesällä 1918 bolševikkivaltuuskuntaa, joka neuvotteli Berliinissä rauhasta Suomen valkoisen hallituksen kanssa. Vorovski leimaa tuloksettomien neuvottelujen suomalaisen osapuolen tietämättömiksi saksalaisten juoksupojiksi. Vorovski joutui Lausannessa 1923 salamurhan uhriksi ja yhtenä murhan suunnittelija on pidetty suomalaista Georg Elfvengreniä, joka puolestaan teloitettiin Moskovassa 1927.

1920-luvulla Suomen kanssa oli pienimuotoisia rajakahnauksia, mutta kovin moni niistä ei näytä eskaloituneen kommunistijohdon tasolle. 1930-luku oli vielä rauhallisempaa, vaikka Inkerin talonpoikien likvidoinnin aikana jännitteet kiristyivät hetkellisesti. Suomalaisten kansanmurha Itä-Karjalassa 1937-38 ei myöskään näy näissä asiakirjoissa. Talvisotaa lähestyttäessä aineisto muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Mukana on mm. Lev Mehlisin raportti hyökkäysvalmisteluista Leningradissa 24.11.1939.

Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan ajalta ei tunnu mitään erityisen uutta näkökulmaa tulevan tästä aineistosta. Samainen Mehlis, yksi Stalinin terrorikoneiston verenhimoisimmista pyöveleistä, kutsumanimeltään "Hai",  raportoi joulukuussa 1939 suoraan Stalinille poltetusta Suomussalmen "kaupungista".  Erityisen pitkiä dokumentteja on valvontakomission ajalta, varsinkin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin liittyen. Melko herkullisia ovat myös Molotovin kiukuttelut siitä, että Suomi päästettiin liian vähällä.

Hieman yllättäen kiehtovinta materiaalia löytyy Stalinin viimeisiltä vuosilta. Stalin pettyi Paasikiveen, kun kommunistit syrjäytettiin hallituksesta vuoden 1948 vaalien jälkeen. Stalin yritti saada Kekkosen presidentiksi 1950 vaaleissa Paasikiven tilalle ja kaataa Fagerholmin hallituksen. Tähän liittyy kirjan huikein dokumentti. NKVD (tai MGB tai mikä sen nimi silloin olikaan) suunnitteli monimutkaisen operaation, jossa levitettiin tekaistua äärioikeistolaista propagandaa, jotta päästäisiin syyttämään Paasikiveä kyvyttömyydestä suitsia revansisteja. Operaatio jäi kuitenkin pääosin toteuttamatta, koska Stalin vietti koko syksyn 1949 etelässä (Sotšissa?) eikä ollut antamassa määräyksiä. Stalin palasi Kremliin vasta joulukuussa 1949, muutama viikko ennen Suomen vaaleja. Suunnitelmaa Stalinille esitteli sittemmin pitkään ulkoministerinä toiminut Andrei Gromyko.


Stalinin kuoleman jälkeenkin dramatiikkaa riitti, mutta mm. Porkkalan luovutuksesta, vuoden 1956 presidentinvaalista, yöpakkasista ja noottikriisistä ei tämä kokoelma tarjoa lisävalaistusta. Herkullisin kuvio liittyy suunnitelmaan nimittää Suomeen suurlähettilääksi Hruštšoville valtataistelun hävinnyt Molotov. Moskovassakin sentään ymmärrettiin, että Molotovin cocktailin nimennyt maa ei ehkä tällaisesta ilahtuisi ja Vjatšeslav Mihailovitš passitettiin Mongolian Ulan-Batoriin. Yllättävän helppolukuinen kirja, venäläiset ovat käyttäneet keskinäisessä viestinnässään suorasanaista esitysmuotoa, mitään kommunikealiturgiaa tässä ei ole. Kirjan sujuvin osa on kuitenkin Kimmo Rentolan yhteenveto Kekkosen Kreml-suhteesta.

Ei kommentteja: