Dan Bairdin surrealistinen keikka keväällä Bristolin Avon-rotkossa inspiroi lopulta hankkimaan tämän levyn. Kiihkeänä Georgia Satellites -fanina hankin Bairdin kaksi ensimmäistä soololevyä välittömästi, mutta pitkän tauon jälkeen tämä 2008 ilmestynyt levy ei enää osunut tutkaan. Tässä tapauksessa ei enää ole kyseessä varsinaisesti sooloartisti, Homemade Sin on niin merkittävä kokoonpanoltaan. Rummuissa GS-huippuajan Mauro Magellan ja basistina perustajajäsen Keith Christopher. Kitaristina toisen syvän etelän huippubändin Jason & Scorchersin Warner E. Hodges. Biisejä värkkäämässä mukana myös Battleship Chainsin legendaarinen Terry Anderson.
Homemade Sin käynnistyy Damn Thing to Be Donen tutulla saundilla, kuin 70-luvun alun Rolling Stonesia tai Facesia. Maukkaat kitarat, painavat rummut, räkäinen laulu ja vaivattomasti rullaava yleisilme. Myöhemmin raskaus kuitenkin lisääntyy, eroa on selvästi Bairdin 90-luvun levyjen äänimaailmaan. Todennäköisesti Hodgesin vaikutusta, tunnelma on sama kuin Scorchersin myöhemmän kauden levyillä. Biisimateriaali on vaihtelevaa, joukossa melko väkinäistäkin vääntöä, mutta roteva rock-levy silti on kyseessä. Parissa hitaammassa kappaleessa Bairdin ääni huojahtelee, balladit eivät hänelle aina istu ja onneksi niitä on minimimäärä. Blues-painotukset ilmeisiä, kantripuoli jää vähemmälle. Solistivastuutakin jaetaan, yhdessä kappaleessa Hodges laulaa isoksi ja karvaiseksi mieheksi hämmentävän korkealta. Christopherin suoritus She Dug Me Upissa on yllättävän brittihenkinen, aivan kuin Nick Lowe Freen keulahahmona. Tekstit eivät tällaisessa musiikissa ole olennaisimpia, mutta Bairdilla on paljon isäviittauksia ja ikääntymistä on tullut varmaan pohdittua. Toisaalta mukana on kevyttä irvailua etelävaltioiden tuppukylien nuorten naisten Hollywood-unelmista ja hieman poliittista kommentointiakin. Yleisteemana voinee pitää kitkerähköä romanttisuutta.
Levyllä on avauskappaleen jälkeen monia hienoja hetkiä. Nopein Just Can't Wait (to make another mistake) junttaa paalua routaiseen maahan kieli poskella todella tanakasti ja napakasti. Lazy Monday rullaa popahtavasti, mutta kertosäe on tökähtävämpi. Cryin' To Me :ssa on mielenkiintoinen laukkaava rytmi, mutta kunnolla sekään ei kehity. Andersonin Champagne Sparkle pomppii myös hienosti käyntiin, mutta vauhti hiipuu. Levyn päättää hillitön Hellzapoppin' irtonaisessa Alabama-hengessä, 40 mailia Mobilesta pohjoiseen, paikassa jonne bussit ei kulje ja seinällä on George Wallacen kuva.
Kaikki muu kuitenkin kalpenee levyn kolmannen kappaleen rinnalla, Two For Tuesday on hämmästyttävä mestariteos, jonkinlainen musiikillinen road movie. Nainen on ollut taas petollinen, mutta kulkumiehen tie on vapaa, alla on laatuauto ja radioasema soittaa CCR:ää. Ei ole mitään väliä, mikä seuraava kappale on, koska "Johnny" ei ole pettänyt koskaan. Tämä on tyylikkäin ja lämminhenkisin Creedence Clearwater Revival -kunnianosoitus minkä tiedän. Melodia rullaa nautinnollisen hitaalla jarrutetulla herkullisuudella, johon Baird'kin taatusti aina pyrkii, mutta nyt se lopulta onnistuu täydellisesti. Kestoa kappaleella on lähes kuusi minuuttia, mutta tämän toivoisi jatkuvan loputtomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti