skip to main |
skip to sidebar
Vaihteeksi imperial stout Mikkelleriltä. Etiketin piirroshahmonyrkkeilijästä ei voi erehtyä, sehän on George Foreman, joten oluen nimi siis tulee Rumble in the Junglen legendaariselta häviäjältä. Alkoholia marraskuun synkkään iltaan sopivat 11,11%. Tämä on tehty Norjan Grimstadin Alastomalla Saarella, Nøgne Ø -panimossa. Vaahtoa ei synny ollenkaan, öljymäinen soijakastikeviskositeetti, yksi hitaimmin pullosta lasiin ryömivistä oluista, joita olen päässyt kaatamaan. Kahvia, siirappia, lakritsaa. Lakritsa ehkä päällekäyvin mielleyhtymä, suolaista hieman salmiakin tuntua myös, mausteita, alkoholikin häilyy taustalla. Maistuu jopa vahvemmalta kuin 11% antaisi odottaa. Pehmeys ja lämpö puuttuvat, tämä on karkeahkon oloinen yömyssy. Liian lakritsainen, kahvi olisi pitänyt saada enemmän esille.
Ennennäkemätön RKO-Mitchum-noir vuodelta 1950, odottamattoman tymäkkää tavaraa. Käynnistyy San Franciscossa sairaaladraamana ja muuttuu sitten road movieksi kohti Meksikoa, Bonnie & Clyde / Gun Crazy / They Live By Night -henkinen nuori pari pakomatkalla -tarina. Mutta hyvin kyynisillä mausteilla, tässä kohtalon kierre on varsin hyytävää. Mitchumin luomet eivät ole koskaan olleet raskaammat kuin tässä aivotärähdyksen jäljiltä, mies vaikuttaa potevan historian pisintä krapulaa. Charles Bennettin dialogi on yllättävän terävää ja Nicholas Musuracan kuvaus jälleen ilmiömäistä. Faith Domergue onnistuu esikoisleffassaan hämmentävän hyvin hieman kovakätisenä femme fatalena. Farrow ohjaa parhaiden töidensä tasolla, hikiset ristikuvat aavikolta ovat häikäiseviä. Lopun Nogales-kohtauksissa on ennakointia Wellesin Touch of Evil -fiiliksistä. Loppu on tietysti hieman kompromissinen, mutta se ei laske oleellisesti elokuvan arvoa.
IBU eli International Bitterness Unit on suure, jolla mitataan oluen katkeroainepitoisuutta. Perus-Koffin IBU jää varmaan alle kymmenen. 100 IBUn oluella hujahtaa normaali-ihmiseltä taju kankaalle, mutta paatuneen olutharrastajan, varsinkin ns. hopheadin, makunystyröissä alkaa maltaisuuden vivahteet tasapainottumaan mukavasti katkeruudella niissä lukemissa. Mikkeller on nyt sitten tehnyt oluen, jossa IBUja on tasalukema 1000 (tuhat). Tuotevalikoimasta löytyy tavallinen karvalakkimallin 1000 IBU, joka entry-levelin oluena sopinee laajemmallekin asiakaskunnalle. Nyt käsillä on erikoisversio, jossa vaativuustasoa on nostettu huljuttelemalla savuavaa lientä kuukausikaupalla viskitynnyrissä. Tästä eteenpäin ei kai ole muuta kehityspolkua jäljellä kuin humalakasvin alfahappojen piikittäminen suoraan hopheadien suoniin.
Mikkellerin olutpullo on ilmeisesti turvallisuussyistä pakattu paperikääreeseen. Pienoisena yllätyksenä purppuranvärisen kääreen alta paljastuu vihreä pullo, jonka vihreässä etiketissä ei enää barrel aged -tekstiä näy. Olisiko kyseessä sittenkin perusversio? Nettiä hieman selaamalla löytyy videoita, joista vahvistuu että kypsytetty versio jaellaan samoissa pulloissa kuin tuore tavara. Alkoholia on 9,6%, tämä on siis tyyliltään tupla-IPA tai imperial IPA, toki ylihumaloitu jonnekin tyylisuuntien tuolle puolen. Etiketissä luonnehdinta Dobbelt Imperial India Pale Ale eli tupla-IIPA, mikäpä siinä. Ruskeaa sameaa mönjää, melko heikko vaahto. Tuoksusta varmistuu, että puukypsytetystä tuotteesta on kyse, tammea, viskiä, turvetta ja levää leyhähtää. Maku on hyvin makea, kypsän hedelmäinen, pehmeä. Humalointi on lähes pettymys, se tulee mukaan jälkimaussa, muttei läheskään odotetun intensiivisenä. Monia katkerampia viiden prosentin pilsejä on tullut vastaan. Merkillinen tapaus, humalat ovat jotenkin mutantisoituneet makeudeksi. Sillä tämä on todella makea, kohtuullisen hyvä juotavuus, mutta en todellakaan tykkää näin makeasta oluesta. Ehkä puukypsytys leikkaa katkeroa, puumaisuutta on havaittavissa, viskiä ei oikeastaan ollenkaan tuoksun jälkeen maussa enää. Skandinaavi-IPOille (vaikka tämä on tehty Belgiassa Proefin panimolla) ominainen vihannesmaisuus on mukana, mutta sekin peittyy makeuteen. Mielenkiintoinen olut, mutta ei odotettu äärielämys. Ehkä se perusversio olisi sitten enemmän sitä.
Kovaa vauhtia Pohjois-Lontoossa, walesiläinen kohupelaaja Gareth Bale siirtynyt laitapakista ylemmäs, hyvin nopea ja taitava, saanut paljon lisää itseluottamusta, Maicon täysin vastaantulija. Inter lähti hakemaan tasapeliä, mutta aikainen maali sakkasi systeemin totaalisesti. Keskikenttää hallinnut Modric toi keskeltä sisään 18. minuutilla, Interin puolustus aukesi helposti, van der Vaart ratkaisi vapaasta paikasta. Toinen hollantilainen Sneijder äärimmäisen vaisu Interin paidassa. Redknapp tarjosi Interille avaimia vaihtamalla tauolla van der Vaartin passiiviseen Jenasiin. Inter ei tarttunut täkyyn, peli ratkesi kahteen vastahyökkäykseen, joissa Bale ajoi laidalta läpi ja keskitti luukulle, Crouch ja Pavljutšenko lakaisivat sisään. Eto'o teki lohdutusmaalin takanurkkaan, Milito ylärimaan, mutta Tottenham koko ajan vahvemman näköinen.
Tanskalainen sopimusvalmistaja Mikkeller käyttää joissakin oluissa breakfast-termiä, en ole aivan varma miksi. Ehkä niissä on kaikissa kauraa, josta syntyisi yhteys perusaamiaisruokalajiin kaurapuuroon. Tämä on Amagerin panimossa tuotettu oatmeal stout, jossa ilmeisesti tavallista enemmän humalaa hop-nimen mukaisesti. Musta olut, vahva ruskea vaahto, alkoholia 7,5%. Hyvin kahvimainen maku, ehkä aamiainen viittaakin kahviin. Käsittääkseni tähän on lisätty oikeaa kahvia. Melko täyteläinen, tanakan paahteinen, tummaa suklaatakin, jälkimaku on myös voimakas, ei ehkä niin humalainen kuin odotin, mutta pitkäksi aikaa katkero jää suuhun vierailemaan. Humalalajikkeet ovat amerikkalaiset Simcoe ja Columbus. Jostain syystä kuiva humalainen katkeruus toimii paremmin hedelmäisessä IPA-tyyppisessä oluessa, paahteisissa stouteissa se ei ole yhtä nautinnollista. Ehkä syynä ovat vain omat mieltymykseni, kaikista oluttyyleistähän ei tarvitse tykätä. Oikein hieno olut tämä kuitenkin on.
Jandrainin vitosolut on nelosta tummempi ja vahvempi. Keskiruskeassa punertavassa oluessa on alkoholia 7% ja vaahtokin hieman runsaampaa. Tuoksussa jopa fariinisokerin aromia. Panimo ei kuitenkaan sokerin kaltaisia turhia lisäaineita käyttäne. Maussa on raikasta hedelmäisyyttä, ehkä veriappelsiinia. Humalointi jälleen suhteellisen vankkaa, mutta viides "aisti" (aisti on ranskaksi sens, cense tarkoittanee jonkinlaista maatilaa) tuntuu ohuemmalta kuin loistava neljäs vuodenaika. Selvä pettymys, mutta kohtuullisen mukava tuoreen hedelmäinen olut, vaikka liian makea. Tuskin tätä enää saisoniksikaan voi luokitella. Maltaisuus puuttuu lähes kokonaan, joten ei tämä ohut dubbelkaan ole. Hieman harmittavaa tämä oli, kun ehdin jo haaveilla kyseessä olevan erehtymätön superpanimo. Kutosolut on kai vehnäolut, sekään ei lupaa hyvää.
Yksi Fassbinderin julmimmista elokuvista. Taustalla Cornell Woolrichin tarina ja mustaa makaaberia huumoria riittää armottomassa kierteessä. Alkupuoli on suhteellisen kepeä, absurdia komiikkaa, Roomasta startataan ja suurin osa elokuvasta sijoittuu Konstanzin vehreisiin maisemiin, miehillä todella paksuja solmioita, se oli ehkä muotia 1974. Ote synkkenee vähitellen, hieman samaan tyyliin kuin Polanskin Repulsionissa. Neuroottinen poukkoilu, sadismi ja naisen alistaminen menee ehkä överiksi, mutta aitoa traagisuuttakin kuviossa on. Ihonpalamiskohtaus todella hyytävä. Jälleen suora Detlef Sierck -viittaus ja itse melodraamakuviossakin tietysti heijastumia Sierckin/Sirkin tuotannosta.
Uusi valloonipanimotuttavuus Liègen ja Brysselin puolivälistä. Panimon osoite on Jandrain-Jandrenouille, mutta kartasta löytyy kaksi erillistä kylää, Jandrain ja Jandrenouille. Panimo, joka on tiettävästi hyvin pieni, näyttää olevan lähempänä Jandrainia. Pullon etiketissa panimon nimi kirjoitetaan ilman yhdysviivaa. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska olut on loistavaa. Kullankeltaista saisonia, kevyesti vaahtoa, alkoholia 6%. Sitrushedelmää, belgihiivaa, hieman kirpeää mausteisuutta, pihkaista humalaa, harmoninen tasapaino. Erityisesti ilahduttaa sokerin puuttuminen, kevyt makeus on puhtaasti hedelmäistä, ei siirapin tahmeutta. Mausteitakaan tuskin on lisätty, vivahde lienee peräisin amerikkalaistyyppisestä humalasta. Humalointi on selvästi runsaampaa kuin saisonissa tavallisesti, tätä voisi pitää jopa jonkinlaisena IPA-saison -hybridinä.
Franju on ranskalaisen elokuvan historiassa jonkinlainen väliinputoaja, ei kunnolla uutta aaltoa, nouvelle vaguea, mutta ei mikään perinteisen pönötysleffan pukkaajakaan. Tämä rikoselokuva vuodelta 1960 ei tunnu erityisen persoonalliseltakaan. Enemmän tämä tuntuisi heijastelevan kirjoittajien Boileau ja Narcejac muita leffoja. Hieman goottilaisella kauhulla leikittelevä makaaberi komediallinen arvoitusdekkari, jossa kalistellaan haarniskoita, mutta ajetaan myös avoautoilla. Ilahduttavan kepeä tunnelma, mutta varsin yhdentekevää viihdettä, satiiri ei tunnu oikein purevan. Kopio ei kovin terävä, mutta näyttävän linnan visuaalisuus tulee hyvin esiin. Taas kerran voi vain hämmästellä miten upeita naisia 50 vuotta sitten elokuvissa esiintyi, kontrasti nykytarjontaan on masentava. Suurisilmäinen Dany Saval, herkkävarpainen Marianne Koch ja surumielinen Pascale Audret ovat tässäkin toinen toistaan viehkeämpiä.
Varhainen puumanaiskuvaus vuodelta 1974, edelleen ajankohtaiset maahanmuuttoteemat myös keskiössä. Hyvin kirkkaat värit, hieno kopio. Olen nähnyt tätä ehkä useammin kuin mitään toista Fassbinder-elokuvaa, tämä saattoi olla myös ensimmäinen leffa, jonka ohjaajalta näin. Ei ehkä kestä kovin hyvin toistuvia katseluja. Vastakkainasettelut on kuvattu liian mustavalkoisesti kärjistäen, komediaa varmaan tavoitellaan, mutta nauru kyllä hyytyy kurkkuun. Tragediasta kuitenkin pohjimmiltaan kyse ja loppukin on varsin fataalinen Sirk-tyylisessä melodramaattisuudessaan. Münchenin oluista nyt Löwenbräu parhaiten esillä.
Tammitynnyrissä kypsytetty vahvempi (13%) versio Dollen ensimmäisestä maitohappobakteerilla terästetystä tuotteesta. Punaruskea olut, selvästi hapan, mutta ei päällekäyvästi. Kuivan sherryn kaltainen maku, lämmetessä mukaan nousee hedelmäisyyttä, marjoja, ehkä vähän yrttejäkin. Tamminen kuiva puumaisuus selvästi esillä. Kuivuudesta huolimatta ei juurikaan katkeroa. Hyvin miellyttävä lämmittävä olut, alkoholi peittyy viinimäisesti täysin ulos mausta. Todella vaikuttavaa, aivan samanlaista toista olutta ei heti tule mieleen, yksi parhaista viime aikoina juomistani belgeistä.
Dolle Brouwers, Hullut Panijat, alkaa olla jo veteraanipanimo moderneista Belgian valmistajista. 1980 perustettu laatupanimo oli hyvin edustettuna Juha Lehdon ensimmäisten kalaravintoloiden tarjonnassa Helsingissä 1990-luvun alussa. Tennispalatsin Vastarannan Kiiskessä minäkin vedin ensimmäiset ikimuistoiset Arabierini, Oerbierini ja Stille Nachtini. Tätä stoutia en ole ennen juonut. Musta olut, ruskea massiivisen runsas vaahto. Alkoholia 9%, joten imperial stout varsinainen tyylisuunta. Voimakkaan kahvipaahtoinen paksu olut. Keittoa on täydennetty sokerilla, mutta mitenkään makea tämä ei ole. Hieman maitoista happamuutta, jälkimaku on kapeahko, mutta varsin humalainen. Ehkä yllättävän suoraviivainen, odottelin mausteita ja vahvempaa happamuutta. Tasapainoinen nautittava olut, ehkä voimakkaammalla humaloinnilla olisi saanut lisää tenhoavuutta.
Keravan jättitehtaan tuotekehittelyn uusin hedelmä. Keskiruskea väri on tavallista tummempi, jos nyt ei aivan yleisimpien dunkelien tummuustasoa. Nimi antaa odottaa todella erikoista nautintoa, vaikka onhan monenlaisia suklaaoluita jo maailmalta tännekin tuotu. Maku on sitten joltinenkin pettymys, neutraalia makeahkoa mallasta, suklaa tulee hailakkaana mukaan jälkimaussa. Etiketin mukaan valmistuksessa on käytetty suklaa-aromia. Värikään ei tule paahtomaltaasta, vaan sokerikulööristä. Mallasta on jatkettu halvalla tärkkelyksellä. Eli se tavallinen tarina. Pieni muutos reseptiin, tarpeeksi suuri, jotta saadaan nimi muutettua ja markkinointikoneistolle jauhettavaa, tarpeeksi pieni, jottei oluenkuluttajamassat säikähdä. Tuskin tästä kestosuosikkia tulee, poistunee tuotannosta ennen jäiden lähtöä. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.
Porterin tyyliseksi mainostettu olut, jossa pitäisi olla savua ja puumaisuutta. Maku on kohtuullisen paahteinen ja hieman sokerinen. Muistuttaa ehkä enemmän skottialea kuin porteria, savua en rekisteröinyt. Melko tasapaksu, mutta jälkimaku on miellyttävän katkeroinen. St. Michaelin laajennus valmistunut räntäsateen ruoskiman Letkunpuiston laidalla, tyylikästä jälkeä, nahkaa, puuta, kuparia, tiiltä ja lasia. St.Michael, 30.10.2010.
Yle Teeman noir-sarjassa on esitetty RKO-klassikoita, mutta nyt esillä pienen Eagle & Lion -yhtiön tuotantoa. Ohjaaja on Detour-noirklassikosta kuuluisa Ulmer, mutta tämä elokuva ei ole mitenkään leimallisesti film noir. Enemmän melodraamaa, minkäänlaista katurealismia tässä yläluokkaisessa tanssahteludraamassa ei ole. Kopiokin kovin himmeä, mukavia yökohtauksia on mukana, mutta tehot ei välity riittävästi. The Maltese Falconin arkkikonna Sydney Greenstreet hoitaa roolinsa kunnialla, mutta The Big Sleep -nymfi Martha Vickers tuhlataan pahasti, kilttiä tyttöä esittävä Diana Lynn pääsee paljon enemmän esille. Rakenne lainataan kylmästi Citizen Kanesta, jopa alkukohtauksessa nähtävä kartano muistuttaa Xanadua. Kohtuullisen ryhdikkäästi tarina etenee, ei turhaa lässytystä, mutta ei tämä kovatasoisella noir-asteikolla kohoa oikein minnekään.
