Kun huomasin Warren Zanesin Nebraska-kirjan, hankin samalla Kindleen miehen aiemman tuotoksen, Tom Pettyn elämäkerran vuodelta 2015. Julkaistu siis kaksi vuotta ennen artistin yllättävää kuolemaa. Kirja on melko massiivinen ja perinteinen kronologisesti etenevä elämäntarina. Alussa on tiiseri 1990-luvun mielenterveysongelmista, mutta muuten mennään suoraviivaisesti. Del Fuegosin yhteiskiertueella Zanes tutustui Pettyyn jo 1986, mutta yhteydenpito ei ollut sittemmin tiivistä. Peter Bogdanovichin mittava rockumentary Tom Pettysta kertoi melko täydellisen stoorin, mutta Zanes pääsee tietysti syvemmälle. Kovin paljon ihmeempää uutta ei kuitenkaan tule esiin.
Sitä en muistanut, että Petty on neljännescherokee. Mies ei ole sitä ihmeemmin mainostanut, toisin kuin vaikka Robbie Robertson, jonka kanssa teki yhteistyötä 1980-luvun puolivälissä. Melko vaitelias Petty on yksityisasioistaan ollut tietysti muutenkin. Isä Earl Petty oli siis se puolicherokee ja näyttää olleen poikkeuksellisen iljettävä nilkki. Esikoispojan toistuvat pahoinpitelyt Zanesin mukaan raakaa väkivaltaa. Pohjois-Floridan Gainesvillessä siis ollaan ja Zanes maalaa kaupungista yllättävänkin värikkään kuvan. Suuren yliopiston liepeille kehittyy 1960-luvun lopulta poikkeuksellisen vireä rock-skene. Pettyä ei koulunkäynti kiinnosta, ainoastaan musiikki. Zanesin mukaan Petty tuskin oli Gainesvillen lahjakkain muusikko, mutta suurin tähti hänestä kuitenkin tuli. Muista tunnetuimpia ovat Eaglesin Bernie Leadon ja Don Felder. Bogdanovich käsitteli jo melko perusteellisesti Pettyn Mudcrutch-bändiä, sitä Zanes ei enempää valota. Varsin huumekeskeistä meno näyttää olleen, Pettyllekin maistui jo tässä vaiheessa marijuana, LSD ja amfetamiini.
1974 sitten muutto Los Angelesiin ja levytyssopimus Mudcrutchille. Petty on tässä vaiheessa jo 24-vuotias. Samassa rytäkässä naimisiinmeno lievällä painostuksella morsiamen ja sairaan äidin puolelta. Lapsikin syntyy saman tien. Studioissa nysvätään ja klubeilla hillutaan, mutta vain yksi single jää Mudcrutchilta käteen. Bändi hajoaa, mutta Petty saa jatkosopparin sooloartistina. Monenlaisten vaiheiden jälkeen kuitenkin jouluna 1975 syntyy Tom Petty And The Heartbreakers. Musiikista Zanes kirjoittaa yllättävänkin vähän, esimerkiksi ilmiselvät Byrds-vaikutteet jäävät käytännössä mainitsematta.
Debyyttialbumi on vahva, mutta breikkaus tapahtuu vain Englannissa. Toinen levy tehdään nopealla sykkeellä ja sitten onkin jo vuorossa levy-yhtiön vaihto. Pettyllä on sitten samanlainen oikeusjuttu laulujen oikeuksista 1979 kuin Springsteenillä ja Fogertyllä. Samalla Pettystä tuli samanlainen bandleader kuin Springsteenistä. Aiemmin muut bändin jäsenet olivat mm. samalla palkkiotasolla kuin Petty. Tämä Pettyn ja bändin välinen suhde on oikeastaan koko kirjan pääteema. Sitä Zanes käsittelee perusteellisesti bändin eri inkarnaatioiden vaihtuessa. Mutta Jimmy Iovinen tuottama kolmas levy Damn The Torpedoes on siis täysosuma ja Petty kohoaa superstar-sarjaan.
Ensi kerran kuulin, mistä mestariteos Even The Losersin alussa kuuluva omituinen välihuuto "it’s just the normal noises in here” on peräisin. Mike Campbell oli kotonaan tekemässä demoa TEAC-nauhurilla (täsmälleen samanlainen, jolla Springsteen äänitti Nebraskan), kun läheinen pesukone rikkoutui ja piti kovaa ääntä. Campbell huusi vaimolleen, että kone on suljettava. Marcie Campbell huusi takaisin tuon lauseen, jonka Petty nappasi demolta levylle.
Stevie Nicks ilmaantuu tässä vaiheessa bändin liepeille ja samalla kokaiinin käyttö bändissä yleistyy. Zanes antaa ymmärtää, että samanaikaisuus ei ollut sattuma. Myös Jane Petty jauhokoukuttuu ja kotirouvan ongelmat kärjistyvät. Pettyjen toinen tytär syntyy keskelle kaaosta. Zanesin teksti alkaa puuroutua ja 1980-luku jää jotenkin luettelomaiseksi. Hard Promises ja Long After Dark tulevat ja menevät. Southern Accentsille oli kuulemma tarjolla enemmänkin teemaan sopivia rock-kappaleita, mutta Petty hylkäsi ne Dave Stewartin syntikkapopin tieltä. Lopputulos oli muotopuoli. Tätä levyä tehdessä Mike Campbell tarjosi myös mukaan Boys of Summeria, mutta Petty hylkäsi sen. Sävellys päätyi Don Henleylle.
Dylan-kiertueesta ei paljoa uutta irtoa. Zanes siteeraa Dylanin omaa kuvausta, jonka mukaan hän vain keräsi rahat pois ilman mitään muuta motivaatiota. Heartbreakers hajosi väliaikaisesti samaan aikaan kuin E Street Band, tosin lyhyemmäksi aikaa. Jeff Lynnen avulla tehty soololevy Full Moon Fever virkisti Pettyn uran huippukauteen. Ystävyys George Harrisonin kanssa johti Wilburyyn. Se oli yhtä kevyt sivuprojekti kuin levyistäkin saattoi päätellä. Lynnen ja bändin kanssa tehty Into The Great Wide Open sivuutetaan kirjassa suhteellisena kaupallisena pettymyksenä. Vaikka se onkin (minun mielestä) Pettyn paras.
Sitten tuottajaksi vaihtuu Rick Rubin ja alkaa Wildflowersin raastavan pitkä äänitysvaihe. Avioero ja Stan Lynchin lähtö bändistä realisoituvat, molemmat ehkä noin 15 vuotta kyteneenä. Zanes pitää Wildflowersia uran parhaana, siitä olen täysin eri mieltä, vaikka ei se huono olekaan. Petty paljastaa nyt käyttäneensä avioeron jälkeen heroiinia 1996-99. Siihen vihjattiin Bogdanovichin leffassa, mutta jätettiin suoraan kertomatta. Addiktiossa syntynyt Echo saattaakin olla Pettyn huonoin levy, ainakin masentavin. En ole sitä monta kertaa jaksanut kuunnella.
Vuosituhannen vaihteen jälkeiset 15 vuotta Zanes juoksee läpi kursorisesti. Uusi avioliitto piristää, mutta ei ehkä sittenkään tarpeeksi. Howie Epsteinin heroiinikuolemassa kieriskellään melko mittavasti. Vaisun The Last DJ:n omalaatuinen hyökkäys musiikkibisnestä vastaan kuitataan buumerin höperöinniksi. Highway Companionin Zanes ohittaa lähes kokonaan, vaikka se on vahvin Wide Openin jälkeen. Mudcrutchin uudelleenkasaaminen oli minustakin yhtä absurdia kuin olisi ollut Springsteenin Steel Mill -reunion. Siinä Zanes on oikeassa, että Mojo ei ole blues-levy, mutta muuten senkin käsittely on ohut, samoin viimeiseksi jääneen Hypnotic Eyen. Kaksi viimeistä vuotta rajautuu siis Zanesilta pois. Petty pysyi tuotteliaana, toinenkin Mudcrutch-levy vielä syntyi ja viimeinen täysipainoinen Heartbreakers-keikka viikko ennen mystiseksi jäänyttä kuolemaa. Epäselvät olosuhteet vihjaavat, että ehkäpä päihdeongelmat eivät vielä aivan ohi olleetkaan.
Zanes kirjoittaa sujuvasti, mutta pienoinen pettymys kirja silti on. Aivan samaa intohimoa ei ole kuin Nebraska-teoksessa. Petty oli merkittävä musiikintekijä, jonka henkilö jäi sitten oikeastaan piiloon kaikilta. Mies vei salaisuutensa hautaan asti, mutta antaa musiikin puhua ilman selittelyjä. Vaikea lapsuus oli varmaan asenteen taustalla ja se asennehan on ihan ok. Ei muiden tarvitse kaikkea tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti