Fellini on yksi elokuvahistorian yliarvostetuimmista keskinkertaisuuksista, oikea kaikkien hypetysten mamma. Nostan hieman peukaloa vain La Dolce vitalle, Otto e mezzolle ja Amarcordille; niissäkin on pahasti raivostuttavaa tyhjäkäyntiä. Ja kyllä, olen nähnyt kaikki Fellinin leffat, valitettavasti. Ehkä paras on episodielokuvan jakso Toby Dammit, Fellinin ideat parhaimmillaan jaksavat kantaa puolen tunnin lyhytelokuvan. Esimerkiksi monien kukkahattutätien (tarkoitan myös miespuolisia) palvoma La Strada voi olla maailman huonoin elokuva arvostukseen suhteutettuna.
Ehkä olisi pitänyt jo uskoa, mutta kun tämä Giulietta-haahuilu on FF:n parhaalta kaudelta, annoin sille vielä uuden mahdollisuuden. Löysää nuorisoseurafantasiaa avioliittodraamakehyksessä. Sirkus on inhimillisen toiminnan muoto, jonka arvoa en ymmärrä alkuunkaan. Fellini heittää taas sitä tähän mukaan. Nino Rotan musiikin varassa leffa jotenkin soljuu, edestakaisin märehtien pääsemättä mihinkään. Tummia sävyjäkin on, mutta Otto e mezzon vaikutukseen matkaa jää paljon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti