Alfred Hitchcock: Vertigo

Syksyllä 1983 Alfred Hitchcockin Vertigolla oli niin myyttinen maine, että sitä on nykyään vaikea käsittää. Kukaan ei ollut nähnyt sitä kymmeneen vuoteen, koska se oli 1973 vedetty levityksestä sopimusriitojen vuoksi, yhdessä Rear Window'n ja kolmen vähäpätöisemmän Hitchcock-leffan kanssa. Sight & Sound -lehti järjestää 10 vuoden välein kriitikkoäänestyksen, jota pidin silloin lähes jumalan sanana. 1982 Vertigo nousi ensi kertaa kärkikymmenikköön, ainoana Hitchcockin elokuvana. Pidin silloin parhaana näkemänäni elokuvana Hitchcockin North by Northwestiä, jonka näin alkuvuodesta 1983 kerhonäytöksessä Oulun Adamsin suurelta kankaalta. Kuinka hyvä Vertigo voisi olla? Peter von Bagh oli julkaissut kokonaisen kirjan Vertigosta 1960-luvun lopulla ja kotimaiset vanhemman polven kriitikot pilkkasivat armotta nuorempaa porukkaa, joka ei koskaan ollut Vertigoa kokenut.

Opiskelin 1983 Oulussa, vanhempani asuivat Kuhmossa. Heillä oli pikkujoulu 100 kilometrin päässä Kajaanissa ja tarjouduin kuskiksi. Vertigo ja muut neljä harvinaista Hitchcockia tulivat Suomessakin uusintaensi-iltaan kovalla ryminällä ja Kajaanin Sisu-teatterikin oli saanut Vertigo-kopion. Vanhempani juhliessa menin katsomaan Vertigon. Elokuvan jälkeen kiersin kassalle uudelleen ja ostin lipun seuraavaan näytökseen. Katsoin siis saman elokuvan teatterissa kaksi kertaa peräkkäin. Koskaan ennen tai jälkeen en ole samaa tehnyt. Tietysti kuskitilanteeni vaikutti asiaan, mutta vain osittain.

Sittemmin Vertigon maine on vain kasvanut. 1982 Vertigo oli Sight & Soundin äänestyksessä seitsemäs, 1992 neljäs, 2002 toinen ja lopulta 2012 ykkönen, Citizen Kane oli lyöty, Vertigo on maailman paras elokuva. Nyt nähtynä Vertigon maine on helppo ymmärtää. Hidas hypnoottinen rytmi, Bernard Herrmannin musiikki, autojen, San Franciscon ja Kim Novakin kauneus. Kuoleman mysteeri, rakkaus, unelmien armoton romahdus. Varsinkin pimeässä teatterissa Vertigon unenomainen lumous on täysin vastustamatonta. Monet pitävät varmaankin Vertigon ongelmana kohtausta noin 20 minuuttia ennen loppua, kun Kim Novak paljastaa katsojille juonen olennaisen käänteen, mutta James Stewartin päähenkilölle se selviää vasta myöhemmin. Lumous särkyy, jännite notkahtaa, koko elokuvan loppuosan tunnelma on erilainen. Tätä voi pitää ongelmana tai sitten nerokkaana vieraannuttamisefektinä. Ensimmäisillä katsomisilla se ei minun kokonaisvaikutelmaa heikentänyt, mutta nyttemmin olen kallistumassa epäilijöiden kannalle. Paremminkin Vertigon olisi voinut maaliin saattaa, North by Northwest on vielä parempi elokuva.