Huippumielenkiintoinen fiktiivinen romaani vuodelta 2021 Argentiinan suomalaisyhteisöstä Colonia Finlandesasta. Vaikka fiktiosta on kyse, niin taustalla on Ranteen omien sukulaisten vaiheita. Romaanin alussa esiintyy esimerkiksi siirtokunnan perustaja Arthur Thesleff omalla nimellään. Toistasataa suomalaista lähtee Lahden seudulta 1906 Etelä-Amerikkaan siirtolaisiksi. Kohteena on Misionesin maakunta Argentiinan koillisosassa. Se on suhteellisen pieni alue Paraná- ja Uruguay -jokien välissä, samalla Paraguayn ja Brasilian välissä. 1900-luvun alussa alueen hallinnasta oli vielä olemassa tuoreita kiistoja ja Argentiina pyrki betonoimaan otteensa asuttamalla sitä siirtolaisilla, joille annettiin ylimitoitettuja lupauksia. Alueen pohjoislaidalla on nykyinen megaturistinähtävyys Iguassun putoukset. Colonia Finlandesa on juuri sama paikka, jossa Olavi Paavolainen kävi 1930-luvulla ja raportoi siitä kirjassaan Lähtö ja loitsu.
Ranne ei Paavolaista mainitse, mutta samalla tavalla sujuva kirjoittaja hän on. Ranne ei kuitenkaan pyri samanlaiseen pelkistykseen kuin Paavolainen, hän kirjoittaa monisukupolvista eeppistä realistista kerrontaa. 370 sivua, rönsyjä ei juuri ole, fokus pysyy terävänä. Alussa näkökulma on 15-vuotiaan Kaarlon, joka joutuu viidakossa heti miesten töihin. Ja viidakkoon suomalaiset todellakin joutuvat, ns. infraa ei alueella lupauksista huolimatta ole ollenkaan. Maaperä on ohutta punaista multaa, siihen kirjan nimi viittaa. Lahtelaiset ovat pääosin työläisiä, joiden ydinosaamisalueeseen maanviljely ei kuulu. Ensimmäisissä siirtolaisissa mukana oli paljon myös ruotsinkielisiä idealisteja. Eipä maaperässä juuri mikään menestykään ja ne vähätkin tuhoaa heinäsirkkalaumat. Seutu kuhisee myrkkykäärmeitä ja malariaa levittäviä moskiittoja. Erityisen pirullisia ovat kynsien alle munivat hietakirput. Thesleff ei kestä paikalla kuin pari vuotta ja palaa Pohjolaan tekemään itsemurhan. Osa suomalaisista sinnittelee ja 1920-luvulla siirtokuntaan saapuu pääosin karjalaisia vahvistuksia, jotka ovat ammattitaitoisempia. Uusi nousu alkaa ja Paavolaisen vierailun aikana alueella asuu noin 500 suomalaista.
Helppoa ei kuitenkaan ole. Argentiinan riesana oli jo silloin jätti-inflaatio ja kukaan Misionesissa ei nouse kurjuudesta. Maataloustuotteiden hinta romahtaa säännöllisesti ja valtio rajoittaa viljelyä. Alue pysyy muutenkin takapajuisena. Kaarlon 1915 syntynyt tytär Ester nousee uudeksi näkökulmahenkilöksi. Hänessä fokus pysyykin lähes loppuun asti, sillä hän elää 97-vuotiaaksi asti. Värikäs elämäkin Ranteen kertomana Esterillä on, vaikka hän ei koko elämänsä aikana poistu Coloniasta minnekään. Ranne heijastelee tekstissään Suomen tapahtumia, varsinkin sotia 1918 ja 1939-45. Ester saa luettavakseen suomalaisia lehtiä, vaikkakin pahasti myöhässä. Myös Argentiinan yleiset tapahtumat, sotilaskaappaukset ja Juan Perónin kaksi valtakautta mainitaan, mutta kovin suurta vaikutusta niillä ei näytä olevan suomalaisten ankeaan elämään.
Ankea ja apea tunnelma nimittäin läpäisee koko romaanin. Vaikka aihe on kiinnostava ja Ranne hyvä kirjoittaja, niin näin masentavaa lukukokemusta en muista saaneeni pitkään aikaan. Osa ihmisistä elää vanhoiksi, mutta osa kuolee nuorena bisarreissa onnettomuuksissa. Väkivahva Kaarlo kuolee suorilta jaloilta viisikymppisenä. Esterin tuore aviomies kuolee salamaniskuun. 75-vuotias äiti katoaa viidakkoon. Toisaalla Ranne kertoo, että muurahaiset hävittävät ruumiin kolmessa päivässä. Parikymppinen Eero-poika lähtee 1970-luvun alussa kohti Suomea. Eero kokee Buenos Airesissa pikaromanssin ja hukkuu samantien valaanpyyntialuksella Etelä-Atlantilla. Eeron tytär Aina ajautuu Esterin kasvattamaksi. Aina on romaanin kolmas näkökulmahenkilö, johon Ranne tarinansa päättää. Tässä vaiheessa fokukseen saapuvat Misionesin alkuperäisasukkaat guarani-intiaanit, joihin Aina tutustuu. Romaanin lopetus ei olekaan aivan samaa tasoa kuin edeltävät vaiheet. Mukaan sekoittuu latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden maagisen realismin perinteet ja seudun viimeinen suomenkielinen Aina päätyy lopulta symbioottiseen harmoniaan ympäristönsä kanssa. Tämä on hieman kärjistäen turhaa höpötystä.
Mutta ei lievästi lässähtävä loppu romaanin ansioita heikennä liikaa. Hyvin vakuuttavaa jälkeä tämä oli masentavuudestaan huolimatta. Ei ollut Pohjois-Amerikkaan päätyneillä suomalaissiirtolaisillakaan helppoa, mutta siellä monet kuitenkin menestyivät, toisin kuin Argentiinassa. Toisaalta todella paljon huonommin kävi Venäjälle/Neuvostoliittoon samoina vuosina päätyneet, he jauhautuivat Stalinin lihamyllyssä unohduksiin. Argentiinassa eivät vallanpitäjät sentään aktiivisesti teurastaneet suomalaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti