Asuin Vaalassa 1968-1979, ratkaisevat vuodet. Yläasteella samalla luokalla oli viehkeä tyttö Manamansalosta, nimeltään Anna-Kaisa. Kun viime talvena kuulin Maustetyttöjen Anna ja Kaisa Karjalaisen olevan kotoisin Vaalan Kankarista, innostuin. Vaalasta ei ole monta ihmistä julkisuuteen ponnistanut, itselle tulee mieleen pöytätennissuuruus ja Paha Nuutti Mika Pyykkö, rajatapaus hänkin. Ehkä kansanedustaja Anne Huotari, jonka nuorempi sisko Anja oli myös samalla luokalla. Hekin Manamansalosta. Mutta siis Maustetyttöihin, kuulin biisin "Tein kai lottorivini väärin" ja kiinnostuin lisää. Peruslukemilla pudotettu lakoninen musta huumori tuntui heti tutulta Vaala-meiningiltä. Kun huomasin bändin esiintyvän aivan naapurissani Dallapén puistossa, hankin lipun. Onnekkaasti samalla keikalla myös vanha suosikkini Melrose, jota en ole koskaan onnistunut livenä näkemään. Menetin yhden SOPP-päivän, mutta se on pientä.
Tosiaankin festivaalialue rajattu Aleksis Kiven kadun ja Teollisuuskadun väliseen puistoon ruumishuoneen viereen. Ihmisiä ei Maustetyttöjen aloittaessa klo 16 vielä kovin paljoa. Helteinen sää. Bändissä on siis vain Kaisa (laulu ja koskettimet) ja Anna (kitara). 45 minuutin setti, biisit aika samankaltaisia, tyyli ainakin pysyi samana, lähes monotonisen lakonisena. Särkylääkkeitä ja alkoholia vilisi teksteissä useaan kertaan. Leevi & Leavingsiin on jo usein verrattu ja yhtymäkohtia varmaan onkin. Ehkä vaarana on jääminen yhden vitsin ihmeeksi, muissa biiseissä ei ensi kuulemalla hirveästi potentiaalia. Ehkä Talvikki-nimisessä oli eniten särmää. Mutta siis aivan alkuvaiheessa ollaan, edes albumia ei ole vielä ulkona.
Festivaalialueella oli ruokaa ja juomaakin, otin indonesialaisen annoksen ja italialaista jäätelöä. Juomapuoli vaatimattomampaa, festivaalioluen oli pullottanut Solmu. Pietarin Spektaakkeli oli itselle aivan outo, mutta tunnistin pystybassoa soittavan Mitja Tuuralan. Positiivinen yllätys, monipuolista kuohkeaa suomipoppia. Keinahtelevaa Karibian meininkiä ja jump bluesia, mutta lopussa sitten homma hajosi rap-sekoiluksi. Omituinen tason romahdus.
Melrose tuntui hypänneen paikalle suoraan 1980-luvulta. Harmaata oli Tokelan ohimoilla ja rumpalin parrassa, mutta tuntui olevan meno entisellään. Basisti oli tainnut matkalla vaihtua. Voimatriolla siis vedettiin intensiivisesti nopeaa ja raskasta rockabilly-voittoista rockia. Paljon covereita käsittääkseni, tosin en varhaisesta diggailustani huolimatta tunne kovin hyvin bändin tuotantoa. Suu kyllä aukeni ja oikeastaan putosin kanveesiin, kun Melrose esitti pokkana Richard Thompsonin Tear-Stained Letterin. Olen (tai ainakin olin 80/90-luvuilla) hillitön Thompson-fani, mutta luulin ettei Suomessa kukaan muu ole kuunnellut tätä lauluntekijä/kitaristilegendaa. Melrose-tyyliin sovitettu versio, mutta toimi todella hyvin. Tunnin keikka, lopussa pitkä versio bändin tunnetuimmasta Rich Little Bitch -klassikosta. Ehkä hieman yksipuolinen setti, mutta tunnin pituuteen riitti vielä hyvin. Tokelassa on karismaa ja bändissä asennetta, mutta maailmanmainetta ei sitten koskaan saavutettu. Ehkä hyvien omien biisien puute vaikutti, ehkä muut asiat. Keveämmilläkin eväillä kyllä on pinnalle noustu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti