Kylmän sodan taisteluista yksi tiivistunnelmaisimpia oli Bobby Fischerin ja Boris Spasskin yhteenotto shakin maailmanmestaruudesta Reykjavikissa 1972. Vapaa maailma vastaan kommunismi, yksilöllisyys vastaan pakkokoneisto. Fischer vaikutti eksentriseltä rock-tähdeltä ja tummakulmainen Spasski näyttikin hieman Stalinilta tai Brežneviltä. En silloin(kaan) ymmärtänyt shakista mitään, mutta seurasin ottelusarjaa kesällä 1972 yhtä kiihkeästi kuin seuraavan syyskuun jääkiekon Summit Seriesia, jossa Neuvostoliiton punakone iski yhteen ensi kerran NHL:n Team Canadan kanssa. Samaan aikaan järjestettiin vielä Münchenissä olympialaiset, joissa mm. Valeri Borzov kohtasi jenkkisprintterit ja koripallofinaalissa olivat vastakkain USA ja Neuvostoliitto. Huikeita aikoja.
Zwick on nyt tehnyt Reykjavikin matsista 2014 elokuvan, joka on enemmänkin biopic Fischeristä. 1950-60 -lukujen epookkilavasteet ovat vakuuttavia ja varsinkin rock-musiikin käyttö onnistunutta. Tobey Maguire ja Liev Schreiber ovat erinomaisia päärooleissa. Muuten elokuva jää kuitenkin harmittavan ohueksi, jännite rakentuu aika karkeasti ja Fischerin häiriintyneisyys pääsee hallitsemaan koko elokuvaa. Ehkä niin oli todellisuudessakin, Fischerin mielenterveysongelmat pahenivat ottelun jälkeen, vaikkei mitään diagnoosia kai tehtykään, mies kuoli 2008 Reykjavikissa. Fischer oli vähän aikaa läntisen maailman sankari, vaikka hänen puolalaistaustaista äitiään FBI epäili kommunistiksi 1950-luvulla ja myöhemmin Fischer itse joutui pakenemaan USA:n viranomaisia pelattuaan Belgradissa Spasskia vastaan 1992 YK-pakotteiden vastaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti