Romaanin alkupuolen jännite syntyy yhteisöstä sulkemissyyn selvittelyn ympärille. Murakami kirjoittaa selkeästi ja tiheästi, Raisa Porrasmaan käännös suoraan japanista toimii ilmeisen onnistuneesti. Jännite ikävästi heikkenee, kun mysteeriä sitten jälkipuoliskolla vähitellen puretaan. Melko taitavasti kyynisen näkemyksen Murakami silti rakentaa, menneisyyteen ei ole paluuta enää kenelläkään. Mielenkiintoisesti yksi yhteisön jäsenistä on päätynyt Suomeen ja päähenkilö vierailee heinäkuisessa Helsingissä, Hämeenlinnassa ja suomalaisella kesämökillä. Täysin tyydyttävä romaanin jälkipuolisko ei kuitenkaan ole, vaikka lukijan mielenkiinto taatusti pysyy herpaantumattomana. Murakami hämärtää unijaksoilla realismia, mutta mihinkään fantasiaan ei sentään horjuta, unet ovat täysin uskottavia. Yhdestä yhteisön jäsenestä on kuoriutunut Sarasvuo-tyyppinen yritysvalmentaja, joka hyödyntää hilpeästi koulutuksessa SS-miesten kokemuksia. Melankolia on ehkä japanilaista, mutta muuten fiilis on aika tylsänkin universaalia, päähenkilön tuntemukset voisivat olla amerikkalaisen tai eurooppalaisenkin miehen tajuntaa. Klassiseen musiikkiin paljon viittauksia, nämä osat jäivät itselleni vieraiksi. Murakamia on pidetty Nobel-ehdokkaana, mutta näiden kahden teoksen perusteella kovempaakin kamaa tuottavia kirjailijoita löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti