Kun elokuvaharrastukseni kiihtyi huippunopeuteensa 1980-luvun alussa, Filmihullu-lehti valitsi 1970-luvun parhaaksi elokuvaksi Oshiman Seremonian. En ollut sitä nähnyt ja ei se ole kohdalle osunut sen jälkeenkään. En ole mikään Oshima-fani, joten en ole aktiivisesti yrittänytkään nähdä tätä merkkiteosta. Nyt se kuitenkin ilmestyi Orionin viimeisten aikojen ohjelmistoon ja kun aikataulukin mätsäsi, käveleskelin Vallilasta Kamppiin leppoisassa pehmeän pimeässä marraskuun illassa. Paikalla vain kourallinen katsojia, Oshima ei ole enää mikään kulttisankari. Tuttua teatterimaista tyyliä, useita aikatasoja toisen maailmansodan lopusta teoksen valmistumishetkeen 1970-luvun alkuun. Päähenkilössä lienee Oshiman omaelämäkerrallisia aineksia, ainakin ikä sopii hyvin. Päähenkilön sukurakenne todella epämääräinen, voimakastahtoinen isoisä tuntuu siittäneen jälkeläisiä kaikkien lähipiirin naisten kanssa. Elokuvassa piti olla maineen mukaan heijastumia Japanin sodanjälkeisestä yleisestä historiasta, mutta kovin epämääräisiksi viittaukset jäävät. Oshiman tutut teemat kuolema ja seksi taas vahvasti mukana ja totutun kinkkisesti. Nimenmukaisesti koko elokuva rakentuu seremonioiden. lähinnä hautajaisten, ympärille. Ei Oshiman tyyli nytkään vakuuttanut, kovin etäisiksi päähenkilön pakkomielteet jäivät. Johonkin Ozuun verrattuna Oshiman maine on täysin ylimitoitettu, kovin vaatimattomilta elokuvat tuntuvat.
PS. Elokuvan kuvaama suku on nimeltään Sakurada. Japanin kyberturvallisuudesta vastaavaksi ministeriksi nimettiin juuri Yoshitaka Sakurada, joka kertoi ettei ole koskaan käyttänyt tietokonetta.
PS. Elokuvan kuvaama suku on nimeltään Sakurada. Japanin kyberturvallisuudesta vastaavaksi ministeriksi nimettiin juuri Yoshitaka Sakurada, joka kertoi ettei ole koskaan käyttänyt tietokonetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti