Applebaum pyrkii etsimään yhteisiä piirteitä ja toimintamalleja, joilla stalinismia juurrutettiin hyvin erilaisiin kohdemaihin. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista peilata havaintoja samanaikaiseen Suomeen. Suomea puna-armeija ei onnistunut miehittämään, mutta täysin samankaltaisia keinoja yritettin soveltaa täälläkin. Esimerkiksi Unkarissa toimi täysin samankaltainen liittoutuneiden valvontakomissio kuin Suomessa. Länsiliittoutuneet olivat mukana vain nimellisesti, venäläiset hallitsivat komissiota totaalisti. Suomessakin paikalliset kommunistit Yrjö Leinon ja Aimo Aaltosen johdolla hakeutuivat sisäministeriöön ja poliittiseen poliisiin, aivan sama taktiikka oli käytössä etelämpänä. Aikakauden tärkeimpänä mediana ja oleellisena valloituskohteena kommunistit pitivät radiota. Suomessakin johtoon juoniteltiin NKVD-kätyri Hella Wuolijoki. Suomessa tilanne rauhoittui 1948, etelämpänä ei, päinvastoin. Kommunistit hävisivät Suomessa vaalit 1948, mutta Tšekkoslovakiassa se ei haitannut, kommunistit kaappasivat vallan vaalituloksista huolimatta. Stalin syytti suomalaiskommunisteja kyvyttömiksi, mutta todellinen syy lienee vastarinnan suuri riski. Kun puna-armeija ei onnistunut miehittämään Suomea 1940 ja 1944, niin ehkä se ei olisi onnistunut myöskään 1948.
Applebaumin teoksessa on paljon uutta mielenkiintoista tietoa. Esimerkiksi Puolan ja Ukrainan rajalla käytännössä riehunut sota 1947, jota Stalin katsoi päältä ja lännessä ei kukaan tainnut edes huomata. Tilanne huipentui Operaatio Veikseliin, jossa 200 000 ukrainalaista verisesti pakkosiirrettiin kaakkois-Puolasta Saksalta saaduille alueille pohjoiseen ja länteen. Taustalla oli tietysti se, että ukrainalaiset teurastivat noin 100 000 puolalaista siviiliä 1943-44 saksalaismiehityksen aikana. Kirja on alkupuolella äärimmäisen kiehtova kuvaus tyrannian pohjatyöstä. Moskovassa koulutetut kommunistit perustavat salaisia poliiseja venäläisten johdolla eri maihin, soluttautuvat samalla sisä- ja puolustusministeriöihin, liittoutuvat muiden poliittisten voimien kanssa suhteellisen vapaissa vaaleissa. Väkivaltaa käytetään alusta alkaen, mutta täsmäkohdennetusti. Vähitellen kommunistit valtaavat kaikki avainpaikat ja eliminoivat todellisen ja kuvitellun opposition. Ennaltaehkäisevä terrori korostuu vähitellen, pelkkä oletettu mahdollisuus kommunismin vastaiseen ajatteluun riittää silmittömään väkivaltaan.
Applebaum käsittelee kaikkia elämänaloja, joihin kommunismi soluttautui eri yhteiskunnissa Itä-Euroopassa. Kirja muuttuu tässä vaiheessa hieman puuduttavaksi, jos kasvatusmenetelmät, nuorisojärjestöt, sosialistinen arkkitehtuuri, kristilliset aktiviteetit yms. ei satu kiinnostamaan. Applebaumin pointtina onkin osoittaa, että kommunismin suurin virhe olikin pyrkimys vaikuttaa kaikkiin ihmisten aktiviteetteihin. Sillä tavalla mitättömästäkin poikkeavasta käyttäytymisestä tuli automaattisesti järjestelmän vastaista kapinaa. Sellaiseksi riitti vaikka kapeampilahkeisten housujen käyttö. Hyvä teoria, mutta yli 40 vuotta kommunistinen diktatuuri silti pysyi pystyssä Itä-Euroopassakin.
Kommunistinen tyrannia oli verisintä ilmeisesti Unkarissa 1948-1953. Silmittömiä kuolemantuomioita jaettiin mitättömistä syistä, välillä täysin ilman syytä. Ehkä siksi juuri Unkarissa tilanne kypsyi voimakkaimmin vastavallankumoukseksi 1956. Applebaum pohjustaa tätä hyvin, mutta liikkuu ehkä liikaa ruohonjuuritasolla. Applebaum luottaa liikaa, että lukija tuntee ylätason kehityksen ennestään. Esim. terroristiministeri László Rajkin toimintaa 1945-48 kuvataan tarkasti, mutta teloitus 1949 jää mainitsematta. Yhtäkkiä sitten Rajkin leski järjestää miehen uudet hautajaiset 1956 ja kansannousu alkaa vyörymään. Samoin toisen hyvin kuvatun keskushahmon, Tšekkoslovakian puolueen pääsihteerin Rudolf Slánskýn hirttäminen 1952 jää huomiotta. Costa-Gavrasin tunnettu elokuva L'Aveu sivuaa Slánskýn tapausta. Tällaiset puutteet ovat kuitenkin sivuseikka, kokonaisuuden Applebaum kerii mukavasti kasaan. Mukana on jopa kuivaa huumoria. Kun NKVD:n kiduttajakenraali Ivan Serov kuulustelee ex-äärioikeistolaista Bolesław Piaseckia, häntä ei tunnu kiinnostavan falangistien ja sosiaalidemokraattien vivahde-erot, kun kyse on kuitenkin ei-kommunisteista. Juuri Serov olikin avainhenkilö Applebaumin kirjan aiheessa, mutta hän tuntuu liikkuvan vain taustalla. Ehkä tarpeeksi venäläisiä lähteitä ei ole vieläkään saatavilla ja Applebaum panostaa muualle.
Applebaum siis keskittyy stalinistisen diktatuurin vientiponnistukseen ja siksi vastareaktioiden kuvaus on vaisumpaa, erityisesti Stalinin kuoleman jälkeen. Se on harmi, varsinkin kun kirjan alaotsikko on The Crushing of Eastern Europe 1944-1956. Viimeinen dramaattinen kausi 1953-56 jää vähälle huomiolle. Perustellusti Applebaum kertoo ohittavansa Unkarin lokakuun 1956 nopeasti, koska se on jo aiemmin niin hyvin dokumentoitu. Vähemmän perusteltua on Itä-Saksan kansannousun 1953 suppea käsittely ja Poznańin lakkojen verinen murskaaminen 1956 jää muutaman kappaleen varaan. Ehkä odotin liikaa näihin draamahuippuihin keskittymistä, Applebaum on kiinnostunut matalamman profiilin kehityksestä. Kiehtova kirja, vaikkakaan ei lopullinen käsittely moniulotteisesta aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti