David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Edesmenneiden kirjailijoiden teosten jatko-osien kirjoitteluhan on varsin yleistä. Ian Flemingin Bond-hahmoa ovat viritelleet useammatkin senttarit ja Robert B. Parker rohkeni kirjoittaa Philip Marlowesta, tosin melko jäykin tuloksin. Kovasti arvostamani Joe Goreskin ennen omaa kuolemaansa punoi Dashiell Hammettin The Maltese Falconille prequelin, varsin mehukkain tuloksin. Ei siis mikään yllätys, että Stieg Larssonin yltiösuositulle postuumille romaanitrilogialle ilmaantui jatko-osa. Luin Larssonin kirjat tuoreeltaan ruotsiksi ja periaatteessa tykkäsin, vaikka ristiriitaisiakin tuntemuksia syntyi. Jälkeenpäin mm. elokuvatulkintojen kautta heijastellen romaanien ansiot ovat ehkä mielikuvissa haalistuneet jossain määrin. 

Larssonin työn jatkajaksi valikoitunut Lagercrantz on itselleni tuttu Zlatan-elämäkerrasta. Kirjoittajan laadusta oli sen perusteella vaikea sanoa juuri mitään. Olen jo niin kokenut (sattumoisin lähes päivälleen samanikäinen kuin Lagercrantz), että olen tutustunut myös kirjailijan isän Olof Lagercrantzin kirjoituksiin. Dagens Nyheterissä pitkään vaikuttaneella Lagercrantz Seniorilla oli vastuuta talvisodan ruotsalaissloganin Finlands sak är vår levittämisessä. En nyt kuitenkaan ollut kovin innokas perehtymään tähän Larssonin jäämistön pöyhimiseen. Sain sitten suomennoksesta lainaustarjouksen työkaverilta ja uteliaisuus väistämättä heräsi. Vaikka onhan nyt kirjan nimeksi paiskattu Nietzsche-pala laimeudessaan jo matalaotsaisen kliseyden huippua. 

Lagercrantz marssittaa tutut henkilöt ja Söderin kadut areenalle. Juoni kiertyy kyberturvallisuuden ja autismin ympärille varsin yksinkertaisesti, liian simppelisti. Suomennos soljuu todella sujuvasti, liiankin itsestään selvästi, melkein jo tietää mitä seuraavassa lauseessa lukee. Tämä on hyvin laskelmoitua, mikseipä pinnallistakin kerrontaa. Yhden päähenkilön Lagercrantz on saanut kehitettyä itse ja eiköhän nimenä ole sitten raivostuttavasti Balder. Balderhan on näitä myyttisiä skandijumalia, joihin ruotsalaiset ovat pohjattoman ihastuneita. Olen työelämässä ollut paljon ruotsalaisten kanssa tekemisissä, esim. pitkään Balder-projektiksi nimetyssä hankkeessa. Olutta kiskotaan itsellenikin tutussa Bellmansgatanin Bishops Armsissa. Alkupuolella tapahtuu murha, mutta muuten dramaattisuus on melkoisen kevyttä Larssonin paisutteluihin verrattuna. Cliffhangereitä voisi tällaisessa tyylissä odottaa, mutta edes niitä Lagercrantz ei saa punottua. Virkamiestuotosta siis, tilaustyö, ei intohimoa. Jälkipuoliskolle kehitellään nopeampia trillerikäänteitä ja Lagercrantzin tarttumapinta kasvaa, mutta kunnon otetta kirjoittaja ei tarinaan saa. Lopussa pedataan tietysti jatkoa, koska Lisbeth Salander on suuri bisnes.