Michael Connelly: The Dark Hours

 Kuten James Ellroyn This Storm, myös Michael Connellyn uusi romaani alkaa uudenvuodenaattona Los Angelesissa. Mutta nyt vuosi ei ole 1941 vaan 2020. Renée Ballard ei asu enää teltassa Venice Beachillä, koska koronan takia koko ranta on suljettu. Tämä on nyt ensimmäisiä lukemiani romaaneja, jossa pandemia on kuvassa mukana koko ajan. Sarjan edellisen The Night Fire -romaanin tapaan Ballard on jatkuvaa yövuoroa tekevä poliisi Hollywoodissa. Harry Boschin sivuosaroolia on entisestään kutistettu, mutta Ballard sentään hommaa saamattomalle Boschille koronarokotuksen. Jälleen kerran Connelly rakentaa poliisiproseduraalin, jossa on useampia toisiinsa liittymättömiä tapauksia. On sarjaraiskaajakaksikko ja uudenvuodenyön murha, josta löytyy yhteys vanhaan Boschin cold caseen. Melankolinen tunnelma vallitsee Connellyn edellisten romaanien tapaan. Tutkimukset jatkuvat loppiaiseen 2021 ja Capitolin kaappausyritys kuvataan romaanin taustalla. Connellyllä  on rautainen rutiini ja homma etenee hyvin öljytysti. Ei tämä Connellyn parhaita ole, mutta oikein hyvää tasoa. Suspensea on ehkä enemmän kuin Connellyllä yleensä. Ballardin tarinalle on selvästi tulossa jatkoa, mutta Boschin tulevaisuus ei näytä yhtä hyvältä, ehkä luonnollinen kuolema on kohta edessä. Ballard kutsuu Boschia vanhimmaksi eläväksi poliisiksi.

Mallassepät HBC 431 Hazy IPA

 Kolmannen koronarokotuksen kunniaksi heiziä Naantalista. Humalana siis HBC 431, jota on näkynyt kaupallisissa oluissa jo viitisen vuotta, mutta kunnon nimeä ei ole lajikkeelle löytynyt. R-kioskivahvuus 5,5 %, IBU 40, pakkauspäivä 15.11.21. Ei siis suoraan linjalta, mutta Alkon tuotteeksi tuoretta. Asianmukainen ulkonäkö, sameaa, kuulasta, keltaista nestettä paksuhkolla vaahdolla. Klementiiniä ja ananasta aromeissa, bensaa myös. Maku on raikkaan kirpeä, sitrus maistuu eniten, mandariini ja appelsiini. Karbonointia on hieman liikaa. Kuiva kokonaisuus, jatkuu jälkimakuunkin, vaikka peräkärry on hyvin kevyt. Sessio-IPAksi oikein puhdaspiirteinen, mutta hieman huteraksi olut kuitenkin jää. Alkoholia pitäisi olla enemmän, jotta IPA pääsisi kunnolla loistamaan. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Steven Spielberg: Indiana Jones and the Temple of Doom

 En tykännyt ensi-iltakierroksella 1984 yhtään tästä Raidersin seuraajasta. Ei kolahtanut nytkään, mutta onhan elokuva ihan kohtuullinen viihde-elokuva kuitenkin. Oikeastaan Raidersin prequel, sijoittuu vuoteen 1935. Lupaava alku, sarjakuvamaisia jaksoja Shanghaissa ja varsinkin siirtymässä Intiaan. Intiaan sijoittuva pääosa on kuitenkin poikkeuksellisen synkkä nälkiintyneine lapsiorjineen. Irrallisia genrepastisseja kuten alun musikaalinumero ja screwball-sanailu Harrison Fordin ja Kate Capshaw'n kanssa. Lawrence Kasdan ei ollut enää mukana tässä ja se näkyy mm. Capshaw'n roolissa, jossa ei ole ollenkaan merkkejä hawksilaisesta naisesta. Nuoren Ke Huy Quanin iso rooli tuo lastenelokuvamaisuutta kokonaisuuteen, joka synkkyyteen yhdistettynä on romahduttaa koko kuvion. Ja silti, loppupuolen kaivosratahommeli toimii oikein hyvin.

Jon Turteltaub: Last Vegas

 Neljä Brooklyn-taustaista senioria lähtevät polttareille Las Vegasiin. Kohtuunäppärä lähtökohta ja nimikin leffalla, mutta melkoista tauhkaa syntyy. Varsinkin Robert De Niro on täysin ulalla eivätkä Kevin Kline, Morgan Freeman ja Michael Douglas paljoa tilannetta paikkaa. Mary Steenburgen on ainoa valopilkku väsyneessä menossa. Dramatiikka on naurettavaa, mutta huumori ei naurata. 

Vakka-Suomen Prykmestar New England IPA, pulloversio

 Viime kesänä ehdin pistäytymään Stadin Panimon popup-baarissa, jossa join tätä Vakka-Suomen NEIPAa hanaversiona. Silloin sitä kutsuttiin Vahvaksi NEIPAksi, mutta samat 7,2 % kuin tässä pulloversiossa. Pullossa ei mitään mainintaa Stadista, brändit pidetään näköjään täysin erillään. Etikettitekstissä puhutaan jouluNEIPAsta ja tosiaankin etiketissähän on punarusettinen kello. Ulkonäkö ei ole paras mahdollinen, sameutta on, mutta väri on enemmän kuravettä kuin kuulasta mehuisuutta. Tuoksu on aika laimea, rikkiä ja trooppista hedelmää. Maku on makeahkon hedelmäinen, mangoa ja kiiviä, karamellisuuttakin. Ei erityisen raikkaalta tunnu. Jälkimakua ei ole paljoa, varsinkaan katkeruuteen päin. Ei tässä mitään epämiellyttävyyksiä ole, mutta kovin vaisu ja laimea olut on kokonaisuutena. Siis suunnilleen sama fiilis kuin hanaversiossa, mutta vähemmän tuoretta. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko. 

Tuomas Niskakangas: Roihu

 Kirjauduin vuosia sitten Elisa Kirja -palveluun, koska halusin lukea Antti Tuomaisen Juntunen-nimisen novellin. Nyt Elisa tarjosi joululahjaa, sai valita yhden kirjan ilmaiseksi tarjolla olleesta listasta. Listassa oli mm. Tuomaisen Hirvikaava, mutta senhän olen jo ehtinyt paperisena hankkia ja lukea. Valitsin sitten tämän viime vuoden alussa ilmestyneen dystopian, joka on shortlistalla seuraavan Johtolanka-palkinnon saajaksi. Helsingin Sanomien taloustoimittajana toimivan Niskakankaan romaani on miehen esikoisteos. 

Luin kirjan kännykän näytöltä, yllättävän hyvin toimi. Roihu sijoittuu vuoden 2028 Suomeen, yhteen viikonloppuun joulukuussa, yli 500 sivua. Dystopian sytykkeenä ei olekaan yllättäen pandemia, ilmastomuutos tai Venäjä, vaan tuloerojen kasvaminen. On tapahtunut Suuri Puhkeaminen noin 2025, valtion velkakupla on puhjennut. Korona tai pandemia mainitaan vain ohimennen, ilmeisesti romaani on pääosin kirjoitettu ennen sitä. Näkökulma on lähes vasemmistolainen, oikeistohallitusten menoleikkaukset ja muut ratkaisut ovat johtaneet keskiluokan kurjistumiseen, joka on kasvattanut yhtenäiseksi vasenliitoksi sulautuneiden vihreiden, demarien ja vasemmistoliiton kannatusta. Maaseutu on tyhjentynyt, Helsinkiin syntynyt uusia slummeja, esim. eläimistä tyhjennetty Korkeasaari on asunnottomien valtaama. Valtavia mielenosoituksia esiintyy, vasemmistojohtajat ovat siirtymässä Thomas Pikettyn ideoista takaisin Marxiin ja väkivallan käyttöä väläytellään. Parempi ei ole tilanne oikeallakaan, jossa maan rikkain mies Pontus Ebeling ei välitä demokratiasta vaan vaihtelee hallituksia oman mielen mukaan. Maata hallitsee käytännössä talouselämän eliitistä koostuva "Kilta". Korruptio on levinnyt poliisivoimiin, jopa armeijaan. 

Tähän kontekstiin Niskakangas rakentaa kovavauhtisen trillerin, jossa median edustajat ovat keskeisessä roolissa poliitikkojen ja yritysjohtajien ohella.  Ylen uhkean tähtitoimittajan Vilma Variksen nimi tuo mieleen Raymond Chandlerin Velma Valenton. Homma starttaa polttoitsemurhalla Topeliuksenpuistossa. Niskakangas ei suoraan viittaa Jan Palachiin vaan samana joulukuun 17. päivänä 2010 toimineeseen Mohamed Bouaziziin. Teksti rullaa hienosti luvusta toiseen cliffhangerien kautta. Helsingin paikallisväri on nautinnollista, tosin Pasilassa tuskin on 2028 pilvenpiirtäjiä. Tekstiä on siis runsaasti, joten Niskakangas ehtii hieman luonnehtimaan henkilöhahmojakin. Kovin syvällisiksi ne eivät ehdi täyteläistyä ja kaikkien motiivit eivät ole perusteltuja. Äärimmäisen hallitusti romaani etenee tyydyttävään loppuun asti. Pakko sanoa, että yllätyin positiivisesti. Niskakangas on todella kova. Ihmettelen, jos kansainvälistä menestystä ei tule. Kirjan lopussa kiitetään Juha Sipilää, joka on Niskakankaan isän serkku. 

 

Fuller's Vintage Ale 2021

 Fuller'sin vuosittainen syksyinen kausiolut tuli nyt vastaan vasta vuodenvaihteen jälkeen. Blogsvillen bitteristit Tuopillinen ja Olutkellari ovat jo ehtineet nyrpistää nenäänsä tämänkertaiselle päästölle. Varsinkin Jyväskylän skribentin kohdalla tämä on merkillepantavaa, koska yleensä ymmärrystä sieltä päin löytyy vaatimattomammillekin tuotoksille. Mutta eihän tilanne yllätyksenä tule. Sokea Reettakin tiesi, ettei Asahin Fuller's -ostosta mitään hyvää seuraa. Nytkö on sitten Vintageenkin kustu? Poikkeuksellisesti itseltäni löytyy nyt kohtuutuoretta selkänojaa, koska pääsin puolisen vuotta sitten maistelemaan kuusi edellistä Vintage-versiota. 

8,5 % edelleen, maltaatkin näyttävät tutuilta. Humalina harvinaisempaa brittikamaa, Inspector Morse -kunnianosoituslajike (?) Endeavour aiemmin tuttu vain Olavi Mension Kallio Supermänistä, Olicana sentään tullut useammin vastaan esim. Ilkleyn cask alessa. Koodinimellä CF182 kulkeva hoppi täysin uusi kokemus. Punaruskea tuttu kirkas väri oluessa. Luumuinen ja maltainen, hieman mausteinen tuoksu. Samanlaista perusmaltaista aromia kuin esimerkiksi saksalaisissa bockeissa. Se on kieltämättä yllättävä vertailukohde, mutta ei siis epämiellyttävä odööri. Karamellisuutta myös. Maku on makeahkon hedelmäinen, marmeladimainen, samalla makeahko, mutta myös omalaatuisen nihkeällä tavalla kuiva. Kuivuus on yleensä miellyttävä ominaisuus oluessa, mutta tässä se tunkee esiin tympeämmin. Öljyinen mausteisuus on mukana, jotain pistävää marjaisuutta, vähän happamastikin. Jotenkin tulee mieleen variksenmarja, jota tuli joskus mustikoita poimiessa sekaan ja tuli tietysti uteliaasti maistettua. Ei siis miellyttävää. Peräosasta katkeruutta voi löytää, mutta ei sekään solju miellyttävänä nielussa. Blogiheebot eivät todellakaan olleet hakoteillä, nyt on heikompi vuosikerta käsillä. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

 

Omnipollo Trillium DDH Fort Point Pale Ale

 Täytyi pyyhkiä rähmää silmistä, kun näin tämän tölkin pasilalaisen pitkäripaisen hyllyssä. Nytkö jo Trilliumia täälläkin? Ei sentään, tämä on tehty Omnipollon uudessa kirkkopanimossa Sundbybergissä, jossa en ole vielä koronan aikana ehtinyt vierailemaankaan. Trilliumin omia Fort Point -versioita on tullut vastaan jo useampia. 6,6 %, vaaleankeltaista sameaa olutta, höttöistä vaahtoa. Bensaa ja sitrusta aromeissa, herukkaa ja hedelmäpastilleja myös. Maussa trooppisia hedelmiä, ananasta ja persikkaa, varsin kuiva kokonaisuus kuitenkin. Matalat hiilihapot, loistava juotavuus. Jälkimakua ei erityisemmin, hyvin hento katkeruus. Tuoreus ja raikkaus kunnossa, hyvin tyylikästä puhdaspiirteistä vetoa. Aika hyvin Trilliumin resepti on pystytty toistamaan. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Great Divide Titan IPA, tölkkiversio

 Coloradon suurkaupungissa Denverissä sijaitseva Great Divide on jo lähes klassisessa statuksessa oleva panimo. Tietääkseni mikään iso peluri ei ole vielä sitä hankkinut, mutta tuskin sitä enää kauaa tarvitsee odottaa. 2014 kävin paikan päällä, mutta en silloin juonut tätä Titania, koska se oli ennestään tuttu monesta yhteydestä. Blogistakin löytyy lyhyet arviot takavuosilta sekä pullo- että hanaversiosta. Vuoden vanhaa tölkkiversiota join viitisen vuotta sitten Sampo Järven vetämässä vertailumaistelussa. Ei ole kovin tuore tämäkään tölkki, pakattu Sep 07 2021. 7,1 %, 65 IBU. Kullanvärinen kirkas poreileva juoma, paksua pitkäkestoista vaahtoa. Tuoksu ei ole voimakas, mallasta ja sitrusta sieltä haileasti huokuu. Maku on pehmeä, mandariinia, pihkaa ja maltaisuutta. Hyvin tasapainoinen täyteläinen maku. Jälkimaussa on katkeruutta kohtuudella, mutta ehkä hieman vähemmän kuin odotin. Perinteinen west coast IPA parhaasta päästä näinkin iäkkäänä. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Steven Spielberg: Raiders of the Lost Ark

 Tätä suosittua seikkailuelokuvaa esitettiin Suomessa nimellä Kadonneen aarteen metsästäjät. Se on yllättävän laimea ja tylsä muunnelma, melkein kuin Viisikko-kirjan nimi. Alkuperäisen nimen raamatullisuus on häivytetty, kristinusko ei 1981 Suomessa ollut mikään kaupallinen menestystekijä. Toisaalta sitä ei nimetty luovemminkaan tyyliin "Senkka nenästä, Indiana Jones", kuten siihen aikaan oli yleistä.   

Spielbergin ohjausta markkinoitiin aikoinaan vanhanaikaisen seikkailun paluuna, ikään kuin simppelinä viihteenä, josta on poistettu sanomalliset saarnaamiset. Sellainen elokuva tavallaan onkin, mutta kyllähän siinä monenlaista "sanomaa" on. Natsiroistot olivat juutalaiselle Spielbergille luonteva ratkaisu, mutta kiinnostavin on ehkä koko elokuvan huipentuma suunnilleen puolivälissä Kairon kadulla. Mustapukuinen arabi heiluttelee uhkaavasti valtavaa sapelia. Indiana Jones katsoo hetken kyllästyneenä, vetää sitten revolverin ja ampuu lakonisesti uhittelijan. Kohtauksessa tiivistyy hämmästyttävästi USA:n ja muslimimaiden vastakkainasettelu. Sillä oli jo 1981 historiaa, mutta erityisesti tämä kohtaus ennakoi tulevaa tähän päivään asti. 

Ensimmäinen Indiana Jones -elokuva kokosi hämmästyttävän tekijäjoukon. Ohjaaja Steven Spielberg ja tuottaja George Lucas saivat eniten huomiota, mutta mielenkiintoisin luova voima oli ehkä käsikirjoittaja Lawrence Kasdan. Kasdan ohjasikin sitten laadukkaita elokuvia, mutta ei ole täysin kyennyt lunastamaan lupauksiaan. Nyt katsottuna Raidersista tuli usein mieleen David Leanin Lawrence of Arabia, joka tunnetusti on Kasdanin suosikkielokuvia. Karen Allenin hahmo on niin hawksilainen kuin olla voi ja Kasdan on tietysti hillitön Hawks-fani.  

Katsoin ensi kerran Raidersin keskellä kuuminta elokuvainnostustani. Näin niihin aikoihin valtavasti vanhoja klassikkoja ja tämä uutuusteos kalpeni väistämättä niiden rinnalla. Viihdyttävä elokuva ilman muuta, mutta paljon parempiakin on. En pystynyt (tai edes halunnut) näkemään elokuvateollisuutta laajemmassa skoupissa ja missasin elokuvan tärkeyden. Todella vaikutusvaltainenhan Raiders on ollut ja tavallaan uuden aikakauden alku. Mutta ei se nytkään nähtynä mikään mestariteos ole, leffa tuntuu ajoittain jopa hidasrytmiseltä. Uskottavuus menee viimeistään rekkarallikohtauksessa, jossa ehkä tarkoituksellisesti siirrytään jo absurdiin sarjakuvamaisuuteen. Loppuratkaisun olin melkein jo unohtanut, se on niin huono. Bond-tyyliselle saarelle päädytään ja hämärä tunkkainen mystiikka tuntuu peittävän tai pettävän koko edeltäneen elokuvan. Citizen Kane -epilogi Washington DC:ssa pelastaa sen mitä pelastettavissa on. 

 

Maku Lafka Pale Ale

 Hajamielisesti nostin tämän tölkin maitokaupan oluthyllystä ostoskoriin. Jaahas, taas uusi kevyt pale ale Tuusulasta. Nyt sitten jääkaapista otettuna pyörittelin tölkkiä enemmän ja tuli jokseenkin huijattu olo. Pienemmällä tekstillä lukeekin tölkin takana Lafka Vadelma Pale Ale. Jos olisin tuon kaupassa lukenut, niin sinne olisi jäänyt. 4,5 %, humalina Magnum ja Styrian Golding. Punertava väri, enimmäkseen ruskeaa silti. Pienikuplainen vaahtokerros. Hyvin marjainen makea tuoksu, vadelmaa tietysti. Maussa odotetusti hillitymmin, mutta maistuu silti. Maltaisuuden ja marjaisuuden yhdistelmä ei ole aina lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta ei se tässä kovin mukavalta maistu. Karbonaatio on onneksi alhaalla, joten juotavuus hyvä, ei ole happamuuttakaan lähdetty korostamaan. Vadelma ei kuitenkaan tuo tähän mitään lisäarvoa, päinvastoin se on ylimääräinen rasite. Tykkään vadelmista esim. jälkiruuissa ja lambicissa, mutta en pale alessa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Steve McQueen: Widows

 Chicagon South Sideen sijoittuva omaperäinen heist movie -variaatio vuodelta 2018. Varsin nimekästä jengiä hankkeessa mukana, käsikirjoituksen ovat tehneet britti McQueen itse ja Gillian Flynn, Lynda La Planten luomasta brittiläisestä tv-sarjasta. Leskien joukko koostuu varsin heterogeenisistä hahmoista, ennenkin kohtauksia varastanut australialainen Elizabeth Debicki tässä näyttävimmillään. Klassista rockia ajoittain ääninauhalla, mm. Van Morrisonia. Tarinassa on hyvää lokaatiofiilistä ja käänteitä useampia, McQueen pitää homman rullaamassa varsin hyvin. Gangsterikuvioiden lisäksi mukana on paikallispolitiikkaa alderman-vaalien muodossa. Lähes 90-vuotias Robert Duvall kovassa vedossa. Tykkäsin kovasti, vaikka McQueenin tapa lisätä Western Union -tyyppisiä sanomia genreteokseen olisikin tyrmätty vanhassa Hollywoodissa.

Matti Rönkä: Yyteet

 Odottelin viime tiistaiaamuna Kajaanin Prismassa ajan kulumista klo 9 kohti, jotta saisin ostettua pari ennen kokeilematonta oluttölkkiä. Kansallisen kulttuuriperinnön klassikkotilanne siis. Alehyllyssä silmiin sattui tämä Röngän kirja vuodelta 2017.  Olin metalliteollisuudessa töissä, kun 90-luvun suuri lama alkoi. Sain kutsun yt-neuvotteluun, siis ihan neuvottelupöydän ääreen, koska olin "ylempien" toimihenkilöiden luottamusmiehen sijainen. En ollut mikään ay-aktiivi, mutta ammattiliitto järjesti hyviä bileitä ja virkistysmatkoja Euroopan terästeollisuuskohteisiin, mm. Belgian Gentiin. Neuvottelu oli mielenkiintoinen kokemus, mutta ei mitään verrattuna myöhempiin yt-kuvioihin. 

Röngän kirja näytti takakannen perusteella kuvaavan it-firman yt-kierroksia peilaamalla ne Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Mielenkiintoista. Olen reservissä kenttätykistöyliluutnantti ja kiinnostunut sotahistoriasta, varsinkin toisesta maailmansodasta ja erityisesti Suomen jatkosodasta. Kun ns. it-kupla puhkesi kesällä 2001, olin mahdollisimman hankalassa paikassa. Jatkosotavertauksena voisi olla sijainti etulinjassa Valkeasaaressa kesäkuussa 1944. Kun olin ensimmäistä kertaa massiivisen tykistökeskityksen, öh, siis laajan yt-neuvottelun kohteena, niin kokemusta voisi verrata armeijatermein ns. unohtumattomaan elämykseen. Sitten yt-kierroksia monenlaisilla tvisteillä on riittänyt, olen niiden kaikissa liemissä keitetty parkkiintunut veteraani.

Olen lukenut Matti Röngältä yhden Viktor Kärppä -romaanin, joten tiesin miehen osaavan kirjoittaa. Asuntoni on täynnä kirjoja ja olen viime aikoina vältellyt uusien fyysisten kirjojen hankintaa. Mutta kun huomioin edellä kuvatun taustan ja kuuden euron hinnan, niin ostopäätös syntyi. 

Romaani on yllättävän vakava ja asiallinen, odotin huumoria paljon enemmän. YT-prosessit etenevät hitaasti, vähän tylsästikin. Tuntemattomaan on saatu kohtuullisia verrannollisuuksia, mutta oikeastaan odotin paljon nokkelampaa kuviota. Romaani rönsyilee sivuun, on toimiston muuttoa, virkistyspäivää ja muuta yt:hen liittymätöntä. Itse potkujen antamistakin vältellään viimeiseen asti. En oikein saanut selvää, mitä Rönkä oikein romaanillaan haluaa sanoa. Ahdistusta on siis liian vähän ja satiirina ei toimi ollenkaan. 

Wongraven Saison

 Kiertolaispanimo Norjan Haganista, Oslon koillispuolelta. Sigurd Wongraven on oikeastaan viinimiehiä ja tässä konsulttina ollut mukana Nøgne Ø / Axiom / Solo -yhteyksistä tuttu Kjetil Jikiun. Tehty Arendals Bryggerissä etelärannikolla. 7,0 %, 29 EBU, appelsiininkuorta mukana. Keskikeltainen samea olut, ohut vaahto. Tuoksussa sitrusta, herukkaa ja estereitä, hieman mausteisuutta. Tuoksu enemmän witbier-tyyppinen kuin saisonissa. Maku on tietysti samaa linjaa, appelsiinimaisen makeaa sitrusta, belgihiivan tuomaa vivahdetta. Ei happamuutta, nyt ei mausteetkaan tunnu. Melko täyteläinen, mutta hillitty maku. Varsin mukava olut, mutta ehkä liian vaisu, makua pitäisi olla enemmän. Jälkimaussa ei juuri mitään, mutta sehän on tyylinmukaista. Ihan ok, mutta ei sen enempää. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Loimaa Puska DDH IPA

 Päätin lopettaa IPAttoman tammikuun tässä vaiheessa ja lasiin Loimaalta tuplasti Stratalla kuivahumaloitua tavaraa, vain 5,3 %, 50 EBU. Nimessä tietysti kunnianosoitus suomalaisen olutkulttuurin suurmiehelle Pekka Puskalle. Join tätä viime kesänä Tampereella, vaikutti varsin ohuelta silloin. Melkoisen ruskeaa, lievästi sameaa. Bensiiniä tuoksussa, ehkä myös rikkiä ja palanutta kumia. Ei siis kovin miellyttävää, ehkä aavistus happamuuttakin. Maku on tukkoinen, ohut, ei yhtään hedelmäinen, lievästi savuinen. Märkää pahvia, lumista villasukkaa. Nyt on jotain pahasti pielessä. Kesällä hanasta maistui sentään paljon paremmalta, vaikka en silloinkaan innostunut. Pullotuksessa tapahtunut jotain häikkää. Vuoden huonoin olut selvästi. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Sampo Järvi Strong Ale

 Sampo Järvi sai Olutliiton kotiolutkilpailusta niin vähän palautetta tästä oluestaan, että halusi kuulla blogistin mielipiteen tuotoksesta. En saanut paljoa speksejä oluesta, muistaakseni se oli (american) strong ale. Itse en tätä maistellut tuomaroinnissa. Tummanruskea olut, heikkoa vaahtoa. Maltainen tuoksu, vähän lääkemäisyttä myös, suklaata lievästi. Maku on voimakkaan täyteläinen, mausteinen, liköörimäinen, yrttejä, anista. Odottelin hedelmäisempää vetoa, mutta tässä ollaan aivan eri suunnalla. Muistuttaa quadrupelia maultaan, vaikka en belgihiivan estereitä huomaa. Hieman suklaista makeutta lämmetessä, mutta miellyttävän kuiva olut on kyseessä. Jälkimakua ei paljoa ole. Hyvä juotavuus, ei liikaa hiilihappoa. 

David Leitch: Atomic Blonde

 Vuoden 1989 Berliiniin sijoittuva toimintaleffa vuodelta 2017, stunttimies Leitchin esikoisohjaus. Odotin enemmän vakoilufiilistä kuin sitten elokuva lopulta tarjosi. Tinker Tailor Soldier Spy -leffasta tuttu Toby Jones sentään tuo hieman  le Carré -tuntumaa. 99 Luftballons soi vähän väliä soundtrackilla. Charlize Theron ja toimintakohtaukset ovat näyttäviä, mutta itse elokuva ei kunnolla lähde rullaamaan. Fassbinder-tähti Barbara Sukowa pienessä sivuroolissa. Tarkovskin Stalkeriin viittaillaan hieman omalaatuisesti, kovin erilaisia tavoitteita tämän tekijöillä selvästi on. Tarina perustuu sarjakuvaan ja hommage Glynis Barber / Makepeacelle menee paremmin perille kuin Tarkovski-juttu. Ei kovin uskottava kokonaisuus muutenkaan, mutta kohtuullisen viihdyttävää.