Drive-By Truckers: The New OK

Noin vuoteen 1992 asti löysin säännöllisesti uusia mielenkiintoisia musiikintekijöitä. Tosin jo silloin pinnalla olleen grungen tekijät alkoivat vaikuttaa tylsiltä, vanhempi stara Neil Young esitti vakuuttavammin kyseistä tyyliä. Viimeisten 30 vuoden aikana olen siis pääsääntöisesti ilahtunut vain vanhojen tuttujen tekijöiden uusista tuotoksista. Muutaman kerran olen antanut mahdollisuuksia uusille yrittäjille, mutta pettynyt kerta toisensa jälkeen. Viimeiseen 10 vuoteen en ole oikeastaan edes vaivautunut. Joulun alla luin Jarkko Jokelaisen myönteisen arvion Drive-By Truckers -yhtyeen uudesta levystä. Koronavuoden tylsyyteen kyllästyneenä päätin antaa lopulta tilaisuuden vielä kerran. Kylmiltään kuulematta yhtään biisiä ostin lipun bändin kesäkuun Tavastia-keikalle ja tilasin kaksi uusinta levyä. 

Drive-By Truckers ei ole mikään uusi tulokas, mutta en ole siitä ennen kuullut. Perustettu 1996 Georgian Athensissa, siis R.E.M.:n kotikaupungissa. Noin 55-vuotiaat keulamiehet Patterson Hood ja Mike Cooley ovat kotoisin Alabamasta, ainakin Hood näyttää nyt asettuneen Oregonin olutmetropoliin Portlandiin. The New OK on bändin 13. studiolevy. Teemallisesti kyseessä on selvä raportti Trumpin hallinnon viimeisestä vuodesta. 

Nimikappale lähtee liikkeelle jykevällä rumpukompilla, hieman sotkuinen soundi, ei tarpeeksi räkäisyyttä. Laimea lauluääni, ilmeisesti Hoodin, hölkkäävä keskitempoinen rytmi, kantrahtavasti grunge-fiilistä, Tom Petty tulee myös mieleen. Young-tyyppiset kitarat särähtelevät säästeliäästi, mutta tehokkaasti, sävellys ei ole kovin kummoinen. Teksti pureutuu Portlandin viimekesäisiin mellakoihin. Tough to Let Go tuo torvia mukaan keinahtelevaan surumieliseen balladiin, rumpusoundi tynnyrimäisempi, sävellys kehittyy monipuolisemmin. 

The Unraveling on nopeampaa, punkahtavaa rockabillyä, tässä varmaan Cooley laulamassa. Jää vähän junnaamaan, sävellys ei kasva. The Perilous Night on muutama vuosi sitten kirjoitettu dystopia, nopea rullaavasti jolkottava biisi, paljon selkeämpi tuotanto kuin aloituskappaleissa. Selvästi levyn parasta antia, saattaa olla ykkösbiisikin. Tekstissä viittauksia Charlottesvillen levottomuuksiin, Putiniin, Ukrainaan, Reaganiin ja hieman arvoituksellisemmin Staliniin ja Red Squareen. Omaperäisyyttäkin on. 

Sarah's Flame on levyn ainoa Cooleyn kirjoittama kappale. Letkeän herkkä hidas balladi, kevyttä pompahtelevaa menoa. Mieleen tulee Bob Segerin ja Springsteenin tunnelmat ja mystisessä tekstissä mainitaankin mielenkiintoisesti Night Moves ja The River ilman selvää kontekstia tai motiivia. Oikein mukavaa. Vielä vahvempi on Hoodin Sea Island Lonely, joka psykedeelisen intron jälkeen kasvaa isolla puhallinosuudella Southside Johnny -tyyppiseksi soul-irrotteluksi raukean jarruttelevalla menolla. Yksi levyn huippukohtia ilman muuta. 

Massiivisempaa otetta tarjoaa keskitempoinen The Distance, joka jää kuitenkin jäykäksi, lupaa muttei lunasta. Watching the Orange Clouds on levyn toinen Portlandin kuumaa koronakesää raportoiva biisi, käynnistyy akustisesti ja paisuu sitten Tom Petty -hölkäksi varsin rennosti. Muistuttaa The New OK:ta monin tavoin, mutta tuntuu vähemmän hiotulta. Levyn päättää riemukas cover Ramonesin The KKK Took My Baby Awaysta. Originaalia nopeampi ja rouheampi veto hienosta klassikosta. Tragikoominen kappale sopii levyn teemaankin hienosti.

Olen nyt kuunnellut levyä jo aika paljon ja eihän se huonolta vaikuta. Livenä bändi saattaa olla oikeinkin nautittava. Mutta ei tämä siltikään erityisemmin kolahda. Levy on syntynyt aiemman studiosession outtakeista ja koronatauon aikana kirjoitetuista uusista biiseistä. Vaikka selvä teemakokonaisuus siis kasaantuu, niin jotain keräilyerien tuntua silti on. Postiluukusta kolahti tänään bändin edellinen levy, johon kyllä ryhdyn paneutumaan mielenkiinnolla. Hyvää musiikkiahan tämä on.