Moretti La Rossa

Pienessä kylässä 30 km Milanosta pohjoiseen, juna-aseman baarissa bussia odotellessa Lurago Marinoneen. Maltaisen makea punertava olut, yllättävänkin voimakas maku, ei vaikuta erityisen tuoreelta. Oluen tilaaminen oli melkoinen suoritus, josta olen ylpeä. Paikalla partaisia kylän miehiä aamuoluella, Ennio Morriconen kurkunkatkaisulauluja soitetaan. Lomazzo, Bar Stazione, 23.1.2009.

Lambrate Sant Ambroeus

Vaalea, kevyt, hieman samea belgityylinen olut, alkoholia maltilliset 6,8%. Ei varsinaisesti makea, mutta jotenkin nihkeä. Melko vaisu edelliseen tuotteeseen verrattuna. Ei humalointia, jälkimaku on hyvin ohut. Kaikkien neljän juodun oluen hinta 4,80€. Baarin soittolistalla on edetty AC/DC:hen ja Talking Headsin Psycho Killeriin. Oluet ovat olleet positiivinen yllätys ja baari vielä upeampi, paras olutbaari Alppien eteläpuolella? Milano, Birrificio Lambrate, 22.1.2009.

Lambrate Ligera, real ale

Nyt tärähti eteen huippuolut, American pale ale, hallitsevaa humalaisuutta, tämäkin vain 4,8%. Real-systeemi ei ehkä täysin oikeaoppinen, olut on hyvin amerikkalaistyyppinen. Mallasrunko voisi olla aavistuksen vahvempi, mutta humalointi on kerrassaan nautinnollinen, hedelmäisyyttäkin on, mutta ei epämiellyttävää makeutta. Nyt soitetaan jo CCR:ää. Yliaktiiviset paikalliset häiritsevät jo olutnautiskelua, pöydässä yksi chileläinenkin. Milano, Birrificio Lambrate, 22.1.2009.

Lambrate Montestella

Maltainen ja jotenkin pistävän makea pale ale, ei erityisen humalainen, 4,8%. Tungos jatkuu sakeana, seassa paljon syöjiäkin muutamassa loosissa ja muiden lautasen asettamisen mahdollistamien tasojen läheisyydessä. Montestella muistuttaa aiempia kokeilemiani italopienpanimo-oluita, sokerisuus syö humalaa pois, harmittava pettymys haltioittavan Ghisan jälkeen. Kölschinäkin tätä on pidetty, miksipä ei, mutta sellaiseksi liian makea. Massiivinen äänitaso, soitetaan 50-luvun jenkkirokkia. Milano, Birrificio Lambrate, 22.1.2009.

Lambrate Ghisa

Myöhäinen saapuminen Milanoon, metrolla itäosiin Lambraten rautatieaseman tienoille, sivukujalla panimobaari, katu tukossa baarin kohdalla tupakoitsijoista. Sisällä vielä ahtaampaa, mutta tilaaminen onnistuu kuitenkin sujuvasti. Välittömästi Guinnessin mieleentuova kuiva stout, 5%, todella maltainen, intensiivinen, ei mitään makeutta, ehkä aavistus happamuutta, jopa kahviakin. Savuisuutta en huomannut, vaikka sellaista olisi mukana pitänyt olla. Kymmenkunta omaa olutta tarjolla. Erittäin rento baari, ehkä lähinnä boheemia belgityyliä. Milano, Birrificio Lambrate, 22.1.2009.

Darren Aronofsky: The Wrestler

Mickey Rourken alkuperäinen huippukausi oli melko lyhyt, 1981-87, Bob Segerin Feel Like a Numberia diggaava räjähdysaine-ekspertti Body Heatissä käynnisti sarjan, joka päättyi Charles Bukowski -filmatisointiin Barfly. CV:ssä on sen jälkeen merkintöjä lähes joka vuodelta, mutta marginaalisia ne on kaikki. Tässä nyt sitten on kyseessä todellinen comeback sanan varsinaisessa merkityksessä. Ikää on 52, mutta miestä on naamasta vaikea tunnistaa samaksi.

Painielokuvasta tulee väkisin mieleen Coen-leffa Barton Fink, jossa kunnianhimoinen korkeakulttuurikirjailija päätyy Hollywoodiin ja tuottaja vaatii häntä kirjoittamaan painileffan. Skribentti on aivan pihalla, mutta tuottaja ei voi ymmärtää ongelmaa, kuka tahansahan voi kirjoittaa painileffan. Ja tässä nyt on varmaan käsillä sellainen elokuva, jota tuottaja ajoi takaa.

New Jerseyn takapihoilla tapahtuva elokuva on kuvattu käsivarakameralla ja kuvan laatukin on melko säröinen. Arkirealistinen tarina ikääntyvän showpainijan karuista vaiheista on lähes naturalistinen. Käsikirjoitus on klassinen kaari, sellaisena liiankin itsestäänselvä. Traaginen verenmaku on suussa koko ajan, mitään kevyttä viihdettä tämä ei ole. Rourke on todella vakuuttava, kuten myös Marisa Tomei hyväsydämisenä edelleen hehkeänä stripparina. Wrestlingin naurettavuus täytyy yrittää asemoida amerikkalaiseen työläiskulttuuriin. Elokuvan herkin kohtaus painijan tyttären kanssa tapahtuu ränsistyneessä Asbury Parkin Convention Hallissa. New Jersey -kytkentä huipentuu lopputeksteissä, kun Bruce Springsteenin uusi kappale The Wrestler helähtää akustisena soimaan.

Lucinda Williams: Little Honey

Amerikkalaismusiikin suuri(n?) nainen Lucinda Williams on uudella levyllään päässyt yli masennuksesta, joka teki hänen edellisestä West-levystään niin raskaan kuunneltavan. Uutuuden tekstit heijastelevat hänen suhdettaan uuteen miesystävään, levypomo Tom Overbyyn, joka on myös tuottanut levyn. Williams liikkuu jälleen sujuvasti kaikissa juurimusiikin tyylilajeissa, mutta Little Honey ei nouse lähellekään hänen parhaita julkaisujaan. Intensiteetti jää nyt vajaaksi, sävellykset ovat tasapaksuja, kunnon melodiat harvassa ja tekstitkin suhteellisen tavanomaisia. Williamsin ainutlaatuinen lauluääni on ennallaan, rosoa ja samettia samassa hämmästyttävässä paketissa, energiaa ja alakuloa, terästä ja haurautta. Levyn tekninen toteutus on vaihteleva ja kuohkea. Aivan liian pitkä kuitenkin, 70 minuuttia.

Real Love rokkaa tanakasti, mutta sävellys ei kummoinen. Toinen vauhtikappale Honey Bee on silkkaa ränttätänttää, melkoisen ronskit sanat, mutta ei toimi tämäkään. Kantripuolella onnistuu paremmin, Circles and Xs keinahtelee mukavasti, ehkä levyn paras kappale. Jailhouse Tears on levyn paras sävellys, keskitempoinen päihdedraama rullaa hienosti ja duetto Elvis Costellon kanssa mätsää upeasti, jyräävä kitarasoolokin mukana. Well Well Well tavoittelee jo hillbilly- western swing -tunnelmaa, mutta jää löysäksi, tekstikin heikko. Bluespaloista Tears of Joy on oudon ulkokohtainen ja pelkistetty Heaven Blues jopa tylsä. Voimaballadi Little Rock Star on lähinnä hämmentävä. Pitkitetty kevyillä puhaltimilla höystetty Knowing ei rullaa eikä kolahda sekään. Mutta If Wishes Were Horses (I'd Have a Ranch) on hieno, muistuttaa tiheydessään tällä levyllä eniten Car Wheels on a Gravel Road -mestariteosta. Ilmeisesti Mia Doi Todd -nimisen muusikon inspiroimassa Rarityssä on vakuuttava teksti, mutta minimaalinen sävellys ei nosta teosta ilmaan. Erittäin hyvin sen sijaan toimii hauras folk-vetäisy Plan to Marry, lievästi sanoen tunteella heitetty kipale. Se olisi ollut hyvä päätös levylle, mutta sen jälkeen tulee vielä hämmentävästi AC/DC-koveri It's a Long Way to the Top. Lucinda näyttää katu-uskottavuutensa, mutta tällä levyllä täysin tarpeeton suoritus. Viimeisenä on vielä kantrahtavampi versio Jailhouse Tearsistä, ilman duettoa, ei tuo lauluun mitään oleellista uutta.

Wong Kar-Wai: A Fei zheng chuan

Hongkongilaismaestron kakkosohjaus vuodelta 1990, vanhin näkemäni, englanninkielinen otsikko Days of Being Wild. Siis neljä vuotta ennen Chungking Express -läpimurtoa. Tunnistettavia aineksia, erittäin hallittu teos jo tämäkin, mutta myöhempien aikojen intensiteettiä ei aivan saavuteta. Wongilla on tapana tehdä leffoissaan ekskursioita Hongkongin ulkopuolelle, tässä käydään Filippiinien viidakoissa ja nimeämättömän kaupungin, ehkä Manilan, Chinatownissa. Tarina sijoittuu vuoden 1960 ympärille, leppeää menoa, 50-luvun latinoiskelmätanssimusiikkia. Henkilöhahmojen reitit kohtaavat yllättävästi ajassa ja paikassa, kuumaverinen kolmiodraama keskiössä, sisäistä monologia, lähes koko ajan sataa, arkipäiväisiä miljöitä, loppupuolella yllättävää räjähtävää väkivaltaa. Filippiiniläishotellissa henkilö saa avaimen huoneeseen 206, mutta meneekin huoneeseen 204. Tätä on joissain piireissä pidetty viittauksena Wongin myöhempään leffaan 2046. Ongelma on varmaan minussa, mutta Maggie Cheung näyttää tässä hieman Virpi Kuituselta.

Bath Ales Gem

Paikan päällä Bathissa real alena aiemmin juomani amber ale nyt pullossa. Toden totta, juoman väri on meripihka. Pähkinäistä mallasta, makeaa karamellisuutta, nielaistaessa vieno humalan katkeruus nivoutuu makeuteen. Suoraviivainen brittiolut, ei mitään vialla, mutta tämäntyylinen olut toimii kirkkaasti paremmin tynnyrikäyneenä. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Southend - Chelsea 1-4

Thamesin suistossa sijaitseva Southend-on-Sea on henkilökohtaisesti kiiinnostanut tähän mennessä vain siksi, että Dr.Feelgood-bändin kotipaikka Canvey Island on sen kupeessa. Nyt kolmannella sarjatasolla punnertava Southend United venyi kuitenkin FA Cupin kolmannella kierroksella 1-1-tasapeliin Chelsean Stamford Bridgellä ja sai uusinnan omaan 12 000 katsojaa vetävään kotiluolaansa. Kuvakulmat varsin rajallisia, ilmeisesti vain muutama kamera, joita ei saatu nostettua kentän pinnasta juuri ollenkaan. Sekava alku, Chelsea pelasi parhaalla kokoonpanollaan. Kotijoukkueelle šokkijohto 16. minuutilla, kapteeni Adam Barrett puski kulmasta aivan vapaasti verkkoon, suurin syyllinen toppari Alex. Scolari hymyili epäuskoisena. Chelsea kyllä yritti kovasti, mutta taidot eivät tuntuneet riittävän. Southend ei pystynyt järjestelmälliseen peliin, mutta oli silti tehdä 38. minuutilla jo toisen maalin pitkästä keskityksestä. Ensi jakson lopussa Ballack lopulta rankaisi ylänurkkavedolla Southendin puolustussekaannuksesta. Vielä toisellakin jaksolla Southend tuntui voittavan erikoistilanteissa kaikki pääpallot. Viimeisen puolen tunnin aikana selkäranka kuitenkin notkahti. Tasaiseen tahtiin Kalou, Anelka ja Leopard viimeistelivät väistämättömän lopputuloksen.

Highgate Fox's Nob

Pitkästä aikaa tarjolla tätä bitteriä West Midlandsistä. Yllättävän sameaa, maltaisuutta, ohuehko, jälkimaku aluksi kohtuullisen katkera, mutta osoittautuu lopulta nahkeaksi, hieman epämiellyttäväksi. Perusbritti, ei nouse persoonalliseksi, tai edes mitenkään nautittavaksi, alempaa keskitasoa, vain 4%. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Neil Young: Fork in the Road

Neil Young, 63v, iskee tiskiin populaarikulttuurin toistaiseksi tiheimmän taloustaantuman inspiroiman teoksen. Kyseessä on ilmeisesti näytepala mahdollisesti piakkoin ilmestyvältä albumilta, tosin Youngin tapauksessa mikään ei ole varmaa. Näin nopeasti ei ole Youngin musiikki kolahtanut henkilökohtaisesti sitten v. 1990 Ragged Gloryn. Kappale on ilmiselvä mestariteos, instant-klassikko. Kaikki pelaa, älyä, huumoria, asennetta, tunnetta ja energiaa. Youngin levymyynti on laskenut, mutta "I still got you. Thanks.". Kitara rouhii äänimaastoa kuin puskutraktori subprime-asuntovelallisen kotia. Videolla, nähtävissä esim. täällä, on vielä lisäjippoja. Tuoreena iPod-käyttäjänä ei voi kuin myöntää Youngin kiteyttävän tuntemukset aiheen ympäriltä. Ilmakitarointi on, öö, ilmavaa ja taulutv:n osamaksuerät näyttävät jääneen rästiin. Kiitokset vinkistä työpaikan hiphop-miehelle.

Dark Star Winter Solstice, real ale

Kuohkean pehmeä, maltainen, voimakkaasti maustettu, inkivääriä varmaankin. Humalaakin on katkeranmakeassa jälkimaussa. Varsin onnistunut täyteläinen talviolut, tulee mieleen Samuel Adams Winter Lager. Oluthuone Leskinen,14.1.2009.

Edward Burns: Looking for Kitty

Elokuva käynnistyy pienimuotoisena koomisena yksityisetsivätarinana. Diminutiivinen italialainen baseball-valmentaja Peekskillistä Hudson-joen laaksosta palkkaa kyynisen newyorkilaisen dekkarin (ohjaaja Burns itse) etsimään rock-tähden (nimeltään Ron Stewart) kyytiin karannutta vaimoaan. Todella hilpeitä baarikohtauksia, John Mellencamp ja Humphrey Bogart mainitaan. Tarina muuttuu pikkuhiljaa traagisemmaksi ja lopuksi kehittyy lempeäksi ihmissuhdeanalyysiksi. Kevyt feelgood-leffa, tapahtuu lähes kokonaan talvisen New Yorkin kaduilla, miljöötuntuma on aivan fantastinen. Burns on väläytellyt aiemminkin, mutta tämä on kyllä selvästi parasta mitä olen häneltä nähnyt.

Osasuna - Barcelona 2-3

Aluksi näytti siltä, että La Ligaa ylivoimaisesti johtavilla katalaaneilla ei ole mitään vaikeuksia jumbojoukkuetta vastaan Navarrassa. Sumuisessa Pamplonassa Barcelona hallitsi ensi jakson tapahtumia miten tahtoi. Lionel Messi osoitti upealla tolppasoolollaan ja muillakin otteillaan olevansa ehkä nyt maailman paras pelaaja niin kuin Espanjan media on viime viikkoina hehkuttanut. Maali tuli vasta ensi jakson lopussa Eto'on nurkalaukauksella, mutta sen piti vapauttaa katalonialaiset. Toisin kävi, tunnin kohdalla toppari Miguel Flaño puski takakulmaan ja 73. minuutilla uruguaylainen veteraanisentteri Walter "El Rifle" Pandiani rankaisi luukulta hienon Osasuna-vastahyökkäyskuvion jälkeen. Barcelonan toinen tappio tällä kaudella ei kuitenkaan toteutunut. Pamplonalaisten jäädytys ei onnistunut millään, Barcelona jauhoi paikkoja alueelle, ensi Xavi tasoitti Daniel Alvesin syötöstä ja ratkaisussa 85. minuutilla Messi teki paikan itselleen, hirvittävä vasuri takanurkkaan. Ottelussa oli toisella jaksolla kaksi kertaa suuri sekaannus, kun loukkaantumistilanteessa tuomari ei katkaissut peliä ja silti toinen joukkue lopetti pelaamisen, toinen joukkue ei.

Sinebrychoff Nikolai Vehnä Lager

Kotimainen uutuus, jokseenkin eksoottinen tyylisuunta, vehnäoluethan eivät yleensä ole lagereita. Ei erityisemmin vaahtoa, odotukset olivat pohjalla, mutta tämähän maistuu jollekin! Vaikeampi sitten arvioida mikä se maku olisi, etiketissä mainitaan vehnä, tärkkelys (huh!) ja aromit. Ehkä ne aromit sitten tuovat jotain mausteisuutta, joka ei ole kovin voimakas, mutta selvästi havaittavaa. Hieman kirpeää sitruunamaisuutta, jotain voimakkaammankin mausteen tapaista. Tavanomainen mallasrunko, humalointia ei juuri ole, jälkimaku on esanssisen nihkeä. Ei muistuta erityisemmin kumpaakaan suurta vehnäoluttyyliä, eli baijerilaista weissbieriä tai belgiwitiä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Southside Johnny with LaBamba's Big Band: Grapefruit Moon ̶ The Songs of Tom Waits

Etukäteen tuntui hienolta kahden suosikkini kohtaaminen, soulmestari Southside Johnny tulkitsemassa luokittelua kaihtavan Tom Waitsin tuotantoa. Tietysti olisi pitänyt arvata, että Big Band tarkoittaa viihdejazzia. Pettymys oli melkoinen heti ensimmäisestä tahdista lähtien. Southsidella on tunnetta mukana, mutta Waitsin asenne vesittyy käytännössä kokonaan. Puhallinpainotteinen kokonaisuus tietysti todella vahvasti, mutta koskettimiakin paljon. Waits duetoi itse Walk Awayssa, mutta hänenkin tyylinsä tässä muistuttaa miehen uran heikompaa 70-luvun jazztyyliä. Kappalevalintojakin voi harmitella, Waitsin katalogista löytyy paljon eloisampia sävellyksiä ja riipasevampia tekstejä kuin tähän valikoituneissa.

Mutta on tässä hyvääkin. Pientä rock-henkeä on intensiivisten rumpujen vauhdittamassa alassyöksyssä Down, Down, Down. Bond-soundtrack -tyylinen sovitus toimii hyvin All the Time in the Worldissä, orkestrointi onkin omistettu John Barrylle. 1920-luvun Weimarin tasavallan tyylinen kapakkatunnelma on säilynyt Tango Till They're Soressa, tämän Kurt Weill -vaikutteisen kappaleen versio on tässä lähimpänä Waitsin omaa. Dead and Lovelyn makaaberiin tarinaan Southside vuodattaa eniten sydänvertaan. Temptationissa on mukavaa latinalaista rytmitystä, sitä olisi ehkä voinut viljellä enemmänkin. Mutta kokonaisuutena viiltävä pettymys, vaikka greippikuu paistaa juuri nyt Oulussakin.