European Film Noir

Film noir on hyvin amerikkalainen ilmiö, mutta on niitä tietysti tehty muuallakin, Suomessakin. Tämä tuore esseekokoelma käsittelee viiden suuren länsieurooppalaisen maan noir-tuotantoa. Teos on pienehkö pettymys, anti jää vaisuksi. Ranskan ja Britannian film noir on entuudestaan hyvin tunnettua ja juuri uutta ei tässä tule esille. Jean-Pierre Melville on Euroopan jättiläishahmo tällä alueella, mutta hänen esittelynsä on erityisen ohutta. Claude Sautet’n perusteos Classe tous risques ’kin jää maininnan tasolle. Neo-noirin puolelta saadaan kasaan irrallisia heittoja. Britannian osuus on hieman parempi. Kirjoittaja Robert Murphy mielenkiintoisesti vähättelee Jules Dassinin Lontoo-filmiä Night and the City (1950), jonka maine muuten on erityisen kova. Niin kova, että se on melkein listan kärjessä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Brittineo-tuotannosta nousee esille Sitting Target (1972) ja Get Carter –ohjaaja Mike Hodgesin myöhemmät Croupier (1997) ja I’ll Sleep When I’m Dead (2003).

Saksan tilanne on mielenkiintoinen. Klassisen noirin juuret ovat 1920-luvun saksalaisessa ekspressionismileffassa ja jenkkinoirin tekijöistä hyvin suuri osa oli saksalaisperäisiä. Silti itse Saksan noir-panos on vaatimaton. Sodanjälkeisistä raunioleffoista yritetään löytää samankaltaisuuksia, mutta ei vakuuta minua. Neo-noiriin Fassbinder ja Wenders heittivät vahvoja teoksia, mutta niin tehtiin kaikkialla muuallakin. Kirjoittaja Paul Cooke löytää muutamasta tuntemattomasta muurinjälkeisestä elokuvasta noir-aineksia, mutta keinotekoiselta kuulostaa.

Vielä hankalampi on Espanjan noir-esittely. Tuntuu että kaikki espanjalaiset tunnetut elokuvat Almodovarin tuotantoa lukuun ottamatta ovat tavalla tai toisella noireja. Pelkkää huuhaata, Espanja jäi tästä junasta pois Francon sensuurin takia, eikä modernikaan osuus kuulu tälle alueelle. Italiassa ei kutsuta noirahtavia elokuvia mustiksi vaan keltaisiksi, giallo. Muuten Italiakaan ei ole erityisen kiinnostava noir-alue, vahvoja poliittisia trillereitä löytyy, giallo politico, kuten Elio Petrin superlatiivinen Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto (1970), mutta muuten on ollut hiljaisempaa.